2022, hauska tavata

Uusi vuosi, uudet kujeet! Uusi alku puhtaalta pöydältä! Ja sitä rataa…

Vaikka mä jotenkin ehkä naiivisti pidän ajatuksesta, että vuodenvaihde on mahdollisuus aloittaa alusta, kuin tyhjä sivu jota voit alkaa täyttää, niin olen mä sen verran oppinut, ettei uuden vuoden lupauksia kannata viljellä liikoja. Vuosien saatossa olen tullut jotain joskus luvanneeksi, mutta suoraan sanottuna olen aika varma että seuraavan vuodenvaihteen koittaessa en yleensä ole edes muistanut mitä viimeksi tuli luvattua.

Juoksijana en ole talvisin todellakaan parhaimmillani. Välillä houkuttaisi mennä mieluummin kävelylle. Mutta kun… Kuukaudelle pitäisi saada kuitenkin se tietty määrä kilsoja juostua…

Nytkin mun tekisi mieli listata muutama lupaus alkaneelle vuodelle. Juoksen enemmän, luen enemmän kirjoja, tuhlaan vähemmän aikaa somessa roikkuen, opettelen rentoutumaan, kirjoitan enemmän mun kirjaa ja blogia, käyn enemmän salilla, torkutan aamuisin vähemmän, suunnittelen ajankäyttöni paremmin… Pessimisti ei pety, parempi siis olla lupaamatta turhia!

Oikeastaan olen saanut muotoiltua mielessäni yhden lupauksen, jonka tekeminen ja pitäminen ihan oikeasti kannattaisi. Se olisi, että lupaan pitää parempaa huolta itsestäni. No, miksen sitten tätä jaloa lupausta tee? Syy on todellinen nykyajan klassikko: ”ei mulla oo aikaa”.

Noh, tämä oli aika kärjistetysti sanottu. Aina pitää olla aikaa sen verran, että voi huolehtia itsestään ja läheisistään, ja kyllä mulla on; ei tarvitse huolestua. Mulla on vaan ollut etenkin viimeaikoina niin kova tarve saada asioita aikaan, että tuntuisi kertakaikkiaan pahalta viettää enemmän aikaa leväten. Toki mun harrastukset on mulle rakkaita ja omalla tavallaan sitä itsestäni huolehtimista, mutta jos työpäivän jälkeen ajelen iltaa myöten tallille ja takaisin ja sitten menen vielä lenkille, niin ei sen jälkeen kovin levännyt olo ole.

Juoksun saralla mä haluaisin päästä ennätyskilometreihin, ennätysaikoihin, parantaa kuntoani oikein kunnolla. Ratsastajana olisi maailman parasta jos systemaattisesti tekemällä pääsisin kaikenmaailman peloista ja jännityksestä eroon ja kehittyisin taitavammaksi. Kirjoittajana mua oikein hävettää myöntää, miten kauan se kirjantekele on ollut keskeneräinen ja miten harvoin blogiin on tullut julkaistua viime aikoina. Korona-aikana olen löytänyt vuosien tauon jälkeen taas maalaamisen ilon, mutta kas, kun lokakuussa synttärilahjaksi saadut akryylivärit tuli korkattua vasta viikko sitten. Meidän muutto nykyiseen kotiin oli heinäkuun lopussa, kahden huoneen verhot sain vihdoin hankittua tammikuun puolivälissä! Eikä aleta edes puhua töistä…

Tämä tekemättömien asioiden ja kaikenlaisten täytettävien kriteerien ja velvollisuuksien lista mun päässä luo paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Koko ajan painaa syyllisyys. Olisi siis varmaan fiksua tehdä uuden vuoden lupaus tyyliin: lupaan elää hetkessä. Lupaan olla murehtimatta turhia ja tehdä asioita omaan tahtiini. Lupaan päästää irti vaatimuksista itseäni kohtaan ja olla itselleni lempeämpi… Päästää irti..?

Miksi se tuntuu niin vaaralliselta? Miksi mä mieluummin asetan tavoitteekseni henkilökohtaisen ennätyksen maratonilla, suoritetun kurssin ja kasan luettuja kirjoja, kuin sen että olisin kiltimpi itselleni?

Olen toisinaan vähän kateellinen kissalleni. Siinä se viettää rentoa sunnuntaita vailla mitään paineita ja vaikuttaa niin tyytyväiseltä.

Toki aina löytyy vastauksia täynnä sanoja kuten kiire, nykyaika, yhteiskunta, paineet… Mutta kysyn nyt ihan tosissani, miksi pelottaa olla armollinen itselleen? Miksi aina tuntuu, etten tee tarpeeksi, vaikka painaisin menemään aamusta iltaan ja vielä unissanikin?

Jos joku on löytänyt vastauksen, niin kertokaa ihmeessä. Saa toki kertoa myös, millaisia lupauksia, toiveita tai tavoitteita teillä on tälle vuodelle!

Viiden tunnin urakka

Lokakuun alussa juoksin toisen maratonini Suomen suurimmassa juoksutapahtumassa. Vaikka vielä kaksi viikkoa ennen juoksua mietin, että pitäisikö mennä vaan suosiolla puolikkaalle, niin onneksi tuli lähdettyä taistelemaan koko matka!

Tämä vuosi on ollut juoksullisesti vähän hankala, kun kesäkuussa tosiaan meni vasen polvitaive ja sen jälkeen on saman puolen lonkka kipuillut. Pitkät lenkit jäivät siis ennen maratonia vähiin ja tuntui, että treeniaika loppui auttamattomasti kesken. Loppumetreillä asti arvioinnin, että kannattaako sitä kokomaratonia nyt lähteä edes yrittämään.

Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä sain juostua 28km. Olin aivan poikki, mutta jotenkin onnellinen; sen lenkin aikana tein lopulta päätöksen, että syteen tai saveen, mä lähden juoksemaan sen maratonin, elämäni toisen sellaisen. Siitäkin huolimatta, että olin lenkin loppukilsoilla vähällä lentää nenilleni, kun parinkymmenen sentin porrasaskelma oli väsyneille jaloille liian korkea…

Pieni jännitys on hyväksi, vai miten se oli?

Kisapäivää edeltävät päivät meni melkoisen stressin ja jännityksen kourissa ja d-dayn koittaessa jännitys oli jo ihan tajuton. Kysymykset kuten se klassinen ”miksi mä teen tän itselleni?” putkahteli päähän. Vastauksia en löytänyt.

Pastalla tankattuna ja onneksi hyvin nukkuneena lähdin kohti lähtöviivaa. Mun päässä soi jatkuvasti Rudimentalin biisi Not Giving In, se sopikin hyvin tunnelmaan ja tilanteeseen.

Kun oli hoidettu kamppeet tavarasäilytykseen, käyty vielä kerran vessassa ja saatu läheisiltä viimeiset tsemppaukset, oli edessä enää se yksinkertainen osuus eli itse juoksu. Lähdin matkaan väenpaljouden massan mukana ja yritin pitää pääni kylmänä. Näin jälkiviisaasti ajatellen alussa olisi kannattanut ottaa vielä rauhallisemmin.

Ilma oli onneksi raikas, muttei sateinen. Oikein hyvä keli pitkälle lenkille. Kodin ohi juostessani vilkutin parvekkeella katselevalle avomiehelleni. Nautin yleisön tsempeistä ja kannustuksista, kuuntelin hyvää musaa (en siis vain Rudimentalia ikuisella toistolla) ja koetin nauttia juoksusta ”niin pitkään kuin se tuntuu hyvältä”. Tiesinhän mä, että näin pitkälle matkalle mahtuu myös niitä ei-niin-kivoja vaiheita.

Ensimmäinen puolikas sujui ongelmitta, sen jälkeen alkoikin pikkuhiljaa väsymys hiipiä päälle. Tankkasin geeleillä ja join joka ikisellä juomapisteellä, fiiliksen mukaan joko vettä tai urheilujuomaa. Puolivälin tuntumassa tarjoiltavat suolakurkut teki todella hyvää, mutta ai hitto miten pitkään niiden jälkeen janotti!

Vanhempani olivat matkan varrella kannustamassa myös ja näin heidät noin 24km kohdalla. Tällä kertaa oli äidin vuoro kysyä, että jaksatko. Vastasin samoin kuin viime vuonna ekalla maratonillani; ”ei täs mitään järkee oo, mut kyl mä hoidan.” Viime vuonna sanoessani tämän isälleni 31km kohdalla, muistan että jotenkin vaan tiesin pääseväni maaliin. Tällä kertaa se tunne tuli aina välillä ohimennen ja katosi sitäkin nopeammin.

Yritin hymyillä. Luulin onnistuneeni kunnes näin kuvat…

Sisulla eteenpäin

Hoin itselleni läpi vaikeiden hetkien, että mä en tätä keskeytä. Maaliin mennään, vaikka kävellen sitten. Joskus arviolta 28km kohdalla vauhti alkoi käydä jo tosi hitaaksi ja meno takkusi. Löntystin menemään pahimmillaan jotain kaukaisesti juoksua muistuttavaa ihmeellistä raahautumista (tämä oli nyt kuvaavin sana jonka löysin sille miten muistan liikkuneeni jossain kohtaa, kun fyysiset voimat oli jo loppuneet ja menin aikalailla tahdonvoimalla eteenpäin). Alle 7min kilometrit oli loppua kohden muisto vain. Tosin, kuten mulla ainakin käy aina pitkillä matkoilla, välillä tuli hetkiä, kun sitä vaan jaksoi taas vähän helpommin ja nopeammin. Kun tiedostin tämän, en enää hermoillut niin pahasti vaikka välillä tuntui, että loppuaika olisi varmaan lähempänä kahta viikkoa.

Jossain kohtaa toimihenkilöt tsemppasi meitä, että ehditte vielä alle viiden tunnin, lopussa vaan hullu kiri sitten! Mietin että näistä koivista ei kyllä enää kiriä lähde, ei sitten millään. Väsytti niin paljon ja tunteet oli pinnassa. Ajatuksia laidasta laitaan pyöri uupuneessa mielessä ja itketti. Sanoin itselleni että kyllä sä hoidat tän, vaikken ollut siitä yhtään varma. Koetin myös tsempata itseäni eteenpäin miettimällä, että tämän kerran, sen jälkeen sun ei tarvii tehdä tätä enää ikinä!

Kärkijuoksijat suhahteli meistä hitaammista ohi taas moneen otteeseen. Juttelinkin vähän aikaa erään kanssajuoksijan kanssa, suunnilleen ikäiseni miehen. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, kuinka kevyesti naisten kärki liiteli meistä ohi. Se ihan oikeasti näytti suunnilleen lentämiseltä omaan menoon verrattuna! Myös huiman pitkä mies pinkoi meistä ohi kevyen näköisesti. Nauroimme yhdessä että voidaan vedota siihen, että ei meillä oo noin pitkiä jalkoja! Siinä kohtaa edessä oli vielä liki 20km matka eli rankimmat vaiheet oli vasta tulossa.

Vain pari kilsaa ennen maalia, illan jo hämärtyessä vähän vanhempi herra pysähtyi tuskissaan tien viereen reittään pidellen. Kysyin, onko kaikki hyvin, herra naurahti että ”This is typical!”. Huikkasin hänelle sitten englanniksi, että niin vähän matkaa enää, että tsemppiä, kyllä sä pystyt. Ihan vähän aikaa, mutta kuitenkin pientä ikuisuutta myöhemmin, kun raahauduin viimeistä mäkeä ylös stadionin viertä itkua pidätellen, tämä sama herra porhalsi musta ohi ja huikkasi: ”Well done, sis!”. Olen kananlihalla kirjoittaessani tätä, muistaessani miltä se tuntui.

Olen aiemmin juossut Helsinki City Running Day-tapahtumassa kahdesti puolimaratonin. Ainahan se stadionille saapuminen on hienoa, mutta nyt, maratonin taistelun jälkeen, se oli helvetti sentään maagista. Katsomot oli lähes tyhjät jo niin myöhään illalla, yli viisi tuntia lähdön jälkeen. Mutta kun juoksin sisään, kajareista kuulutettiin mun nimi. Ja jonkin taivaallisen hienon sattuman myötä stadionilla kajahti Foo Fightersin biisi Learn to Fly. Mun lempibändi, maailman paras. Mun omat kuulokkeeni oli sanoutuneet irti 11km ennen maalia, mutta siinä kohtaa se oli erittäin hyvä juttu. Ja yhtäkkiä mun jaloista irtosi kuin irtosikin se loppukiri. En vieläkään tiedä miten mä sen tein, mutta kirmasin kohti maaliviivaa, taisin vielä ohittaakin siinä jonkun. Näin äitini muuten tyhjässä katsomossa hurraamassa mulle. Vilkutin äidille, nauroin ja itkin (tästä maaliintulosta jäi melko hullunkurisia kuvia muistoksi!) ja ylitin maaliviivan. Itku pääsi valloilleen kun pysäytin Garminin aikaan 5.07.30.

Maratonin maaliinpääsy on molemmilla kerroilla ollut unohtumaton kokemus. Se on jotain ihan mielettömän hienoa.

Eläkkeelle?

Loppuaika ei siis painunut sinne kahden viikon tietämille vaikka epätoivon hetkinä niin pelkäsinkin. Oli se kuitenkin 17 minuuttia viime vuotta hitaampi, mutta siitä yritän olla välittämättä. Viime vuonna juoksin maratonin lomalla, olin päässyt treenaamaan paljon paremmin, eikä jalkavaivoja ollut ollut.

Maalihuollosta sai taas kotiinvietäväksi herkkua jos toistakin. Henkilökunta kyseli multa että onko kaikki hyvin kun mä siinä itkeä pillitin. ”Paremmin kuin hyvin”, mä nyyhkytin mitali kaulassa. Isäni vihelsi mulle katsomosta maaliviivan jälkeen ja näin, että stadionin uloskäynnillä hymyili avomieheni sisaruksineen. Sanomattakin selvää, että tämä oli niitä hetkiä, jotka haluaa muistaa ikuisesti.

Läheisteni ympäröimänä ja onnittelemana istuin stadionin ulkopuolella asfaltilla juomassa kahvia (tuntuu oudolta että se oli maratonin jälkeen mun ensimmäinen mieliteko!?) ja ilmoitin, että asia on nyt niin että tässä 31 vuoden iässä minä jään maratoonariuraltani eläkkeelle.

Noh, arvatkaa vaan, aionko todella jäädä…

Mitalit Helsinki Maratonilta 2020 ja Helsinki City Marathonilta 2021 on nyt mun kalleimmat aarteet.

Sunnuntai, vesisade ja villasukat

Sunnuntait on musta aika kaksijakoinen juttu. Sunnuntaiahdistus on toisinaan iso, inhottava mörkö. Välillä sitten taas on niin kiva, rauhallinen ja rento päivä.

Sunnuntaisin ladataan akkuja.

Tämä sunnuntai menee, ainakin toistaiseksi, onneksi, tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Pitkät unet, aamiainen kaikessa rauhassa ja sunnuntaihesari. Viikon rankin treeni tuli juostua eilen, tänään voi vain lepäillä. Vähän siivota, kirjoittaa. Istua sohvalla villasukat jalassa ja kissa sylissä. Ihanteellinen sunnuntai siis.

Ylipäätään sunnuntaissa on sitä jotain melankolista kauneutta, jota mun taiteellinen puoleni niin rakastaa. Ja tällaisina sunnuntaina siitä pystyy nauttimaan, kun mihinkään ei ole kiire, vettä sataa ja itse voi vain istua sisällä, polttaa kynttilää ja herkutella.

Muistan, että sunnuntait oli musta ahdistavia jo ala-asteikäisenä. Kerran itkin jo lauantai-iltana, että viikonloppu on niin nopeasti ohi. Taas joutuu kouluun. Vaikka sunnuntaissa aina on sitä viikon loppumisen melankoliaa ja tiedostaa, että edessä on taas uusi viikko töineen ja kiireineen, niin nykyään pystyn näistäkin päivistä onneksi useimmiten nauttimaan. Se vaati sen, että kasvoi aikuiseksi. Ja että pahimmat krebaus-vuodet jäi taakse eikä enää joka viikonloppu ole krapulaa. Ja silloinkin kun on, ne ei ole enää yhtään niin pahoja, kun poltin viimeisen tupakkani 8kk sitten. Tästä olen todella ylpeä, mutta myönnän suoraan että välillä sitä satunnaista savuketta kaipaisi niin maan perkeleesti!

Syksyisen sadesunnuntain kruunaa tietysti kynttilät.

Nykyään sunnuntaihesari on mun lempijuttuja. Rakas avomieheni nauroi mulle epäuskoisena, kun kerroin että mä luen aina sieltä kuolinilmoitukset. ”Eihän niitä lue kukaan alle 78-vuotias!?” Voi kuule kulta, sä löysit itsellesi sen kolmekymppisen (henkisesti usein noin 15-vuotiaan), joka niitä lukee!

Näin syksyn tullen nautin usein myös Maikkarin Tanssii Tähtien Kanssa -sarjasta. Siinä on vaan jotain kivaa. Harmitonta ja mukavaa. Tämä lukeutuu avomiehen maailmassa asioihin, joita ei kertakaikkiaan voi ymmärtää, mutta sopu sijaa antaa. Tänä iltana ajattelin sulkeutua makkariin teekupin ja salmiakkipussin kanssa ja uppoutua tansseihin ja pukuloistoon. Nyt kun me asutaan yhdessä, telkkareita on kämpässä kaksi – mies voi siis pelata pleikkaria autuaan tietämättömänä siitä, kenen samba saa parhaat pisteet!

Tsempit kaikille, joita tänä sunnuntaina ahdistaa. Been there, done that! Mulla oloa on usein helpottanut suunnitelman laadinta seuraavalle viikolle; milloin salille, tallille, lenkille, milloin toimistolle, milloin etänä. Ihan parasta on vaan myös katsoa Frendejä tai Modern Familya sitä ehkä yhdeksättä kertaa. Tai hengitellä vaan ja kuunnella musiikkia.

Sateisen sunnuntain soittolista:

Red Hot Chili Peppers – Dosed

Hozier – Take Me to Church

Good Times Cocaine – Back to You

Zen Cafe – Tavallaan jokainen on surullinen

Coldplay – Amsterdam

Carl Espen – Silent Storm

Maroon 5 – Sad

The Verve – Sonnet

Kyllä mä juoksen, ihan oikeesti

Välillä ja varsinkin näin kesällä, kun ihmiset pukeutuvat kevyemmin, mietin että uskoisiko kukaan tuntematon miten paljon mä juoksen?

Joitain viikkoja sitten pulahdin ihanan viilentävään meriveteen, saunoin ja join viiniä auringossa Helsingin Löylyssä. Oli tosi hauskaa, mutta nyt jälkeenpäin mieltä kalvaa vaan ajatus, että miksi mä olin uimapukuisista naisista ehdottomasti se pyörein? Kaikki muut oli myös mua ruskettuneempia, ja miksei kellään muulla ollut selluliittia?

Voi hyvin olla että tämä johtui jälleen vaan siitä, etten ilmeisesti vuosiin ole nähnyt itseäni samoin kuin muut. Kehonkuvani on auttamattomasti vääristynyt vielä nyt, syömishäiriövuosien jälkeenkin. Katsoessani Löylyssä omaa kuvajaistani (lähes pelkkää siluettia) ikkunalasista mun mielessä kävi, että mähän näytän ihan kivalta! Ja tänä kesänä maailman paras juttu on ollut se kun muotiliikkeiden hyllyihin saapui taas korkeavyötäröisiä bikinialaosia! Rannalla ja altaalla saan siis piilotettua mun mahan, jota olen vuosikaudet pitänyt karmean rumana ja tulen varmaankin aina pitämään. Korkeissa bikinipöksyissä olin Löylyssäkin, mutta tästä armollisesta ja hyvästä hetkestä huolimatta mietin vielä monta päivää myöhemmin, että miten ne kaikki muut naiset oli niin paljon mua hoikempia ja kauniimpia..?

Jalkojani voin kuvata kuumallakin, mutta en ikinä vastaani.

Mä tosiaan treenaan paljon. Viime vuonna juoksin maratonin ja virallisia tuloksia puolimaratoneilta on kertynyt kymmenen. Mutta kun katson peiliin, niin en mä näytä kovin urheilulliselta. Vuosien kamppailun jälkeen olenkin päässyt siihen pisteeseen, missä voin useimmiten armollisesti todeta itselleni että hei, sä olet tavallinen aikuinen nainen, ei sun tarvitse näyttää huippumallilta. Monesti en itseasiassa enää edes haluaisi näyttää perinteiseltä langanlaihalta mallilta, vaan terveeltä urheilulliselta naiselta. Mutta siinähän se onkin, mä näytän omaan silmääni siltä etten ihan kauheasti jaksa liikkua.

Toki on aika vanhanaikaista ajatella, että urheilijat on laihoja ja sillä sipuli. Selluliittia on ihmisillä Beyoncesta Serena Williamsiin, eikä se tee heistä musta yhtään vähemmän viehättäviä. Miksi siis itsessä häiritsee kaikki tällaiset seikat?

Ja kun mä en enää nykyään edes juokse siksi, jotta laihtuisin. Siitä on tullut mulle rakas harrastus ja iso osa elämää. Mutta auttamattomasti ne vanhat, inhottavat ajatusmallit hiipivät mieleen… Miksi muut on niin paljon mua hoikempia? Miksi muut ei näytä yhtään inhottavalta bikineissä? Syökö ne yhtään mitään?

Tulen varmaan loppuikäni painimaan tällaisten ajatusten kanssa. Olen tiennyt sen jo pitkään, ja onneksi nykyään myös tiedostan, että tämä on kausittaista. Eivätkä ne pahimmat notkahdukset enää kestä kauaa.

Ratsastuskuvia katsoessani mua jännittää eniten, että miten lihavalta mä niissä näytän.

Pari päivää sitten ratsastustunnilla heitin hupparin pois alkuverkan jälkeen. Oli hirveä sadekeli, joten oltiin maneesissa. Laukkasin suoraa uraa kohti päädyn peiliä. Peilissä oli aina niin kaunis Campina, selässään normaalikokoinen nainen, joka ei näyttänyt iljettävältä vaikka olikin pukeutunut ihan vaan treenitoppiin. Tämä oli taas niitä hetkiä, jotka mun vaan täytyy muistaa. Näistä täytyy pitää kiinni.

Kesäkunto, vanha vihollinen

Kesä on ihanaa aikaa. Luonto on kauneimmillaan ja on ihanaa olla ulkona. Vuosikausia kesän koittaminen on ollut mulle kuitenkin aina vähän vaikea paikka – kun vaatteet vähenee ja enemmän ihoa näkyy, huomaa myös talven aikana kertyneen selluliitin ja kilot.

Todella kärjistetysti sanottu, I know. Se on vain niin kovin kauan ollut mun mielikuva itsestäni. Pikkuhiljaa se on onneksi muovaantunut sitä kohti, että tärkeintä on että tiedostan voivani hyvin ja olevani hyvässä kunnossa. Juoksen yli 100km kuussa, joten miksi mun tarvitsisi ruoskia itseäni siitä, etten näytä Heidi Klumilta?

On maailman helpottavinta huomata että ajattelen nykyään jo ihan oikeasti, että mä olen aikuinen nainen ja mun kehoni on kokenut kanssani koko mun elämän – miksei se saisi näkyä? Polvessa on ruma arpi siitä kerrasta kun liukastuin kunnolla, reisien sivuilla on raskausarpia ja ties mitä kaikkea.

Hienointa on, että kirjoitan tästä vietettyäni vastikään viikon juoksematta. Huhtikuun intervallitreenissä loukattu jalka pamahti sitten kunnolla kesäkuun tokalla lenkillä, ja nyt en tiedä milloin pääsen taas kunnolla juoksemaan. Yliliikkuva polvinivel oli ärtynyt, eikä tilanne ole onneksi yhtään niin paha kuin ehdin pelätä – toivottavasti pian jo lenkkeilen taas, siis vähän enemmänkin kuin 6km viikossa!

Juoksutreenin jäätyä ohjelmasta ehdin käydä jo pariinkin kertaan Kuusijärvellä pulahtamassa.

Valehtelisin jos väittäisin ettei vanha syömishäiriödemoni ole kummitellut mun päässä juoksutauon aikana. Turvotuksesta koitui melkoinen ahdistus viimeksi viikko sitten ja tänään näin itseni töissä hissin peilistä ja mielessä kävi melkoinen litania rumuutta kuvaavia adjektiiveja. Mutta onneksi se ei enää vangitse mua koko päiväksi hirveään ahdinkoon.

Vaikka juoksulenkit pysyisi pisimmilläänkin vartin mittaisina vielä jonkin aikaa, niin onneksi voin uida ja kävellä. Ja onneksi myöskään ratsastus ei ole kivuliasta! Näitä mä aion tehdä, ja tiedättekö mitä? Aion myös syödä jätskiä. Ja karkkia. Ja juoda viiniä terassilla kesäauringossa. Olen aika varma, että vuosien päästä en muistele tästäkään kesästä sitä, miten turvonnut olin tai kuinka kaikki muut näyttivät kukkamekoissaan mua hoikemmilta. Kesä on ihana ja lyhyt, ei tuhlata sitä itseinhon kourissa, vaan tehdään ihania muistoja.

Mä oon ihana, diggaan itestäni ihan sikana
– F

Campinan kanssa nauttimassa kesäaamusta.

On siis kevät

Ja päässä soi ”Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu”. Tuntuu joka vuosi niin oudolta, että ensin niin kaipaan sulia teitä ja plussakelejä, ja sitten ne yhtäkkiä vaan ilmestyy. Kun kevät todenteolla alkaa, se tulee jotenkin niin täysiä ja rytinällä.

Ei, Ginny ei ole tulessa. Taivaalla paistaa semmoinen auringoksi kutsuttu upea valoilmiö!

Juoksun kannalta olin lopputalven paukkupakkasten aikaan melko ahdistunut. Tiesin, että todennnäköisesti kevät tulee taas yhtä äkkipikaisesti kuin joka vuosi, mutta silti skeptisessä päässäni kummitteli skenaario siitä, että lumet eivät tänä vuonna lähdekään kuin ehkä heinäkuussa ja se paras kisakunto jää sitten auttamattomasti haaveeksi.

Nyt olen kuitenkin päässyt jo juoksentelemaan lumen alta paljastuneella asfaltilla auringonpaisteessa ja voi kuulkaa, se on niin ihanaa! Huomaan, että talven aikana paljolti suosimillani mattojuoksuilla multa on vähän kadonnut taito hahmottaa omaa nopeuttani. Nyt kun ulkona on sitten päässyt juoksemaan ilman että joka askelella tarvitsee varoa liukastumista, luulen juoksevani paljon hiljempaa kuin oikeasti juoksen. Maanantain Garmin-valkun lenkillä huomasin nopeuksien kipuavan helposti kuuden minuutin kilometrivauhtiin ja allekin, joten painelin muutaman kilsan putkeen oikein reippaasti ihan siitä ilosta, että nyt se taas onnistuu muuallakin kuin juoksumatolla! Tiistaina vuorossa oli niin ikään Garmin-valmentajan time trial -testi, ja vaikka hiekoitussora ja paikoin kovakin vastatuuli vaikeutti suorittamista ja ainakin alkuun tuntui, että eihän tästä tuu yhtään mitään, niin painelin silti viiteen minuuttiin vähän reilu kilometrin. Kyllä se kertonee siitä, että treeni talven aikana on jotain tulosta tuottanut!

Talven jälkeen tuntuu suunnilleen lottovoitolta, että vielä työpäivän jälkeen pääsee lenkille valoisalla!

Olen niin instassa kuin blogin puolella moneen otteeseen valitellut sitä, etten kertakaikkiaan ole talvi-ihminen. Tähän ikään mennessä osasin jo odottaakin sitä, että kun päivät tarpeeksi pitenevät, ilmat lämpenevät ja kevät alkaa tuntua ilmassa, mä ikään kuin herään henkiin. Se riemuisa tunne, kun ekan kerran haet tarhasta loimettoman hevosen, kun voit mennä ulos ilman takkia tai laittaa aurinkolasit päähän! Onko pitkän talven jälkeen mitään parempaa?

Melankolinen puoleni jää tavallaan ikävöimään pimeneviä iltoja. Sitä, kun katson ikkunasta ulos pimeään teekuppi kädessä ja laitan soimaan Zen Cafén Tavallaan jokainen on surullinen. Tämäkin ”ikävä” voi johtua ihan siitä tosiasiasta että mä ikäännyn, ihan niin kuin me kaikki. Kehon ja mielen voi olla kertakaikkiaan vaikeampaa ja hitaampaa sopeutua vaihtuviin vuodenaikoihin.

Koronan nyt yhä vaan jyllätessä olen vähän huolissani tälle vuodelle asettamieni juoksutavoitteiden toteuttamisesta. Määrätietoisesti laskin viikkoja toukokuun Helsinki City Maratoniin ja mietin, mistä löytyisi hyvä tapahtuma, johon mennä tavoittelemaan puolikkaalla kahden tunnin alitusta. Nyt kuitenkin näyttää inhottavasti siltä, että edessä voi olla toisinto viimevuodesta, ja niinpä yritänkin nyt jo hyvissä ajoin asennoitua siihen, että edessä voi olla tapahtumien siirtoja ja peruutuksia.

Mutta tärkeintähän nyt on, että pysytään terveinä. Että kaadetaan lopultakin tämä perkeleen pandemia. Olen kuitenkin siitä onnekas, että mun harrastuksia voi toteuttaa ulkoilmassa (ja nyt kun ne -20c inhottavat pakkaset on takana, se ei edes haittaa). Aion nauttia aurinkoisista päivistä Campinan kanssa, ja hihkua ilosta kun maasta alkaa kohota ruohoa sille syötäväksi. Ja aion nauttia juoksutreeneistä ulkona auringossa ja haastaa itseäni juoksemaan vielä vähän lujempaa ihan vaan siksi, että tie on sula.

Oli aika huikean paljon kivempaa viettää aikaa tallilla auringossa, kuin säkkipimeällä paukkupakkasessa.

Syksy ja talvi saapuvat kyllä poikkeuksetta joka vuosi, eivätkä Zen Cafén biisit katoa minnekään. Vähän hilpeämpi treenibiisivinkki kevätaurinkoon (vanha mutta ah, miten menevä!):

Roger Sanchez – Another Chance.

Ahistaa

Mä olen hirmuisen herkkä ja melko tunteellinen ihminen. Ja ikävä kyllä sellainen, joka ahdistuu kovin helposti.

Kun elämäni hevonen Besso lähti eläkkeelle, opin viimeistään, miltä ahdistus tuntuu. Oli sitä ollut jo aiemminkin erilaisissa muodoissa, mutta Besson lähtöön yhdistän sen puristavan tunteen rinnassa ja sinänsä selittämättömän, vähän pelon tapaisen tunteen. Tällaisen iskiessä tiedän, että se menee ohi usein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Koetan hengitellä ja hoen itselleni, että ei hätää, kaikki on hyvin. Mutta on se vaan niin inhottavaa!

Nykyään koen, että osaan elää melko hyvin ailahtelevan mieleni kanssa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin osaan hyväksyä itseni ja tunteeni – tunnen itseni paremmin. Nyt ”vanhemmiten”, siis muutaman viime vuoden kuluessa, on tuntunut, että ahdistus on ottanut masennuksen paikan mun elämässä. Jostain luinkin, että masennus on surua menneestä, ahdistus pelkoa tulevasta (tämä on tosi kärjistetysti sanottu, mutta on siinä ehkä ideaa!).

Näin kolmekymppisenä on jännä miettiä omia tuntemuksia noin kymmenen vuotta sitten. Miten valtavia ne tunteet olivat ja miten ne veivät mut mukanaan! Toki niin on vieläkin, mutta ehkä se pahin särmä on pehmentynyt. Ja ihan hyvä niin, sekä mun että mun läheisteni kannalta!

Juoksukin tuli mun elämään tavallaan osana tätä mun pääni sisäistä sekamelskaa. Nykyään se on paitsi rakas harrastus ja osa elämää, myös paras keinoni ahdistuksen selättämiseen. Ikävä kyllä, kun ahdistus hyökkää esim. kesken työpäivän, on kovin hankalaa siitä noin vaan irrottautua, että moikka, mä lähden tästä nyt lenkille! Pienemmässä mittakaavassa tämä toki onnistuu; harrastankin nykyään pieniä kävelylenkkejä ihan vaikka vaan talon ympäri. Nämä ovat myös hyvä keino antaa aivoille hetki taukoa työstä, minkä jälkeen keskittyminen on helpompaa.

Mikä mulla laukaisee ahdistuksen?

No, ainakin liika tekeminen, tekemisen puute, vainoharhat, väsymys, kylmyys, lumi, pimeys, pelkotilat, ylivilkas mielikuvitus, huono itsetunto, jossittelu, rahatilanne, sunnuntai-illat, omat (ja muiden) odotukset, perfektionismi, itsekriittisyys… Nythän siis kuulostaa siltä, että se voi iskeä milloin vaan, missä vaan ja melkeinpä mistä syystä vaan. Näin se melkein onkin. Onneksi ahdistusta on eriasteista, ja useimmiten mun arjessa esiintyy semmoista lievänä mielen perukoilla kummittelevaa muotoa. Silloin kun se äityy oikein pahaksi (onneksi suht harvoin), niin jopa tämä perfektionisti osaa sanoa itselleen, että nyt suklaata ja peiton alle. Että katsotaan tätä elämää ja siitä suoriutumista sitten taas huomenna.

Mikä siihen mun kohdalla auttaa?

Jo aiemmin mainittu juoksu on mulla ehdoton ykkönen apukeinona. Musiikki on myös isossa roolissa ahdistuksen helpottajana. Usein huonolla hetkellä laitan soimaan jotain vähän synkempää, joka sopii mun sen hetkiseen tunnelmaan. Esimerkiksi Metallica sopii mun ahdistushetkiin kuin nenä päähän.

Juoksun ohella muukin treenaaminen tekee mun ahdistuneelle mielelle hyvää. Se kun saa lihakset töihin ja vähän hien pintaan, rauhoittaa hyvin. Jos paha mieli pääsee siihen pisteeseen, että mistään ei tule mitään kun ahdistus on päässyt niskan päälle, on ehdottomasti parasta vain vetäytyä peiton alle tuijottamaan vaikka Frendejä. Tai muuta todellisuuspakoa, vaikka sitten niitä kuuluisia kissavideoita! Ja kun mieltä on tarpeeksi saatu tasoitettua kevyen komedian parissa, siitä onkin luontevaa jatkaa yhteen mun suosikkikeinoista; yön yli nukkumiseen.

Myös turpaterapia rauhoittaa ahdistunutta mieltä.

Muita hyviksi toteamiani keinoja, joita kuitenkin ikävän harvoin itse jaksan tai älyän käyttää, on muun muassa kirjoittaminen, maalaaminen ja värittäminen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, että vedän omituisia, lähes pakkomielteisiä siivouspuuskia – olen aika varma että niidenkin taustalla on jonkinasteinen ahdistus ja tarve helpottaa sitä.

Te muut ahdistuneet siellä, jos tämän luette: vedetään syvään henkeä. Ja muistetaan, että ahdistus valehtelee ja liioittelee. Paljon. 🖤

Mä olen koittanut tehdä tästä itselleni vähän niin kuin mantraa:

And what it all comes down to my friends, yeah
Is that everything is just fine, fine, fine
’Cause I’ve got one hand in my pocket
And the other one is hailin’ a taxi cab

– Alanis Morissette

Pelosta

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, mä olen varmaan maailman arin ja nössöin ratsastaja. On kuluttavaa, kun pelko on niin vahvasti läsnä ja häiritsee sen tekemistä, mistä nauttii.

Joskus mäkin vielä hyppäsin. Kuvassa taidan olla 15-vuotias; viimeisiä hetkiä, kun haaveilin, että musta tulee esteratsastaja.

Pieniä esteitä oli hypätty ratsastustunneilla ja leireillä jo lukuisia kertoja. Se oli aina ollut kauden kivoin juttu, kun pääsi hyppäämään. Kunnes ei enää ollut.

Pienenä olin myös lasketellut muutamia kertoja ja se oli ollut musta hirmu kivaa. Yhtäkkiä ehkä 14-vuotiaana löysin itseni kävelemästä rinnettä alas, kun en enää uskaltanut laskea. Kontrollin menetys oli ehkä liian pelottavaa.

Mietin välillä, että miten musta tuli yhtäkkiä huolestunut vanhus teini-ikäisenä. En ole löytänyt selitystä sille, mistä pelkääminen alkoi. Olin toki aina aika arka ja herkkä, ehkä se kaksi kertaa saman tunnin aikana saman okserin sekaan lentely vaan oli mulle liikaa? Tai se, kun hoitohevonen lähti rannalla alta, paineli täysiä kotiin ja mä kävelin perässä?

Inhottavaa on se, että nämä mulle sattuneet jutut on niitä mitä tässä harrastuksessa nyt sattuu. Tottakai se on riskialtista kiivetä elävän olennon selkään; riskit tietysti minimoidaan käyttäytymällä ja toimimalla fiksusti ja opettelemalla tuntemaan hevonen lajina ja yksilönä. Ikinä mulle ei ole käynyt kovin pahasti ja sitähän sanotaan, että vasta sadan tippumisen jälkeen sitä on hyvä ratsastaja. Nyt aikuisiällä olen putoillut noin kerran neljässä vuodessa, mikä sekin kertoo jo siitä, etten ole ottanut juurikaan riskejä – tai kovin paljoa irrotellut.

Vanhemmiten olen huomannut, että pelko on kausittaista. On aikoja jolloin ehkä vähän jännitän, mutta menen ja teen silti siinä missä muutkin. Ja sitten on aikoja, kun radallinen maapuomeja saa mut vollottamaan kauhusta. Nyt on jo pidempään ollut menossa tämmöinen jälkimmäisen sortin kausi. Sen jälkeen, kun Besso lähti eläkkeelle, mä en ole hypännyt, ja voi hyvin olla, etten hyppää enää ikinä. Välillä haaveilen siitä, että uskaltaisin, olihan se niin kivaa! Ja voi että miten mahtava se itseni ylittämisen tunne olisi, kun vielä joskus uskaltaisin.

Mutta se pelko. Se lamauttaa, rintaa puristaa ahdistus ja jalkoja kielmöi. En pysty toimimaan kunnolla, saatika sitten luottamaan itseeni tai hevoseen. Se tunne on niin hirveä.

Jos olisin lopettanut ratsastuksen silloin teininä, kun itkien totesin etten jaksa enää kun pelottaa niin paljon… Bessokaan ei olisi ikinä tullut mun elämään.

Sanotaan, että vanhemmiten itsesuojeluvaisto alkaa estää tekemästä niitä kaikkein hulluimpia tempauksia. Mulle se vanhuus taisi tosiaan iskeä jo teini-iässä. Mutta niin rasittavaa kuin onkin pelätä ja stressata jatkuvasti, ratsastus on mulle se juttu, jonka suhteen mä en luovuta. En voi. En oikeastaan edes tiedä, kuka olisin, jos en kävisi tallilla.

Estekammon iskiessä musta tuli puskaileva kouluratsastaja, ja sehän ei haittaa – se on niin upea laji. Katson Kyran ja Matadorin vuoden 1991 World Cup -rataa toisinaan Youtubesta ja koen vahvoja kylmiä väreitä. Mutta se, mitä en meinaa uskalataa myöntää edes itselleni, on se että hevosista todennäköisesti vain murto-osa on sellaisia, joiden selkään ensinkään uskaltaisin mennä. Että tuskin pystyisin kauhultani menemään mitään käyntiä hurjempaa tuollaisella GP-kouluratsulla. Niin pelkuri musta on tullut.

Paras ystäväni on hokenut mulle jo yli kymmenen vuotta, että elämäni olisi hirveän paljon helpompaa, jos en ajattelisi niin paljoa. Se on varmasti suuri tekijä tämän pelonkin kanssa; mun pitäisi luottaa omaan tekemiseeni ja hevoseen, sen sijaan että muodostan päässäni kaiken maailman kauhukuvia siitä, mitä voi tapahtua. Heidi-ope kerran sanoikin luottavansa ihan täysin siihen, että pärjään kuumuvan hevosen kanssa, se ei ole mun taidoista kiinni. Häntä arvelutti vain se, että lakkaan hengittämästä ja pyörryn, kun pelkään ja jännitän niin älyttömästi!

Paitsi ratsastuksessa, tämä pelkääminen alkaa näkyä muuallakin mun elämässä. Alussa mainitsemani laskettelun ohella nykyään rekkojen ohittaminen moottoritiellä on jännittävää, eikä hyvällä tavalla. Kesällä kun poikaystäväni kiidätti mua vesijetillä pitkin järveä, olin aika varma että nyt tulee loppu. Mun kiljunta oli kuulunut rannalle asti; ”EI!!! Ei ei ei, mä kuolen!!”.

Maailman mahtavin Pertti.

Tämän riesan kanssa tässä on nyt vaan elettävä ja painettava itsepäisesti eteenpäin. Ratsastajana haaveilen että mulla olisi jonakin päivänä lihava, pomminvarma suomenhevonen, sellainen kuin monien sydämissä yhä asuva Viltterin Vartti eli Pertti oli. Kun teininä estetunnit ja lopulta koko ratsastus meni mun osalta paniikissa itkemiseksi, mut laitettiin Pertti-kuurille. Tämän kultaisen upean, maailman kilteimmän herran kanssa mä aloin sitten rakentaa luottamusta uudelleen. Pertti tuskin on enää keskuudessamme, mutta sille lähetän pilven reunalle suunnattoman suuren kiitoksen siitä, että se pelasti mun harrastuksen. Osan elämäntapaa. Sen asian, joka on ollut osa mun identiteettiä pikkutytöstä asti. Ilman Perttiä ei mun elämäni hevonen, Bessokaan olisi ikinä osunut mun polulleni. Besso oli jotain uskomatonta, enkä oikein tiedä itsekään, miten uskalsin sen kanssa tehdä kaiken mitä tein. Mutta, ehkä tämä mun pilvilaitumilla laukkaileva satuhevoseni on vaan osoitus siitä, että ikinä ei pidä luovuttaa.

Pitemmittä puheitta, lähden tästä tallille. Siellä odottavat kaunis talvipäivä ja kaunis pieni Campina-tamma, johon olen oppinut onneksi jo jotenkin luottamaan. Mitä paremmin opin tämän kuningattaren tuntemaan, sitä rennommin osaan sen kanssa olla.

Muistan tämän hypyn. Muistan, kuinka pelkäsin tuota estettä lähestyessäni, mutta sitten yhtäkkiä vaan tiesin, että se onnistuu. Loppupäivän päässäni soikin Queenin We Are the Champions. Tässä taidan olla niinikään 15v, ratsuna mun eka hoitoheppa Brocath.

Juoksutavoitteet 2021

Uusi vuosi, uudet kujeet! Aloitus puhtaalta pöydältä, uudet tuulet! No, ei sentään. Aika samoilla mennään kuin ennenkin, mutta pitäähän sitä jotain tavoitteita olla, mitä kohti painaaa menemään!

Onhan nämä talvimaisematkin kauniita, mutta ai että mä odotan kesää ja sitä, että voi juosta pelkäämättä että liukastuu!

Helsinki City Marathon & Helsinki Marathon

Päähuomio kiinnittyy tänäkin vuonna maratoneihin. Kovin kummoisia tavoitteita en näille pitkille urakoille ainakaan vielä aseta, mutta toki toivon parantavani viime vuodesta! Jos jostain olen ylpeä, niin siitä että olen maratonin juossut, ja siitä miten paljon mun mielenhallinta juostessa on kehittynyt. Toki se päänsisäinen kamppailu on pitkillä matkoilla aina läsnä, mutta ainakin ekalla maratonillani onnistuin hyvin pitämään väsymysdemonit kurissa ja sanomaan itselleni, että rauhassa vaan, sä pystyt tähän kyllä. Olen myös tosi iloinen siitä, että ekasta maratonista jäi niin hyvä mieli ja positiivinen fiilis! Siitä on ilo lähteä rakentamaan kuntoa kohti seuraavia.

Puolimaraton vihdoin alle kahden tunnin

Sain joululahjaksi toiveeni mukaan uuden juoksukellon. Garminilta ei ikävä kyllä löytynyt treeniohjelmaa maratonille, mutta puolikkaalle sen sijaan löytyi. Syksyllä mua tosiaan harmitti niin vietävästi, kun personal best ei ihan mennyt alle kahden tunnin – tuumasta toimeen siis! Olenkin nyt juossut neljä valmentajan suunnittelemaa treeniä. Ohjelma vaikuttaa lupaavalta ainakin siinä mielessä, että olen aika malttamaton juoksemaan tarpeeksi rauhallisia lenkkejä. Noh, näin lumikaudella se reippaasti juokseminen on muutenkin vähän haastavampaa, joten ehkä nyt oli hyväkin aika aloittaa. Myös pitkät lenkit tuppaavat talvikaudella helposti jäämään tuttuihin ja turvallisiin ehkä 10km juoksenteluihin, mutta viime viikolla juoksin juoksumatolla noin 14km valmentajan treeniohjelman mukaan. Juoksumattokalibrointi oli ihan päin mäntyä, joten vaikka kuinka juoksin lujempaa spurttia, treeni venyi puoleentoista tuntiin ja tahti oli muka koko ajan liian hidas. Tämä nyt on pikkujuttu, joka on asetuksista varmasti korjattavissa. Joka tapauksessa ainoa konkreettinen aikatavoitteeni alkaneelle vuodelle on, että puolikas menee alle kahden tunnin!

Näitä kelejä odotellessa…

Voimaa, nopeutta, ryhtiä ja hyvinvointia

Kuten todettu, mä olen ihan päivänselvästi kestävyys- enkä pikajuoksija. Kuitenkin tulosten paranemiseksi sitä nopeuttakin tarvitaan. Onhan sitä vuosi vuodelta tullut lisää, mutta kyllä se nälkä vaan syödessä kasvaa. Konkreettisin tavoite nopeuden suhteen on tosiaan pinkoa se puolikas alle kahteen tuntiin. Vaikka mun treenaaminen ei enää viimevuosina olekaan enää niinkään keskittynyt ulkonäköön, niin kyllä välillä ihailen peilistä mun juoksijan pohkeita! Jos tuollaisia tuloksia saisi muuallekin kroppaan näkyviin, niin eihän se huono juttu olisi. Tässä pyrin pitämään järjen päässäni ja treenaamaan voimaa kroppaan kuitenkin kestävyyden ja terveyden vuoksi, enkä vain siksi että saavuttaisin ”täydellisen” vartalon. Kun omassa kropassa pystyy vihdoin olemaan edes niin hyvin kuin mä nyt tällä hetkellä pystyn, niin yritän nauttia siitä ja treenata hyvän mielen ja olon vuoksi!

Teen istumatyötä ja myönnän suoraan syyllistyväni erittäin epäergonomiseen kyyryssä kyhjöttämiseen. Myös junaa odottaessa tai vaikka hampaita pestessä huomaan seisovani toisen lonkan varassa vänkyrässä. Vähitellen olenkin alkanut kiinnittää huomiota tähän ja siihen, miten kävellessänikin tuijotan maahan. Vahvasta coresta olisi hyötyä paitsi juoksussa, myös ratsastuksessa. Tässä asiassa olisi nyt tarkoitus tehdä ryhtiliike, sanan kirjaimellisessa merkityksessä! Selkä kipuilee ja jumittelee jo, mutta vielä tässä iässä tuskin on liian myöhäistä korjata tilannetta!

En todellakaan ole talven ystävä, siksi salikenkiä ja juoksumattoa tulee tähän aikaan vuodesta kulutettua paljon.

Kuten aiemminkin kirjoitin, mun vatsa ei kertakaikkiaan tunnu tykkäävän lujaa juoksemisesta. Vähän hitaampiin lenkkeihin elimistö on selvästi tottunut, ja pitkäkin pätkä menee ongelmitta. Mutta kun yritän juosta esim. 10km ennätystä, olen tullut siihen pisteeseen, että kyllä harmittaa kun tietäisi pystyvänsä vähän parempaan, mutta vatsa pistää ihan liikaa hanttiin. Tähän mun täytyy perehtyä jossain vaiheessa ajan kanssa. Stressivatsani toimii vähän milloin mitenkin, eikä tuota arjessa ongelmia, mutta juostessa se on harmillinen. Ruokavalion liialliseen tarkkailuun en halua taustani vuoksi lähteä – pelkään sitä pakkomielteistä ruoan miettimisen kierrettä, joka herkästi vie kalorien laskentaan ja vaa’an kyttäämiseen. Mutta tästä taidankin kirjoittaa ihan oman juttunsa ensi kerralla! 😊

Näillä aatteilla lähden siis alkaneeseen vuoteen, ja voi kuinka jo odotankin tapahtumia ja etenkin sitä kevään ensimmäistä T-paitalenkkiä ulkona! Treenaamisen iloa kaikille – nautitaan tästä ja tehdään ilon kautta. 💘

Hänen Ylhäisyytensä joulutervehdys

Lemmikit on meidän perheessä aina otettu mukaan joulunviettoon ihan lahjojen avaamisesta lähtien. Ginnyllekin saattaa illalla löytyä jotain kuusen alta…

Jouluvalmisteluissa riittää puuhaa myös hänellä, kun pitää kaikki ihmisten tekeleet tarkistaa huolella. Eilen illalla suoritettiin piparien laadunvalvontaa.

Olen toki sanonut hänelle, että jotta saa lahjoja, pitää olla kiltisti. Tämä ei nyt ehkä ihan sataprosenttisesti ole toteutunut, mutta… yritä tuolle nyt olla vihainen, kun se on niin vietävän söpö.

Jouluna Ginnyn lempipuuhaa on joulukuusen alla lymyily, koristeiden armoton saalistus ja lahjanarun järsiminen. Hänelle on ostettu muikkuja ja kermaakin on varmaan tarjolla sitten illemmalla kun palvelusväki syö pöydässä jouluateriaansa. Nämä omat herkut tuppaavat kissalla jäämään kuitenkin vähän toisarvoisiksi, hänen kun pitää saada olla huomion keskipisteenä. Juuri eilen tästä äidin kanssa vitsailtiinkin, että meillä ei ikinä tarvitse nostaa kissaa pöydälle! Hän nousee sinne kyllä ihan itse…

Joulukuusi koristeineen ja reilusti lahjanarua! Mitä muuta sitä pieni kissa edes tarvitsee?

Tämä on Ginnyn viides joulu. Olen todella hämmästynyt siitä, että ensimmäisen neljän joulunsa aikana neiti ei ole kertaakaan kaatanut joulukuusta! Tästä lyötiinkin yhtenä vuonna jopa vetoa; äiti voitti veikkaanalla, ettei se pieni kultamussukka sitä kuusta kaada. Harmi vaan, ettei ikinä tullut sovittua, että mistä summasta vetoa lyötiin! Palkkio on siis yhä maksamatta…

Koronavuoden joulua vietetään ydinperheen kesken, ja kissahan on perheenjäsen. Vaikka tulen häntä torumaan tänäänkin vielä varmasti hyvin monta kertaa, on tämä hännäkäs kyllä yksi elämäni valopilkuista, enkä voisi kuvitella joulua ilman sitä.

Pitemmittä puheitta, Ginny lähettää kaikille lajitovereilleen ja heidän palvelijoilleen kehräävät jouluntoivotukset! Nyt otetaan rennosti, levätään ja herkutellaan. Ja toki leikitään; josko joulupukki toisi jotain uutta kivaa..?

Ihanaa joulua siis kaikille, toivottavat Ginny ja Heljä! ❤️🎄