Vaikka viime viikon maraton oli jo mun viides kerta kuninkuusmatkalla, mä jännitin silti kuin en olisi ikinä eläissäni juossutkaan. Kokosin tähän päiväkirjamallisesti mietteitä ja tunnelmia viimeisen viikon ajalta ennen h-hetkeä.
Sunnuntai 10.9.
Vajaa viikko enää!! Voi apua. Tänään kävi mielessä, että miksi mä teen tämän itselleni. Aina se on vähintään jossain vaiheessa askarruttanut, nyt se iski tänään. Mieleni on yleisesti ottaen varovaisen optimistinen, koska kenraaliharkkana juostu 30 km sujui melko hyvin ja ilman suurempia ongelmia. Toki vauhti hidastui loppua kohti pahemman kerran, mutta sehän vain kertoo, että tapahtumassa on lähdettävä rauhallisemmin liikkeelle.
Olen yrittänyt nyt tankata hyvin, kiskoa oikein extrapaljon hiilareita. Sinänsä ihanaa, kun saa vaan syödä! Mutta sitten taas, koko ajan turvottaa ja mieleen hiipii, että näkeeköhän sen päällekin päin. Kun itsellä olo on kuin syöttöporsaalla ennen joulua, niin ei tunne itseään kovin viehättäväksi.
Vasemmassa lonkankoukistajassa on ollut tuttua vanhaa tuntemusta, joka helpottanee venyttelemällä. Nukkuminen on sujunut ihan hyvin, ja aamuisin tuntuu usein, että sänkyyn voisi jäädä vielä viikoksi. Alkavalla viikolla voisin koettaa katsoa ainakin pari sellaista aamua, jolloin saan nukkua niin pitkään, kuin unta vaan riittää. Eikös se ole, kuin laittaisi rahaa pankkiin, vai miten sitä sanotaan..?
Maanantai 11.9.
Seesteisen rauhallinen, sumuinen maanantaiaamu tallilla huipentui siihen, että putosin hevosen selästä ensimmäistä kertaa yli kolmeen vuoteen. Ketään ei sattunut ja jälkeenpäin lähinnä nauratti, mutta melkoista, että tämä piti nyt sitten tapahtua juuri kisaviikolla! Tilastollisesti olin jo vähän odotellutkin, että koskahan taas muksahdan, ja olen aika iloinen että se tapahtui näin; odottamatta, hassusti ja kivuttomasti, eikä ollut kenenkään vika! Loppuratsastuksesta tuo vei kyllä aika lailla keskittymisen, kun aivot jäivät junnaamaan siihen, että mitä ihmettä, nytkö se tapahtui!?
Kävin myös juoksemassa pienen lenkin. Oli tarkoitus viedä auto isälle ja juosta sitten kotiin, matkaa kun on noin 5,5 km eli semmoisen mukavan arkilenkin verran. Noh, juokseminen oli kökköä, tönkköä, kankeaa ja inhottavaa. En muista milloin viimeksi lenkki olisi ollut noin tervanjuontia jo heti alkumetreiltä lähtien! Ja tämäkin tietysti sitten maratonviikolla.
Iltaa kohden vasemman lonkan ja yläreiden kipu oli todella inhottavaa, ja jopa kävely teki kipeää. Lisäksi kissani lähestyvä hammaslääkäri painoi mieltä, ja unta tuhisevan pikkusöpöläisen katsominen sai herkkiksen suorastaan itkemään.
Tiiviisti sanottuna siis: viikko olisi varmaan voinut alkaa mukavamminkin.
Tiistai 12.9.
Tänään treenattiin pt:n kanssa salilla. Mietin etukäteen, että mitähän siitä mahtaa tulla, koska kyllä se eilinen putoaminen vaan oli kuin olikin paikkoja kipeyttänyt. Ainakaan en keksi muuta selitystä vasemman lonkan, pakaran ja reiden kipuilulle, ja myös vasen kyynärvarsi jomottaa – jäin vasemmalla kädellä varmaan pudotessani roikkumaan ohjiin. No, treeni meni kyllä yllättävän hyvin, eipä siinä ollut oikeastaan mitään ylimääräisiä haasteita! Hyvä juttu.
Koetin tietysti juoda ja syödä reilusti. Toisaalta tunnen itseni suunnilleen joulukinkuksi, mutta toisaalta tuntuu jopa hyvältä, kun voi ihan perustellusti sanoa itselleen, että anna mennä, syö vaan! Illalla mieheni oli tehnyt ihanaa nuudeliruokaa, ja söinpä vähän suklaatakin. Tai, mikä nyt kenellekin on vähän…
Tuntuu, että osittain ymmärrän maratonin olevan jo tällä viikolla, mutta osittain en ole vieläkään sitä tajunnut. Illalla olin aivan poikki ja meninkin tosi aikaisin sänkyyn. No mutta, ei se uni ihan heti tullutkaan, vaan mieli lähti askartelemaan edessä olevan koitoksen parissa…
Keskiviikko 13.9.
Tuntuu uskomattomalta, että on viikon kolmas päivä, ja olen tässä tällä viikolla joka päivä vetänyt nestettä ns. väärään kurkkuun. Maanantaina pärskin vettä suihkussa, eilen salilla juoksumatolla verrytellessä, ja nyt äsken meinasin tukehtua kahviin. On vissiin jonkinasteinen stressi päällä!
Tuntuu, että kehoni tykkää tästä reilummin syömisestä. Tai ehkä ainakin siitä, että tulee syötyä säännöllisemmin! Fiilis ei ole enää niinkään turvonnut, ja kroppa toimii hyvin. Ennen maratonia mulla on ollut tapana nukkua ainakin yksi yö sporttikello kädessä, jotta saan vähän unidataa. Sen tein tälläkin viikolla, ja voihan äh… Heti muistan entistäkin selvemmin, miksen yleensä kellon kanssa nuku. Ranteeni on punainen, se kutisee ja ihoon on noussut pieniä patteja, kuin minikokoisia hyttysenpistoja. Allerginen reaktio, mikäs muukaan. Kellon antaman datan mukaan nukuin kohtalaisesti, ja siltä kyllä itsestänikin tuntui. Hauskaa, että olimme Garminin kanssa samaa mieltä, sillä joskus on käynyt niinkin, että luulin nukkuneeni hyvin, mutta kello ilmoitti unen olleen kehnoa, ja suositteli kevennettyä treeniä! Taidan nukkua allergiarannekkeen kanssa seuraavaksi aikaisintaan vasta just ennen seuraavaa maratonia, milloin se sitten lienee.
Torstai 14.9.
Kissan hammaslääkäripäivä. Eläinparka piti aamulla kalastaa keinoja kaihtamatta sängyn alta ja kuskata peloissaan lääkäriin. Raukka oli aivan kerällä, silmät lautasen kokoisina, kun tohtori tutki hänet päällisin puolin. Muutamaa tuntia ja reilu tuhatta euroa myöhemmin sain kuitenkin tuoda kotiin lääketokkuraisen kissan (kolme hammasta aamua kevyempänä) ja tiedon siitä, etten olisi voinut tehdä mitään toisin. Nyt prinsessan suu on hoidettu kuntoon ja on helpottavaa tietää, että tämä on edessä seuraavan kerran vasta ensi vuonna! Harteilta putosi iso taakka, kun tämä pakollinen paha on takana, ja voin keskittyä täysillä lauantain juoksuun.
Ginnyn lääkärikeikan aikana tuli tankattua mm. juustokakkua ja ranskalaisia. Tosiaan siitä kivaa hommaa tämä kestävyysjuoksu, että syödä saa ihan huolella!
Huomisesta on tulossa kiireinen päivä, joten totesin, että ehkä teen shake out -juoksun jo tänään. Niinpä menin illansuussa juoksemaan 4 km, muutamalla spurtilla ja hyvää musaa korvissa. Juoksu tuntui ihanalta, vapauttavalta, kulki niin hyvin. Tämä antoi juuri sopivasti endorfiineja ja uskoa omaan tekemiseen.
Perjantai 15.9.
Kävin heti aamusta tallilla kävelyttämässä Kamun, sitten suuntasin juoksunumeron hakuun. Paljon ei päähän enää muuta mahdu, kuin huominen koitos. Tallilla touhuilu oli siitä ihanaa, että jännitys helpotti edes hetkeksi. Ajoin Otaniemeen ja puhaltelin jännittyneenä marssiessani sisään Otahallin ovista. Mukava nainen ojensi mulle numerolappuni ja toivotti tsemppiä matkaan. Exposta tarttui mukaan yksi ohut, pitkähihainen juoksupaita.
Tenttiin lukeminen on muuten erittäin haastavaa, kun mieli askartelee seuraavan päivän 42 kilometrin koitoksessa. Keskittymisestä ei tullut juuri mitään. Muutaman sivun puolivillaisen pakertamisen jälkeen luovutin ja totesin, että ehkä nyt on parempi vaan eläytyä, hengitellä ja kuunnella musiikkia. Soittolistaan oli aamulla löytynyt uusia hengennostattajia pitkää matkaa varten. Iltapäivälle oli sovittuna äidin nimipiväkahvit, ja vaikka etukäteen stressasi että sinnekin pitää vielä mennä, niin oikeastaan tuntui aika hyvältä vetää niskaan jotain ihan muuta kuin urheiluvaatetta, ja suunnata keskustaan. Sain viettää hetken ikään kuin ulkona maratonkuplasta, joskin kiskoin bussimatkoilla urheilujuomaa ja mieli karkaili vähän väliä jo huomiseen.
Kokosin yhteen kaikki urakassa tarvittavat varusteet kengistä energiageeleihin. Hermostuksissanikin vähän nauratti, millaista välineurheilua tästä juoksustakin on tullut! Kaikki yksityiskohdat mietittyinä hiertymien ehkäisystä lähtien, ja herkän jännittäjäsielun mielessä worst case scenarioita on paljon.
Perjantai-iltana painoin pääni tyynyyn ajatellen, että ainakin olen tehnyt kaiken voitavan valmisteluissa. Piilarit on asetettu valmiiksi lavuaarin reunalle, aamukahvit ladattu valmiiksi keittimeen, aikataulut sovittu ja suunniteltu, muistilista aamulle kirjoitettu. Tavallaan hassua, että se itse tapahtuma, jota varten kaikki tämä vaiva on nähty, on vasta edessä.
Kisaraportti tämänkertaisesta 42 kilometrin seikkailusta löytyy Instagramistani. Seuraavassa blogitekstissä pureudun maratonilta palautumiseen!
