Minulla on hämärä muistikuva päivästä, jona muutimme kotiimme. Muistan olleeni rappukäytävässä, uuden kotimme oven edessä. Vieressäni taisi olla tätini mies ja punainen keinuhevonen. Oliko minulla ikinä keinuhevosta? Ehkä se oli sittenkin pieni punainen lasten keinutuoli. Se on äidillä vieläkin.
Kun suljin kotimme oven viimeistä kertaa, itkin. Se oli elämäni surullisimpia hetkiä. Vaikka olin joutunut useisiin hautajaisiin, sydämeni oli särkynyt, olin luopunut ja menettänyt, tämä hetki oli… jotain muuta. Se oli hetki, jota en ollut uskonut kokevani. Isä otti minusta kuvia, kun pidin ovea käsissäni viimeistä kertaa. Minulla oli ratsastushousut ja tumman takin alla kirkkaan pinkki huppari. En tiedä, miten pystyin menemään hyvästien jälkeen suoraan ratsastamaan. Toisaalta se oli ehkä hyväkin, muuten olisin jäänyt suruun vellomaan. Kun suljin oven, olisin antanut mitä vain saadakseni edes pienen osan kuluneista kahdestakymmenestäyhdeksästä vuodesta takaisin. Mitä vain, jotta kotimme olisi vielä meidän.
Muutimme Mellunmäkeen, kun olin kolmevuotias. Kerrostaloasunto lähiön rauhallisimmassa osassa, kolme huonetta ja keittiö, parveke ja sauna. Valoisa läpitalonhuoneisto. Huhtikuussa 1993 kannoimme tavarat sisään. Muistelisin, että päivä oli aurinkoinen.
Elämäni ensimmäiset kolme vuotta asuimme Herttoniemessä, mutta käytännössä koko elämäni Mellunmäki on ollut kotini. Minä olen, tulen aina olemaan mellunmäkeläinen. Itä-Helsinkiläinen lähiö, metroradan viimeinen pysäkki on minun kotini. Taloyhtiö on kilometrin päässä metroasemasta. Kotiin pääsi metrolta kävellen tai bussilla.
Muistan siitä asunnosta kaiken. Ihan kaiken. Muistan rappukäytävän hajun ja kotiovemme avaamisen äänen. Lattialistat. Mistä kohdin parkettilattia oli kolhiintunut. Ilmassa tanssivan pölyn. Harrastuksista kotiinpaluun hämärtyvässä talvi-illassa, ja riemun, joka syttyi sisälläni, kun näin äidin ripustaneen joulutähden ikkunaani. Mieleen nousevat myös kuumat kesäpäivät parvekkeella, ja kirkuen äidin kanssa sisälle juokseminen, kun paikalle pörräsi ampiainen. Tämän vuoksi meillä ei suurimpana osana kesistä ollut parvekekukkia.
Muistan pihkan saunan seinässä. Sen, kuinka koko luokan tytöt olivat kerääntyneet keittiönpöytämme ääreen syömään kanssani jäätelökakkua, keksejä, sipsejä, suklaata, karkkia… Ja kuinka äiti kysyi, ettekö te laula. Ei, tytöt sanoivat, vasta oikeana synttäripäivänä. Ja kyllä, silloin koulussa sitten laulettiin.
En ole aamuihminen eikä minusta sellaista varmaan koskaan tule. Jo ala-asteiässä myöhästelin koulusta, koska aamuisin sängystä nouseminen oli inhokkiasioitani. Koulun jälkeen tulin koulusta kotiin, kuoriuduin ulkovaatteistani kuin nahkansa luova käärme ja riensin tekemään välipalaa, leikkimään, katsomaan telkkaria, piirtämään. Yhtenä päivänä äiti tuli töistä kotiin, näki keskelle lattiaa jätetyt toppavaatteeni ja viskasi mielenosoituksellisesti omat kenkänsä ja takkinsa samaan kasaan. Tuumasin, että nyt olisi varmaan hyvä käydä siivoamassa ainakin ne omat vaatteet paikoilleen.
Sen asunnon seinien sisään mahtuu uskomaton määrä muistoja. Tuntuu, että koko elämäni on tapahtunut siellä. Se, kun olin koulusta sairaana ja äiti toi minulle perjantai-iltana yllätykseksi upean uuden leikkihevosen. Ne kerrat, kun isän kanssa pidimme piirustuskilpailuja (aina tuli tasapeli, molemmat antoivat toisen teokselle täydet 100 pistettä). Tietokonepelit. Salatut elämät telkkarista arki-iltaisin. Se, kun aurinkoisen aamuna äiti tuli huoneeseeni järkyttyneenä kertomaan, että prinsessa Diana on kuollut.
Muutin kotoa pois ensimmäisen kerran 20-vuotiaana kesällä 2010. Intoa täynnä pakkasin tavarani ja suuntasin opiskelija-asuntoon Viikkiin. Vasta kun ajoin isän Corollalla viimeisten tavaroideni kanssa kohti uutta kotia yksin ja radiosta tuli Pinkin kappale I Don’t Believe You, purskahdin itkuun. Herran tähden, minä lähdin Mellunmäestä.
Mutta Mellunmäkihän ei lähtenyt minusta. Tulin takaisin monta kertaa. Yhdeksi yöksi viikonloppuna, muutamaksi viikoksi sydänsuruja pakoon, kerran taisin majailla puoli vuottakin. Äiti osti ruokaa Itäkeskuksen Stockmannin Herkusta, minä pakkasin ison kassillisen vaatteita sun muuta mukaan ja suuntasin Mellunmäkeen, Meltsiin. Kotiin. Ensimmäiseksi kävin lenkillä lapsuuteni maisemissa, sitten saunoin ja söin. Joimme vanhempieni kanssa kuivaa valkoviiniä ja pelasimme seiskaa.
Huomaan, että kun ajattelen Meltsin kotiamme, mieleeni nousee enimmäkseen iloisia muistoja. Totuus on, että olen kokenut siinä asunnossa sekä elämäni parhaita, että elämäni pahimpia hetkiä. Siitä on jo yli vuosi, kun tyhjensimme asunnon kellarikomeroa myöten, raahasimme säkkikaupalla tavaraa kierrätykseen ja isän vintille. Vasta lähes vuoden kuluttua siitä huomasin pystyväni kirjoittamaan aiheesta. Menetyksen haava on umpeutunut. Kyyneleet nousevat yhä silmiini, mutta ne iloiset muistot ovat niin paljon voimakkaampia, kuin surulliset.
Juuri niin haluankin muistaa kotini. Haluan nähdä silmissäni ihania lapsuuden leikkejä, iltasatuja ja joulupäivällisiä. Haluan muistaa sen valtavan mustavalkoisen linnun, joka yhtenä päivänä istui pihamännyn latvassa. Meille ei äidin kanssa ikinä selvinnyt, mikä lintu se oli, mutta kyllä yhä vannon, että se oli ainakin pingviinin kokoinen. Muistelen mielelläni joulukorttien kirjoittamista ja sitä, kun isän piti tulla saattamaan minut pienenä huoneeseeni, koska pelkäsin pimeää.
Kipeät muistot pitävät sisällään hirveää yksinäisyyttä, lohdutonta pimeyttä ja surua. Tällaiset tunteet kuuluvat toki elämään. Mutta en minä halua muistaa tyhjyyttä sen jälkeen, kun isä oli muuttanut pois. En halua miettiä riitelyn ääniä, saatikka sitä tunnetta, että olisi parempi, jos minua ei olisi olemassa. Korvaan nämä raastavat surun hetket mieluummin vaikka muistolla siitä, kun teininä pidin kotona synttäribileet ja alakerran mies tuli soittamaan ovikelloa ja pyytämään, että musiikkia laitettaisiin hiljemmalle. Anteeksi herra Lehikoinen, minä en vieläkään tiedä, laittoiko kukaan volyymia pienemmälle. Ehkä huomasitkin, että olin aika tukevassa humalassa. Puolustuksekseni sanottakoon, että kutsuin itse vain viisi kaveria, paras ystäväni kasasi paikalle loput noin 30 henkeä.
Ymmärtääkö kodissamme nyt asuva henkilö, kuinka paljon elämää ne seinät ovat nähneet? Toki hän on saanut talon tekniset tiedot ja strategiset mitat. Rakennusvuosi taisi olla 1973, putkiremontti tehty juuri äsken, julkisivuremontti kun olin ala-asteella. Huoneisto ylimmässä kerroksessa, E-rappu. Mutta hän ei mitenkään voi tietää, miltä tuntui tulla tämän kodin lämpöön 90-luvulla, kun oli ollut tuntikausia pulkkamäessä. Hän ei tunne sitä, kuinka makasin keittiön lattialla itkemässä saatuani tietää, etten onnistunut kirjoittamaan englannista Laudaturia. Hän ei syönyt maailman parasta suklaakakkua ylioppilasjuhlissani, eikä polttanut salaa tupakkaa ikkunan raossa äidin nukkuessa.
Ennen kuin suljin kotioven viimeistä kertaa, soitin puhelimestani Metallican kappaletta The Memory Remains. Kuvasin videon kävellessäni ympäri tyhjää asuntoa. Nyyhkytin, kun katsoin viimeisen kerran huoneeni ikkunasta Vuosaaren telakkaa. Sanoin isälle, että minun olisi pitänyt ostaa tämä asunto. En olisi halunnut sitä omakseni, ja tiedän, että luopumisen aika oli tullut. Mutta kuten sanoin, sillä hetkellä olisin antanut mitä vain, jotta saisin pitää lapsuudenkotini vielä edes pienen hetken.
Ash to ash, dust to dust, fade to black, the memory remains
– Metallica
