On siis kevät

Ja päässä soi ”Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu”. Tuntuu joka vuosi niin oudolta, että ensin niin kaipaan sulia teitä ja plussakelejä, ja sitten ne yhtäkkiä vaan ilmestyy. Kun kevät todenteolla alkaa, se tulee jotenkin niin täysiä ja rytinällä.

Ei, Ginny ei ole tulessa. Taivaalla paistaa semmoinen auringoksi kutsuttu upea valoilmiö!

Juoksun kannalta olin lopputalven paukkupakkasten aikaan melko ahdistunut. Tiesin, että todennnäköisesti kevät tulee taas yhtä äkkipikaisesti kuin joka vuosi, mutta silti skeptisessä päässäni kummitteli skenaario siitä, että lumet eivät tänä vuonna lähdekään kuin ehkä heinäkuussa ja se paras kisakunto jää sitten auttamattomasti haaveeksi.

Nyt olen kuitenkin päässyt jo juoksentelemaan lumen alta paljastuneella asfaltilla auringonpaisteessa ja voi kuulkaa, se on niin ihanaa! Huomaan, että talven aikana paljolti suosimillani mattojuoksuilla multa on vähän kadonnut taito hahmottaa omaa nopeuttani. Nyt kun ulkona on sitten päässyt juoksemaan ilman että joka askelella tarvitsee varoa liukastumista, luulen juoksevani paljon hiljempaa kuin oikeasti juoksen. Maanantain Garmin-valkun lenkillä huomasin nopeuksien kipuavan helposti kuuden minuutin kilometrivauhtiin ja allekin, joten painelin muutaman kilsan putkeen oikein reippaasti ihan siitä ilosta, että nyt se taas onnistuu muuallakin kuin juoksumatolla! Tiistaina vuorossa oli niin ikään Garmin-valmentajan time trial -testi, ja vaikka hiekoitussora ja paikoin kovakin vastatuuli vaikeutti suorittamista ja ainakin alkuun tuntui, että eihän tästä tuu yhtään mitään, niin painelin silti viiteen minuuttiin vähän reilu kilometrin. Kyllä se kertonee siitä, että treeni talven aikana on jotain tulosta tuottanut!

Talven jälkeen tuntuu suunnilleen lottovoitolta, että vielä työpäivän jälkeen pääsee lenkille valoisalla!

Olen niin instassa kuin blogin puolella moneen otteeseen valitellut sitä, etten kertakaikkiaan ole talvi-ihminen. Tähän ikään mennessä osasin jo odottaakin sitä, että kun päivät tarpeeksi pitenevät, ilmat lämpenevät ja kevät alkaa tuntua ilmassa, mä ikään kuin herään henkiin. Se riemuisa tunne, kun ekan kerran haet tarhasta loimettoman hevosen, kun voit mennä ulos ilman takkia tai laittaa aurinkolasit päähän! Onko pitkän talven jälkeen mitään parempaa?

Melankolinen puoleni jää tavallaan ikävöimään pimeneviä iltoja. Sitä, kun katson ikkunasta ulos pimeään teekuppi kädessä ja laitan soimaan Zen Cafén Tavallaan jokainen on surullinen. Tämäkin ”ikävä” voi johtua ihan siitä tosiasiasta että mä ikäännyn, ihan niin kuin me kaikki. Kehon ja mielen voi olla kertakaikkiaan vaikeampaa ja hitaampaa sopeutua vaihtuviin vuodenaikoihin.

Koronan nyt yhä vaan jyllätessä olen vähän huolissani tälle vuodelle asettamieni juoksutavoitteiden toteuttamisesta. Määrätietoisesti laskin viikkoja toukokuun Helsinki City Maratoniin ja mietin, mistä löytyisi hyvä tapahtuma, johon mennä tavoittelemaan puolikkaalla kahden tunnin alitusta. Nyt kuitenkin näyttää inhottavasti siltä, että edessä voi olla toisinto viimevuodesta, ja niinpä yritänkin nyt jo hyvissä ajoin asennoitua siihen, että edessä voi olla tapahtumien siirtoja ja peruutuksia.

Mutta tärkeintähän nyt on, että pysytään terveinä. Että kaadetaan lopultakin tämä perkeleen pandemia. Olen kuitenkin siitä onnekas, että mun harrastuksia voi toteuttaa ulkoilmassa (ja nyt kun ne -20c inhottavat pakkaset on takana, se ei edes haittaa). Aion nauttia aurinkoisista päivistä Campinan kanssa, ja hihkua ilosta kun maasta alkaa kohota ruohoa sille syötäväksi. Ja aion nauttia juoksutreeneistä ulkona auringossa ja haastaa itseäni juoksemaan vielä vähän lujempaa ihan vaan siksi, että tie on sula.

Oli aika huikean paljon kivempaa viettää aikaa tallilla auringossa, kuin säkkipimeällä paukkupakkasessa.

Syksy ja talvi saapuvat kyllä poikkeuksetta joka vuosi, eivätkä Zen Cafén biisit katoa minnekään. Vähän hilpeämpi treenibiisivinkki kevätaurinkoon (vanha mutta ah, miten menevä!):

Roger Sanchez – Another Chance.

Ahistaa

Mä olen hirmuisen herkkä ja melko tunteellinen ihminen. Ja ikävä kyllä sellainen, joka ahdistuu kovin helposti.

Kun elämäni hevonen Besso lähti eläkkeelle, opin viimeistään, miltä ahdistus tuntuu. Oli sitä ollut jo aiemminkin erilaisissa muodoissa, mutta Besson lähtöön yhdistän sen puristavan tunteen rinnassa ja sinänsä selittämättömän, vähän pelon tapaisen tunteen. Tällaisen iskiessä tiedän, että se menee ohi usein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Koetan hengitellä ja hoen itselleni, että ei hätää, kaikki on hyvin. Mutta on se vaan niin inhottavaa!

Nykyään koen, että osaan elää melko hyvin ailahtelevan mieleni kanssa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin osaan hyväksyä itseni ja tunteeni – tunnen itseni paremmin. Nyt ”vanhemmiten”, siis muutaman viime vuoden kuluessa, on tuntunut, että ahdistus on ottanut masennuksen paikan mun elämässä. Jostain luinkin, että masennus on surua menneestä, ahdistus pelkoa tulevasta (tämä on tosi kärjistetysti sanottu, mutta on siinä ehkä ideaa!).

Näin kolmekymppisenä on jännä miettiä omia tuntemuksia noin kymmenen vuotta sitten. Miten valtavia ne tunteet olivat ja miten ne veivät mut mukanaan! Toki niin on vieläkin, mutta ehkä se pahin särmä on pehmentynyt. Ja ihan hyvä niin, sekä mun että mun läheisteni kannalta!

Juoksukin tuli mun elämään tavallaan osana tätä mun pääni sisäistä sekamelskaa. Nykyään se on paitsi rakas harrastus ja osa elämää, myös paras keinoni ahdistuksen selättämiseen. Ikävä kyllä, kun ahdistus hyökkää esim. kesken työpäivän, on kovin hankalaa siitä noin vaan irrottautua, että moikka, mä lähden tästä nyt lenkille! Pienemmässä mittakaavassa tämä toki onnistuu; harrastankin nykyään pieniä kävelylenkkejä ihan vaikka vaan talon ympäri. Nämä ovat myös hyvä keino antaa aivoille hetki taukoa työstä, minkä jälkeen keskittyminen on helpompaa.

Mikä mulla laukaisee ahdistuksen?

No, ainakin liika tekeminen, tekemisen puute, vainoharhat, väsymys, kylmyys, lumi, pimeys, pelkotilat, ylivilkas mielikuvitus, huono itsetunto, jossittelu, rahatilanne, sunnuntai-illat, omat (ja muiden) odotukset, perfektionismi, itsekriittisyys… Nythän siis kuulostaa siltä, että se voi iskeä milloin vaan, missä vaan ja melkeinpä mistä syystä vaan. Näin se melkein onkin. Onneksi ahdistusta on eriasteista, ja useimmiten mun arjessa esiintyy semmoista lievänä mielen perukoilla kummittelevaa muotoa. Silloin kun se äityy oikein pahaksi (onneksi suht harvoin), niin jopa tämä perfektionisti osaa sanoa itselleen, että nyt suklaata ja peiton alle. Että katsotaan tätä elämää ja siitä suoriutumista sitten taas huomenna.

Mikä siihen mun kohdalla auttaa?

Jo aiemmin mainittu juoksu on mulla ehdoton ykkönen apukeinona. Musiikki on myös isossa roolissa ahdistuksen helpottajana. Usein huonolla hetkellä laitan soimaan jotain vähän synkempää, joka sopii mun sen hetkiseen tunnelmaan. Esimerkiksi Metallica sopii mun ahdistushetkiin kuin nenä päähän.

Juoksun ohella muukin treenaaminen tekee mun ahdistuneelle mielelle hyvää. Se kun saa lihakset töihin ja vähän hien pintaan, rauhoittaa hyvin. Jos paha mieli pääsee siihen pisteeseen, että mistään ei tule mitään kun ahdistus on päässyt niskan päälle, on ehdottomasti parasta vain vetäytyä peiton alle tuijottamaan vaikka Frendejä. Tai muuta todellisuuspakoa, vaikka sitten niitä kuuluisia kissavideoita! Ja kun mieltä on tarpeeksi saatu tasoitettua kevyen komedian parissa, siitä onkin luontevaa jatkaa yhteen mun suosikkikeinoista; yön yli nukkumiseen.

Myös turpaterapia rauhoittaa ahdistunutta mieltä.

Muita hyviksi toteamiani keinoja, joita kuitenkin ikävän harvoin itse jaksan tai älyän käyttää, on muun muassa kirjoittaminen, maalaaminen ja värittäminen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, että vedän omituisia, lähes pakkomielteisiä siivouspuuskia – olen aika varma että niidenkin taustalla on jonkinasteinen ahdistus ja tarve helpottaa sitä.

Te muut ahdistuneet siellä, jos tämän luette: vedetään syvään henkeä. Ja muistetaan, että ahdistus valehtelee ja liioittelee. Paljon. 🖤

Mä olen koittanut tehdä tästä itselleni vähän niin kuin mantraa:

And what it all comes down to my friends, yeah
Is that everything is just fine, fine, fine
’Cause I’ve got one hand in my pocket
And the other one is hailin’ a taxi cab

– Alanis Morissette

Pelosta

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, mä olen varmaan maailman arin ja nössöin ratsastaja. On kuluttavaa, kun pelko on niin vahvasti läsnä ja häiritsee sen tekemistä, mistä nauttii.

Joskus mäkin vielä hyppäsin. Kuvassa taidan olla 15-vuotias; viimeisiä hetkiä, kun haaveilin, että musta tulee esteratsastaja.

Pieniä esteitä oli hypätty ratsastustunneilla ja leireillä jo lukuisia kertoja. Se oli aina ollut kauden kivoin juttu, kun pääsi hyppäämään. Kunnes ei enää ollut.

Pienenä olin myös lasketellut muutamia kertoja ja se oli ollut musta hirmu kivaa. Yhtäkkiä ehkä 14-vuotiaana löysin itseni kävelemästä rinnettä alas, kun en enää uskaltanut laskea. Kontrollin menetys oli ehkä liian pelottavaa.

Mietin välillä, että miten musta tuli yhtäkkiä huolestunut vanhus teini-ikäisenä. En ole löytänyt selitystä sille, mistä pelkääminen alkoi. Olin toki aina aika arka ja herkkä, ehkä se kaksi kertaa saman tunnin aikana saman okserin sekaan lentely vaan oli mulle liikaa? Tai se, kun hoitohevonen lähti rannalla alta, paineli täysiä kotiin ja mä kävelin perässä?

Inhottavaa on se, että nämä mulle sattuneet jutut on niitä mitä tässä harrastuksessa nyt sattuu. Tottakai se on riskialtista kiivetä elävän olennon selkään; riskit tietysti minimoidaan käyttäytymällä ja toimimalla fiksusti ja opettelemalla tuntemaan hevonen lajina ja yksilönä. Ikinä mulle ei ole käynyt kovin pahasti ja sitähän sanotaan, että vasta sadan tippumisen jälkeen sitä on hyvä ratsastaja. Nyt aikuisiällä olen putoillut noin kerran neljässä vuodessa, mikä sekin kertoo jo siitä, etten ole ottanut juurikaan riskejä – tai kovin paljoa irrotellut.

Vanhemmiten olen huomannut, että pelko on kausittaista. On aikoja jolloin ehkä vähän jännitän, mutta menen ja teen silti siinä missä muutkin. Ja sitten on aikoja, kun radallinen maapuomeja saa mut vollottamaan kauhusta. Nyt on jo pidempään ollut menossa tämmöinen jälkimmäisen sortin kausi. Sen jälkeen, kun Besso lähti eläkkeelle, mä en ole hypännyt, ja voi hyvin olla, etten hyppää enää ikinä. Välillä haaveilen siitä, että uskaltaisin, olihan se niin kivaa! Ja voi että miten mahtava se itseni ylittämisen tunne olisi, kun vielä joskus uskaltaisin.

Mutta se pelko. Se lamauttaa, rintaa puristaa ahdistus ja jalkoja kielmöi. En pysty toimimaan kunnolla, saatika sitten luottamaan itseeni tai hevoseen. Se tunne on niin hirveä.

Jos olisin lopettanut ratsastuksen silloin teininä, kun itkien totesin etten jaksa enää kun pelottaa niin paljon… Bessokaan ei olisi ikinä tullut mun elämään.

Sanotaan, että vanhemmiten itsesuojeluvaisto alkaa estää tekemästä niitä kaikkein hulluimpia tempauksia. Mulle se vanhuus taisi tosiaan iskeä jo teini-iässä. Mutta niin rasittavaa kuin onkin pelätä ja stressata jatkuvasti, ratsastus on mulle se juttu, jonka suhteen mä en luovuta. En voi. En oikeastaan edes tiedä, kuka olisin, jos en kävisi tallilla.

Estekammon iskiessä musta tuli puskaileva kouluratsastaja, ja sehän ei haittaa – se on niin upea laji. Katson Kyran ja Matadorin vuoden 1991 World Cup -rataa toisinaan Youtubesta ja koen vahvoja kylmiä väreitä. Mutta se, mitä en meinaa uskalataa myöntää edes itselleni, on se että hevosista todennäköisesti vain murto-osa on sellaisia, joiden selkään ensinkään uskaltaisin mennä. Että tuskin pystyisin kauhultani menemään mitään käyntiä hurjempaa tuollaisella GP-kouluratsulla. Niin pelkuri musta on tullut.

Paras ystäväni on hokenut mulle jo yli kymmenen vuotta, että elämäni olisi hirveän paljon helpompaa, jos en ajattelisi niin paljoa. Se on varmasti suuri tekijä tämän pelonkin kanssa; mun pitäisi luottaa omaan tekemiseeni ja hevoseen, sen sijaan että muodostan päässäni kaiken maailman kauhukuvia siitä, mitä voi tapahtua. Heidi-ope kerran sanoikin luottavansa ihan täysin siihen, että pärjään kuumuvan hevosen kanssa, se ei ole mun taidoista kiinni. Häntä arvelutti vain se, että lakkaan hengittämästä ja pyörryn, kun pelkään ja jännitän niin älyttömästi!

Paitsi ratsastuksessa, tämä pelkääminen alkaa näkyä muuallakin mun elämässä. Alussa mainitsemani laskettelun ohella nykyään rekkojen ohittaminen moottoritiellä on jännittävää, eikä hyvällä tavalla. Kesällä kun poikaystäväni kiidätti mua vesijetillä pitkin järveä, olin aika varma että nyt tulee loppu. Mun kiljunta oli kuulunut rannalle asti; ”EI!!! Ei ei ei, mä kuolen!!”.

Maailman mahtavin Pertti.

Tämän riesan kanssa tässä on nyt vaan elettävä ja painettava itsepäisesti eteenpäin. Ratsastajana haaveilen että mulla olisi jonakin päivänä lihava, pomminvarma suomenhevonen, sellainen kuin monien sydämissä yhä asuva Viltterin Vartti eli Pertti oli. Kun teininä estetunnit ja lopulta koko ratsastus meni mun osalta paniikissa itkemiseksi, mut laitettiin Pertti-kuurille. Tämän kultaisen upean, maailman kilteimmän herran kanssa mä aloin sitten rakentaa luottamusta uudelleen. Pertti tuskin on enää keskuudessamme, mutta sille lähetän pilven reunalle suunnattoman suuren kiitoksen siitä, että se pelasti mun harrastuksen. Osan elämäntapaa. Sen asian, joka on ollut osa mun identiteettiä pikkutytöstä asti. Ilman Perttiä ei mun elämäni hevonen, Bessokaan olisi ikinä osunut mun polulleni. Besso oli jotain uskomatonta, enkä oikein tiedä itsekään, miten uskalsin sen kanssa tehdä kaiken mitä tein. Mutta, ehkä tämä mun pilvilaitumilla laukkaileva satuhevoseni on vaan osoitus siitä, että ikinä ei pidä luovuttaa.

Pitemmittä puheitta, lähden tästä tallille. Siellä odottavat kaunis talvipäivä ja kaunis pieni Campina-tamma, johon olen oppinut onneksi jo jotenkin luottamaan. Mitä paremmin opin tämän kuningattaren tuntemaan, sitä rennommin osaan sen kanssa olla.

Muistan tämän hypyn. Muistan, kuinka pelkäsin tuota estettä lähestyessäni, mutta sitten yhtäkkiä vaan tiesin, että se onnistuu. Loppupäivän päässäni soikin Queenin We Are the Champions. Tässä taidan olla niinikään 15v, ratsuna mun eka hoitoheppa Brocath.

Juoksutavoitteet 2021

Uusi vuosi, uudet kujeet! Aloitus puhtaalta pöydältä, uudet tuulet! No, ei sentään. Aika samoilla mennään kuin ennenkin, mutta pitäähän sitä jotain tavoitteita olla, mitä kohti painaaa menemään!

Onhan nämä talvimaisematkin kauniita, mutta ai että mä odotan kesää ja sitä, että voi juosta pelkäämättä että liukastuu!

Helsinki City Marathon & Helsinki Marathon

Päähuomio kiinnittyy tänäkin vuonna maratoneihin. Kovin kummoisia tavoitteita en näille pitkille urakoille ainakaan vielä aseta, mutta toki toivon parantavani viime vuodesta! Jos jostain olen ylpeä, niin siitä että olen maratonin juossut, ja siitä miten paljon mun mielenhallinta juostessa on kehittynyt. Toki se päänsisäinen kamppailu on pitkillä matkoilla aina läsnä, mutta ainakin ekalla maratonillani onnistuin hyvin pitämään väsymysdemonit kurissa ja sanomaan itselleni, että rauhassa vaan, sä pystyt tähän kyllä. Olen myös tosi iloinen siitä, että ekasta maratonista jäi niin hyvä mieli ja positiivinen fiilis! Siitä on ilo lähteä rakentamaan kuntoa kohti seuraavia.

Puolimaraton vihdoin alle kahden tunnin

Sain joululahjaksi toiveeni mukaan uuden juoksukellon. Garminilta ei ikävä kyllä löytynyt treeniohjelmaa maratonille, mutta puolikkaalle sen sijaan löytyi. Syksyllä mua tosiaan harmitti niin vietävästi, kun personal best ei ihan mennyt alle kahden tunnin – tuumasta toimeen siis! Olenkin nyt juossut neljä valmentajan suunnittelemaa treeniä. Ohjelma vaikuttaa lupaavalta ainakin siinä mielessä, että olen aika malttamaton juoksemaan tarpeeksi rauhallisia lenkkejä. Noh, näin lumikaudella se reippaasti juokseminen on muutenkin vähän haastavampaa, joten ehkä nyt oli hyväkin aika aloittaa. Myös pitkät lenkit tuppaavat talvikaudella helposti jäämään tuttuihin ja turvallisiin ehkä 10km juoksenteluihin, mutta viime viikolla juoksin juoksumatolla noin 14km valmentajan treeniohjelman mukaan. Juoksumattokalibrointi oli ihan päin mäntyä, joten vaikka kuinka juoksin lujempaa spurttia, treeni venyi puoleentoista tuntiin ja tahti oli muka koko ajan liian hidas. Tämä nyt on pikkujuttu, joka on asetuksista varmasti korjattavissa. Joka tapauksessa ainoa konkreettinen aikatavoitteeni alkaneelle vuodelle on, että puolikas menee alle kahden tunnin!

Näitä kelejä odotellessa…

Voimaa, nopeutta, ryhtiä ja hyvinvointia

Kuten todettu, mä olen ihan päivänselvästi kestävyys- enkä pikajuoksija. Kuitenkin tulosten paranemiseksi sitä nopeuttakin tarvitaan. Onhan sitä vuosi vuodelta tullut lisää, mutta kyllä se nälkä vaan syödessä kasvaa. Konkreettisin tavoite nopeuden suhteen on tosiaan pinkoa se puolikas alle kahteen tuntiin. Vaikka mun treenaaminen ei enää viimevuosina olekaan enää niinkään keskittynyt ulkonäköön, niin kyllä välillä ihailen peilistä mun juoksijan pohkeita! Jos tuollaisia tuloksia saisi muuallekin kroppaan näkyviin, niin eihän se huono juttu olisi. Tässä pyrin pitämään järjen päässäni ja treenaamaan voimaa kroppaan kuitenkin kestävyyden ja terveyden vuoksi, enkä vain siksi että saavuttaisin ”täydellisen” vartalon. Kun omassa kropassa pystyy vihdoin olemaan edes niin hyvin kuin mä nyt tällä hetkellä pystyn, niin yritän nauttia siitä ja treenata hyvän mielen ja olon vuoksi!

Teen istumatyötä ja myönnän suoraan syyllistyväni erittäin epäergonomiseen kyyryssä kyhjöttämiseen. Myös junaa odottaessa tai vaikka hampaita pestessä huomaan seisovani toisen lonkan varassa vänkyrässä. Vähitellen olenkin alkanut kiinnittää huomiota tähän ja siihen, miten kävellessänikin tuijotan maahan. Vahvasta coresta olisi hyötyä paitsi juoksussa, myös ratsastuksessa. Tässä asiassa olisi nyt tarkoitus tehdä ryhtiliike, sanan kirjaimellisessa merkityksessä! Selkä kipuilee ja jumittelee jo, mutta vielä tässä iässä tuskin on liian myöhäistä korjata tilannetta!

En todellakaan ole talven ystävä, siksi salikenkiä ja juoksumattoa tulee tähän aikaan vuodesta kulutettua paljon.

Kuten aiemminkin kirjoitin, mun vatsa ei kertakaikkiaan tunnu tykkäävän lujaa juoksemisesta. Vähän hitaampiin lenkkeihin elimistö on selvästi tottunut, ja pitkäkin pätkä menee ongelmitta. Mutta kun yritän juosta esim. 10km ennätystä, olen tullut siihen pisteeseen, että kyllä harmittaa kun tietäisi pystyvänsä vähän parempaan, mutta vatsa pistää ihan liikaa hanttiin. Tähän mun täytyy perehtyä jossain vaiheessa ajan kanssa. Stressivatsani toimii vähän milloin mitenkin, eikä tuota arjessa ongelmia, mutta juostessa se on harmillinen. Ruokavalion liialliseen tarkkailuun en halua taustani vuoksi lähteä – pelkään sitä pakkomielteistä ruoan miettimisen kierrettä, joka herkästi vie kalorien laskentaan ja vaa’an kyttäämiseen. Mutta tästä taidankin kirjoittaa ihan oman juttunsa ensi kerralla! 😊

Näillä aatteilla lähden siis alkaneeseen vuoteen, ja voi kuinka jo odotankin tapahtumia ja etenkin sitä kevään ensimmäistä T-paitalenkkiä ulkona! Treenaamisen iloa kaikille – nautitaan tästä ja tehdään ilon kautta. 💘

Hänen Ylhäisyytensä joulutervehdys

Lemmikit on meidän perheessä aina otettu mukaan joulunviettoon ihan lahjojen avaamisesta lähtien. Ginnyllekin saattaa illalla löytyä jotain kuusen alta…

Jouluvalmisteluissa riittää puuhaa myös hänellä, kun pitää kaikki ihmisten tekeleet tarkistaa huolella. Eilen illalla suoritettiin piparien laadunvalvontaa.

Olen toki sanonut hänelle, että jotta saa lahjoja, pitää olla kiltisti. Tämä ei nyt ehkä ihan sataprosenttisesti ole toteutunut, mutta… yritä tuolle nyt olla vihainen, kun se on niin vietävän söpö.

Jouluna Ginnyn lempipuuhaa on joulukuusen alla lymyily, koristeiden armoton saalistus ja lahjanarun järsiminen. Hänelle on ostettu muikkuja ja kermaakin on varmaan tarjolla sitten illemmalla kun palvelusväki syö pöydässä jouluateriaansa. Nämä omat herkut tuppaavat kissalla jäämään kuitenkin vähän toisarvoisiksi, hänen kun pitää saada olla huomion keskipisteenä. Juuri eilen tästä äidin kanssa vitsailtiinkin, että meillä ei ikinä tarvitse nostaa kissaa pöydälle! Hän nousee sinne kyllä ihan itse…

Joulukuusi koristeineen ja reilusti lahjanarua! Mitä muuta sitä pieni kissa edes tarvitsee?

Tämä on Ginnyn viides joulu. Olen todella hämmästynyt siitä, että ensimmäisen neljän joulunsa aikana neiti ei ole kertaakaan kaatanut joulukuusta! Tästä lyötiinkin yhtenä vuonna jopa vetoa; äiti voitti veikkaanalla, ettei se pieni kultamussukka sitä kuusta kaada. Harmi vaan, ettei ikinä tullut sovittua, että mistä summasta vetoa lyötiin! Palkkio on siis yhä maksamatta…

Koronavuoden joulua vietetään ydinperheen kesken, ja kissahan on perheenjäsen. Vaikka tulen häntä torumaan tänäänkin vielä varmasti hyvin monta kertaa, on tämä hännäkäs kyllä yksi elämäni valopilkuista, enkä voisi kuvitella joulua ilman sitä.

Pitemmittä puheitta, Ginny lähettää kaikille lajitovereilleen ja heidän palvelijoilleen kehräävät jouluntoivotukset! Nyt otetaan rennosti, levätään ja herkutellaan. Ja toki leikitään; josko joulupukki toisi jotain uutta kivaa..?

Ihanaa joulua siis kaikille, toivottavat Ginny ja Heljä! ❤️🎄

Koronavuoden juoksukooste

En varmasti ole ainoana sitä mieltä, että herran tähden, miten hullu vuosi tämä on ollut! Koronan ohella mun kohdalla myös ihan monilla peruselämän osa-alueilla. Mutta juoksullisesti tämä oli mulle oikein hieno vuosi; kruunun jalokivenä tietysti Helsinki Marathon.

Poikkeusvuoden mitalisaalis.

Juoksutapahtumien puolesta vuosi starttasi helmikuussa GoreTex Winter Runin 10km merkeissä. Reittinä oli kaksi kierrosta 5km lenkkiä, ja haasteensa tähän toi se, että reitti ylitti Tähtitorninmäen – siis vieläpä kahdesti. Olen tosiaan juoksijana hidas, eikä pitkän ylämäen puuskuttaminen ylös todellakaan auttanut asiaa. Lisäksi ongelmaksi muodostui jälleen kerran se, että vatsani ei tykkää lujaa juoksemisesta. Sille tuntuvatkin sopivan paljon paremmin esimerkiksi puolimaratonit, joilla voimia joutuu säästelemään, enkä siis pingo niin lujaa kuin kympeillä. Matka mäen päältä alas oli sekin pakko ottaa aika rauhallisesti, jotta en harha-askelella nyrjäyttäisi nilkkaa tai kaatuisi.

Joka tapauksessa tapahtuma oli mukava ja tulokseen olin tyytyväinen. Oli kivaa päästä aloittamaan kausi jo talvella ja näkemään, millaisessa iskussa sitä on tulevan kesän juoksuihin. Muistan ajatelleeni, että 10km parhaasta mahdollisesta tuloksesta sai tällä hyvää osviittaa; tasaisella reitillä kesällä kiitäisin sitten ennätykseen! Tässä kohtaahan ei vielä tiedetty, kuinka pahasti korona pian pakkaa sekoittaisi…

Winter Runin jälkeen kalenterissa piti olla Naisten kymppi, Helsinki City Run ja Helsinki Half Marathon. Puolikkailta olin lähdössä hakemaan omaa ennätystä, ja niiden piti olla hyvää valmistelua kohti elokuun maratonia. Noh, toisin kävi. Puolimaratonin ennätystäni paransin kyllä yli 8 minuuttia, mutta kuten tiedämme, vasta maratonin jälkeen. Kiitos koronan.

Kevät oli aivan hirveän masentava, kun Green Dayn keikka siirrettiin, juoksutapahtumat peruttiin, ravintolat laitettiin kiinni… Riemu oli siis melkoinen, kun kesäkuussa tilanteen helpotettua pääsin taas ihan oikeaan juoksutapahtumaan, ja vieläpä juoksemaan elämäni ensimmäisen 15km kisamatkan. Central Park Run sujui helteisissä merkeissä. Alkumatkasta vähän arveluttikin, että tulikohan nyt lähdettyä pinkomaan liian lujaa, kun on näin hirveän kuuma. Reittinä oli kolme kierrosta 5km lenkkiä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen heivasin juoksuvyöni pois, se ei kertakaikkiaan sopinut vauhdikkaaseen juoksuun (maratonilla sama kapistus taas toimitti virkansa oikein mallikkaasti). Loput kaksi kierrosta pingoin sitten mukavan vapaasti reitin varren juomapisteen voimin. Tulokseen olin jälleen tyytyväinen ja ai että, miten ihanaa oli tosiaan päästä taas juoksemaan tapahtumaan!

Väsynyt, mutta onnellinen elämäni ensimmäisen 30km lenkin jälkeen.

Heinäkuussa pingoinkin sitten elämäni pisimpiä treenilenkkejä ja valmistauduin maratonille. Koska olen kova jännittämään, ehdin olla jo lähes varma, että treeniaika loppui kesken ja että 33km kenraaliharkka ei riitä mihinkään. Toisin kävi. Saavuin maratonilta maaliin ajassa 4.50.30, hengissä, rättiväsyneenä ja ikionnellisena. Tästä urakasta kirjoitinkin blogiin jo aiemmin ajatuksiani. Enkä edes traumatisoitunut; seuraavalle maratonille on jo ilmoittauduttu…

Vuoden hienoin hetki.

Maratonin jälkeen eivät syksylle siirtyneet puolimaratonit enää oikein jännittäneet. Ensin juostavalle Helsinki Half Marathonille lähdin iloisin mielin ja juoksinkin kirkkaasti oman ennätykseni. Kahden tunnin alitus jäi noin kahden minuutin päähän, ja maalissa hieman harmitti, etten ollut lähtenyt kirimään aiemmin; tiesin, että olisin pystynyt siihen. Noh, hätähän ei ollut tämän näköinen, sillä vain viikon päästä koitti Helsinki City Run ja revanssin paikka. Perfektionistina kasasin itselleni melkoiset paineet siitä, että nyt se on juostava alle kahden tunnin. Juoksin jälleen oman ennätykseni. Mutta kahden tunnin alitus jäi yhä selvästi haaveeksi.

Ensimmäistä kertaa mulla oli näin selkeä tavoite puolimaratonilla, ja voi kuinka itseäni ruoskin, kun en siihen päässyt. Yleensä juoksutapahtuman jälkeen olen iloinen ja ylpeä, mutta tällä kertaa istuin maassa särpimässä vichyä ja haukkumassa itseäni kuin sitruunan nielleenä. Jälkiviisaasti ajatellen kaksi puolimaratonia viikon välillä ja molemmista oma ennätys ei ole yhtään huonosti. Kahden tunnin alitusta haen sisuuntuneena ja apinan raivolla sitten ensi vuonna.

Puolimaratonin personal best jäi tavoitteesta ja sekös otti päähän!

Kun puolikkaat oli pingottu, piti kauden olla vähän niin kuin paketissa. Sitten menin kuitenkin vielä ilmoittautumaan Halloween Runille 10km matkalle, kun se tuli vastaan edulliseen hintaan. Tajusin etten ollutkaan juossut kympin tapahtumaa sitten helmikuun, eli varsinaisen kesäkauden aikana niitä ei tullut juostua yhtään. Halloween Runille lähdin hyvillä mielin ja tekoverta naamassa ja pirunsarvet päässä tapahtuman hengessä. Oli hauskaa laittautua näin juoksemaan! Vähän nauratti, kun Juhlakaupan myyjä toivotti hauskoja juhlia!

Halloween Runin juoksi alteregoni, itse Piru.

Halloween Run meni sekin oikein mukavasti, mutta jälleen 6-7 km kohdalla vatsani totesi, että nyt ei ole kivaa. Pingoin kyllä oman ennätykseni, mutta jäi harmittamaan, kun tiedän että ilman mahaongelmia olisin pystynyt parempaankin. Tämä onkin yksi kehityskohta, joka täytyy huomioida ensi vuodelle treenatessa.

Halloween Runin jälkeen varsinaiset tapahtumat oli tältä vuodelta taputeltu. Koronavuosi poiki kuitenkin sellaisen hienouden, kuin virtuaalitapahtumat. Tarjoutui mahdollisuus juosta etänä Helsinki10 ja juoksukansaa isosti innostanut Asics World Ekiden -maratonviesti, jolla myös valitsin 10km osuuden. Molemmat virtuaalitapahtumat sujuivat mukavasti, mutta vatsa oli taas hieman ongelmallinen. Maratonviestissä oli kuitenkin hauska oma yhteisöllisyyden vibansa. Juoksin ainoana naisena Finnish Blast -joukkueessa, ja oli tosi hauska kokemus juosta viesti yhdessä imisten kanssa joita olen nähnyt vain Instagramissa. Tsempattiin toinen toistamme ja taisimmepa päästä Suomen joukkueista mitalisijoillekin!!

Muutenkin tämä vuosi antoi juoksullisesti paljon juuri sitä hauskaa yhteisöllisyyttä. Maratonin viimeiset kilometrit juoksin yhdessä naisen kanssa, jonka olin aiemmin nähnyt voivan vähän huonosti. Mielessä kävi, pitäisikö kysyä että onko sulla kaikki ok, mutta huomasin juomapisteen olevan niin lähellä että toimihenkilöt siellä varmasti näkisivät häntä auttaa jos se olisi tarpeen. Vähän myöhemmin nainen juoksikin mut kiinni ja taitoimme loppumatkan jutellen. Hän oli juoksemassa ties kuinka monetta maratoniaan, minä ensimmäistäni. Jaoimme sen asenteen, että periksi ei anneta! ”Mä juoksen, mä kävelen ja mä oksennan, mutta periks mä en anna!”. Maalisuoralla onnittelimme toisiamme hymyssä suin. Oli mahtavaa saada vertaistukea urakan loppumetreiksi!

Helsinki City Runille mennessäni näin puolestaan ratikassa naisen, jolla oli jo juoksulappu kiinnitettynä paidan etumukseen. Hänenkin nimensä oli Heljä! Meitä ei ihan joka päivä tule vastaan, joten kaivoin äkkiä oman lappuni laukusta esiin ja menin näyttämään sitä hänelle, todeten, että hieno nimi sulla! Kävelimme sitten yhtä matkaa tapahtumapaikalle jutellen ja toivotimme toisillemme onnea matkaan.

Jännä juttu, että näitä kivoja kohtaamisia on mahtunut juuri tähän koronavuoteen. Ehkä juoksijatkin pitävät nyt hengessä entistä enemmän yhtä, kun tämä aika koettelee kaikkien jaksamista.

Kokonaisuutena tähän vuoteen voi olla oikein tyytyväinen, vaikka vielä jäikin asioita hampaankoloon. Sehän vaan innostaa jatkamaan treenejä! Tässä tulikin jo sivuttua ensi vuoden tavoitteita, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt taidan lähteä lenkille; kuinkas muutenkaan!

Elämäni hevonen – Bestsislennyi 1995-2020

Olipa kerran 19-vuotias Heljä. Mun rakas vuokrahevoseni, kaunis suomenhevosruuna Hansu oli tullut treeni- ja kilparatsuna tiensä päähän ja vaikka sydäntä särki, oli mun aika etsiä uusi ratsu. Hevosnettiä selaillessani vastaan tuli ehkä pari potentiaalista, mutta eniten katseen vangitsi 13-vuotias osaava puoliveriruuna Helsingistä.

Tästä ruunasta laitoinkin sitten omistajalle viestiä ja koeratsastus saatiin sovittua ihan pari päivää joulun jälkeen. Heppa asui Ruskeasuon Poliisitallissa, ja niinpä pääsin jo koeratsastuksella aamuseitsemän maneesivuorojen makuun. Kun kiipesin ekaa kertaa klipatun rautiaan selkään, totesin sen ihan mukavaksi ratsastaa. Tätä kirjoittaessani on koeratsastuksesta vierähtänyt lähes 12 vuotta, joten en muista niitä ensimmäisiä fiiliksiä kovin tarkkaan. Yhteistyö oli kuitenkin ongelmatonta, ja niinpä päädyttiin laittamaan nimet papereihin.

Vuokrauksen piti kestää alunperin reilu puoli vuotta; omistajan mammaloman ajan. Ajatuksena mulla oli että käytäisiin koulukisoissa ja kehittäisin omaa osaamistani. Eihän mulla ollut aavistustakaan, että 12 vuotta myöhemmin kirjoittaisin tätä tekstiä kyseisestä hevosesta. Että ylittäsin sen kanssa itseni ja pelkoni niin upeilla tavoilla. Että rakastaisin sitä hevosta niin älyttömän paljon. Että kun se saateltaisiin vihreämmille laitumille, mä hyvästelisin sen itkien ja tilaisin itselleni rannekorun sen häntäjouhista.

Mistä lähdettiin liikkelle

Besso oli mukava ratsastaa, mutta pirun kova jännittämään ja jännittymään. Se oli teknisesti osaava, muttei mikään koulukenttien liitokavio. Itsestäni tuntui, että tämän kanssa varmasti päästään etenemään, kun yhteistyö oli kuitenkin aika ongelmatonta. Sain kuulla ruunasta vähän yhtä sun toista. Joku kertoi, että tätä kovan onnen sankaria oli puraissut koira ja että se oli tarhassa astunut naulaan. Ja muutaman kerran kuulin, että sehän on ihan hullu!

Naapurikarsinan hepan omistaja sanoi, että älä sitten maneesissa tule sen Besson kanssa kauhean lähelle heitä, kun se on niin villi ja hankala, että hänen hevosensa pelkää sitä. Tarina kertoo myös, että nuorena Besso oli pompannut sellaisen pukkiloikan omistajan noustessa selkään, että tämän jalka oli murtunut kahdesta kohtaa. Tämä ehkä selittää tuon mieleenpainuneen kommentin, jonka kuulin jossain kotibileissä; ”Siis se Besso, eiks se oo ihan hullu?!”. Aluksi kuuntelin näitä vähän ihmetellen, lopulta lähinnä huvittuneena ja vähän ärtyneenä; tulisitte katsomaan sitä mun kanssa, ite ootte hulluja, hemmetti sentään!

Kun aikaa kului, totesin pettyneenä, että koulukisoissa tuomarit tuntuivat näkevän ainoastaan sen, että Besso jännitti. Prosentit olivat vähän päälle viidenkympin ja loppukaneettina luki, että hevonen tänään ikävän jännittynyt. Mutta aikaa kului ja pikkuhiljaa kiinnyin heppaan aina vaan enemmän. Kilpaileminen jäi pariin kertaan vuodessa Rusan pikkukisoissa, eikä se lopulta edes haitannut. Siitä tuli toisarvoista sen rinnalla, että sain pitää tämän kallisarvoisen ystävän elämässäni. Se piristi mua suysmyrskyjen, pitkien työpäivien ja opintostressin lomassa. Tottakai erimielisyyksiäkin oli, mutta sehän vain kuuluu asiaan. Nyt muistan huvittuneena niitä hetkiä kun huusin Bessolle, että jumankauta, montako kertaa pitää sanoa samasta asiasta! Ja sitä, kun kerran tokaisin sille, että saatanan muuli.

Mihin päästiin

100cm, toukokuu 2010, Ruskeasuo.

Mä olen älyttömän arka ratsastaja ja muutenkin herkkä ja aika pelokas ihminen, mutta Besson kanssa hyppäsin metrisen esteen. Laukkasin maastossa ja menin ensimmäistä kertaa kangilla. Juu, kyllähän mä siltä kahdesti putosinkin ja niistä toisella kerralla mursin käteni (sinä jouluna ei sitten kipsin kanssa ollut saunaan asiaa ja piparit koristeltiin vasurilla. Kyllä, otti päähän!).

Tuon epäonnisen putoamisen satuttua estetunnilla totesin, että nyt tämä oli tässä; mun esteura siis. Toki se vähän harmitti, mutta ehdottomasti tärkeintä oli, että uskalsin vielä nousta Besson selkään ylipäänsä ratsastamaan (heti kun kipsi oli poistettu ja itseasiassa kerran kipsin kanssakin). Puolitoista vuotta siinä taisikin mennä hyppäämättä, kunnes kerran kentällä sattui olemaan pikkuinen ristikko. Treenin päätteeksi huikkasin sillä treenaaville, että oottakaas hei, me tullaan toi kerran. Ja niin me se hypättiin, kuin ei taukoa olisi ollutkaan! Tätä kirjoittaessa en vieläkään ymmärrä, miten mä pystyin tuon hevosen kanssa sellaisiin juttuihin, mistä en enää edes unelmoi. Ehkä vielä jonain päivänä näen taas pikkuristikon ja hyppään sen tuosta vaan. Nyt en kuitenkaan ole hypännyt noin neljään vuoteen, enkä tiedä tulenko enää ikinä hyppäämäänkään.

Satuhevoseni kuljetti aran kuskinsa maaliin vielä vanhoilla päivillään muutamissa estekisoissakin. Kyllä, käden murtumisen jälkeen. Kirjahyllyäni koristaa kolme Besson kanssa ansaittua ruusuketta; yhteisiin vuosiimme nähden todella pieni määrä, mutta mulle ne ovat kultaa kalliimpia muistoja. Ja kuitenkin ne ovat niin pieni osa siitä, mitä Besso mun elämääni toi.

Olen (puska)kouluratsastaja, jos se nyt ei vielä ole käynyt selväksi. Tästä johtuen yksi näistä kolmesta ruusukkeesta lukeutuu ylipäänsä mun elämän hienoimpiin ratsastusmuistoihin. Besso oli 20-vuotias vanha herra, kun starttasimme Rusan pikkukisoissa helppo A:0. Starttasin luokan viimeisten joukossa, ja kun alettiin kuuluttaa ratsukoita palkintojenjakoon, olin juuri laittanut rakkaalle ratsulleni viltin päälle ja lähdössä sen kanssa talliin. Olin tyytyväinen rataan ja iloisin mielin lähdössä kotiin. Onneksi en kuitenkaan ehtinyt maneesista ulos, sillä mehän tulimme luokassa toiseksi. Olin palkintojenjaossa ainoana hevosen kanssa, täysin pöllämystynyt ja itkin, kun tuomari tuli mua kättelemään. ”Ei kai se nyt noin kauheeta ollut?” tuomari kysyi hymyillen. Sopersin etten ollut osannut tätä yhtään odottaa. ”Te olitte oikein tasaisia”, tuomari kehui. Pääsin sankarini kanssa kunniakierrokselle, josta olin unelmoinut 7 vuotta.

Helppo A:0, luokan toinen sija. Ruskeasuo 2015.

Tallissa sain kuulla, että tuomari oli ensin katsonut Bessoa voivotellen että kauhean jäykkä hevonen. Sihteeri oli sitten sanonut, että tuo on muuten 20-vuotias estehevonen, jolla on cushingin tauti. Tuomari oli jäänyt haavi auki tuijottamaan Bessoa, että ihanko totta?! Ihana teräspappa. Sitä se todellakin oli. ❤️

Paitsi että Besson kanssa päästiin kisaamaan helppoa A:ta kangilla, teimme sen kanssa myös omatoimisesti piruetteja ja muutamat kerrat sarjavaihtojakin. Tyylipuhtaudesta ei varmasti ollut tietoakaan, mutta herra teki parhaansa. Rusan rataharjoituksissa menin sillä elämäni ensimmäiset pitkän radan ohjelmat. Yhteisten vuosiemme aikana myös Besso mursi yhden luun (kavioluu), mä muutin monen monta kertaa ja vietinpä yhden kevätlukukauden vaihdossa Tukholmassakin. Mitä vaan tapahtui, se ei meitä erottanut.

Vuosien vieriessä Bessosta tuli ehdottomasti yksi mun elämän tärkeimmistä asioista. Jo vuosia ennen kuin jouduimme hänestä luopumaan, mä tiesin, että olen tämän hevosen rinnalla niin kauan kuin siinä henki pihisee.

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä sua

Vuosi oli 2017, kun toistuvat kommentit siitä, että tuo hevonen on ihan rikki ja kipeä, ja jo tuntemus selkään siitä että kaikki ei enää ollut hyvin, olivat saaneet omistajan kutsumaan eläinlääkärin antamaan viimeisen tuomion. Kipulääkekuurin jälkeen vanha herra könkkäsi urheasti menemään, mutta me näimme heti, että aika on tullut. Oi voi, voivotteli lääkärikin; oli selvää, ettei siitä enää ratsua tulisi. Besso oli täyttämässä 22, ja lääkärin ”tuomio” oli, että jos sille löytyy mukava edullinen eläkepaikka, niin toki sitten sinne, se kun on kuitenkin niin iloisen ja hyväntuulisen oloinen. Mutta aika Rusalla ja treenit olivat tulleet päätökseen.

Vaikka olin tiennyt tämän päivän näkeväni, niin kyllä mun sydän särkyi kun herra maaliskuisena aamuna kärrättiin Vihtiin viettämään lokoisia eläkepäiviä. Itkeä pillitin töissä, kun näin Facebookissa kuvan, jossa Besso oli päästetty pihattoon tutustumaan uuteen kotiinsa ja mä loputa ymmärsin, että se nyt muuten ihan oikeasti lähti. Paikka oli toki hänelle aivan ihana; hän vietti aikansa pihatossa, ensin vanhan poniystävänsä Lotan kanssa, sittemmin muiden hevosystävien. Pitkä työura oli takana, nyt oli aika levätä ja nauttia kaikessa rauhassa hevosena olemisesta.

Vihdissä eläkeläisellä oli leppoisat oltavat.

Kävin monesti Vihdissä katsomassa Bessoa ystävineen. Mukana oli aina pussi porkkanoita ja muutama banaani – herran lempiherkku! Monesti itkin sen kaulaa vasten ikävääni ja milloin mitäkin muita murheitani. Toki myös nauroin ja nautin nähdessäni, että herra voi yhä hyvin. Toisinaan joku pihalla kertoi herran kuulumisia; ihan oma hassu itsensä se oli yhä.

Tämä kirottu vuosi 2020 toi mukanaan koronan, jonka vuoksi vietin Bessosta erossa pisimmän ajan sitten Tukholman vaihtoni. Kun kesällä vihdoin sain vihreän valon käydä sitä moikkaamassa, oli aivan hirveä ilma, kuraista ja satoi ja tuuli. Mutta kun kävelin pihan poikki ja näin sankarini syömässä heinää pihatossaan, musta tuntui yhtäkkiä että pystyn mihin vaan.

Luojan kiitos koronaepidemia hellitti kesällä sen verran, että pääsin herraa vielä moikkaamaan. Tästä ei montaa viikkoa mennyt, kun sainkin omistajalta viestin, joka merkitsi lähes 12 vuoden ajanjakson päättymistä. Besso nukutettiin ikiuneen kauniina heinäkuun aamuna kunnioitettavassa 25 vuoden iässä.

Sain käydä hänet vielä hyvästelemässä, ja vaikka se oli niin vaikeaa, se on myös kaunis muisto jota multa ei kukaan vie pois. Itkin ja nauroin vielä viimeisen kerran Elämäni Hevosen kanssa. Sain kiittää sitä vielä kerran ja kertoa että rakastan. Besso kävi maahan makaamaan mun viereen, asettui levollisille päiväunille nautiskelemaan viimeisistä päivistään tässä maailmassa. Se oli viisas hevonen, ja musta tuntuukin että se tiesi aikansa tulleen. Mä jopa lauloin sille hiljaa, ennen kuin kävelin viimeisen kerran sen luota pois. Ne olivat täydelliset jäähyväiset, kuin satukirjasta. Aivan niin kuin Bessokin. ❤️

Kiitos tuhannesti kaikesta Bestsislennyi, 1995 – 2020. En ikinä unohda Sinua.

Tällaisena mä haluan muistaa sut, juostiin kultaa hiuksissa

– Olavi Uusivirta

Rentoutumisen vaikeus

Olen sellainen ihminen, jolle on älyttömän vaikeaa vain olla paikallaan tekemättä mitään. Iltojen rennot tuokiot Netflixin ääressä ovat ikään kuin palkinto päivän uurastuksesta, mutta niistäkin tuppaa tulemaan vähän syyllinen olo.

Vaikka yrittäisin maata vain hiljaa edes 15 minuuttia töiden jälkeen, mun mieli lähtee laukalle ja pian olenkin jo päässäni tehnyt ostoslistan ja aikatauluttanut seuraavan päivän. Olen todella kova stressaamaan ja to do -listojen teko onkin mulle jonkinlainen keino yrittää hallita niitä tilanteita, kun tuntuu että kaaos on valloillaan. Kun näen listattuna kaiken, mitä pitäisi hoitaa, se toki helpottaa asioiden organisointia, mutta toisaalta voi olla että sen listan tuijottaminen vain pahentaa stressiä…

Sanotaan, että elämä on sellaista millaiseksi sen tekee. Vaikka harrastukset ja kissa tuovat lisähaasteensa arjen pyörittämiseen ja aikatauluihin, en vaihtaisi niitä mihinkään. Mulle se paras rentoutumiskikka voikin olla hengitellä rauhassa metsässä hevosen selässä, tai käydä lenkillä. Näistä saa toki endorfiineja, mutta silti välillä mietin, että tekisikö hyvää yksinkertaisesti vain olla tekemättä yhtään mitään…

Tähän pimeään vuodenaikaan olen väsynyt, kuten varmasti tosi moni muukin. Kai kyseessä on sitten syyllisyyden ohella Fear of Missing Out eli tutummin fomo, kun nyt tätä kirjoittaessani makaan pyjamassa ja villasukissa meikittömänä kotona perjantai-iltana. Koronavuosi on toki tuonut tähän oman mausteensa, ja on varmasti vastuullista ja järkevää pysyä vain kotona. Mutta jos jätettäisiin korona kuvasta ulos, niin mua varmasti ainakin vähän kalvaisi tunne, että olen varmaan hirveän tylsä, kun nyt vaan lojun täällä.

Siivotaan syyllisyys pois

Palatakseni rentoutuessa vaivaavaan syyllisyyden tunteeseen; en tiedä olenko ainoa, jolla tämä ajoittain purkautuu kummallisena siivousvimmana. Pyrin toki pitämään kotini sellaisessa kunnossa, että poikaystävän tai vaikka omat vanhemmat kehtaa päästää ovesta sisään (vanhemmat ovat kuitenkin nähneet mun sotkujani jo yli 30 vuoden ajan, joten luotan siihen, että he eivät ihan vähästä järkyty. Lukioaikaan äiti sanoi, että huoneeni muistuttaa mustalaisleiriä. Uskon, ettei tilanne ole enää nykyisin ihan näin paha.) Mutta toki, kun illat menevät harrastaessa ja varsinkin tosiaan tähän pimeään aikaan uni on mulle ensiarvoisen tärkeää, niin kyllä niitä tiskejä kasaantuu altaaseen ja kylpyhuone on ajoittain vähän rajun näköinen (tähän selitys on rakas kissani). Kummallinen siivousvimma iskeekin mulle useimmiten illalla, kun olen ajatellut että nyt pesen hampaat ja menen vaikka sänkyyn lukemaan kirjaa. Ajatuksena on, että hemmetti, tiskaanpa nyt ennen sitä vaikka parit haarukat ja lasit tuosta pois. Tai vien roskat. Tai pyyhin edes tuon kylppärin peilin… Siitä se ajatus sitten lähtee, ja 20 minuttia myöhemmin löydän itseni hinkkaamasta maanisesti vessan ovenkahvaa. Enkä pysty lopettamaan, ennen kuin kaikki kissanruokaroiskeet on poistettu ja vessa tuoksuu kukkasilta.

Tästä tuli mieleeni, että olen ehkä jonkin asteinen kontrollifriikki. Sekin selittänee osaltaan, miksi rentoutuminen on niin vaikeaa. On jotenkin pelottavaa päästää vaan kaikesta irti. Jollekin yritin tätä joskus selittää sanomalla, että pelkään, että jos lähden sille tielle, niin mitä jos herään yhtenä aamuna 300-kiloisena ja ketjupolttavana naisena, joka lakkasi välittämästä mistään? Todella äärimmäisyyksiin viety mielikuva, I know. Vilkas mielikuvitus ja vähän turhankin pitkälle viedyt uhkakuvitelmat ovat myös seikkoja, joista tunnistan itseni oitis. Ehkä niistä lisää sitten joskus toiste!

Lievittämään neuroottisia siivousvimmoja kehitin jossain vaiheessa itselleni kahdeksan minuutin pikasiivoukset. Kahdeksan minuuttia siksi, että suunnilleen sen verran kestää kuunnella pari kivaa biisiä. Laitan siis hyvää musiikkia soimaan, ja teen parin biisin mittaisen pikaisen pintasiivouksen. Ehkä voisin yrittää hyödyntää tätä myös yleisesti rentoutumisessa. Kahden biisin ajan rentona makoilu ja vaikka hengitysharjoitukset tuskin tekisivät mulle mitään muuta kuin hyvää.

Hengitä sisään, ulos…

Taivas yksin tietää, tai jaksaa muistaa, miten tästä elämästä tuli näin suorituskeskeistä. Rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat mulle selvästi asioita, joissa kaipaan vielä harjoitusta. Elixian Online Trainingissa on onneksi vartin ohjattuja meditaatioita, jotka olen kokenut aika mukaviksi. Tuntuu tavallaan hassulta ajatella, että ihan vaan hetkessä läsnäoloon ja hengittämiseenkin saa apuvälineillä ihan uuden ulottuvuuden! Ehkä vielä jonain päivänä uskallan kesken juoksulenkinkin pysähtyä vaikka ihailemaan kukkasia tai kaunista auringonlaskua ajattelematta, että se ”pilaa suorituksen”.

Vaikka se välillä harmaita hiuksia aiheuttaakin, on Ginny silti mun lemppari rentoilukaveri!

Unen tarve mulla on suuri varsinkin tämän pimeyden keskellä. Loppukaneetiksi lupaankin pyhästi, että menen tänään ajoissa nukkumaan. Ja hengitän syvään. Onneksi meillä Ginnyn kanssa kuuluu iltarutiineihin, että Hän tulee mun päälle kehräämään kun käydään nukkumaan. Ainakin hetkeksi se laittaa pysähtymään ihan vaan paikoilleen!

Kaamos kaikilla mausteilla

Voi olla että kuvittelen vain, mutta tuntuu, että vallitseva pimeys on mulle joka vuosi rankempaa ja rankempaa. Aamuisin herätyskello on pahin vihollinen ja kahvia kuluisi pannukaupalla.

Pimeyden keskellä voima lenkkeillä imetään keinovalosta.

Vaikka olen innokas liikunnan harrastaja, voin suoraan myöntää että ei muakaan huvittaisi lähteä enää töiden jälkeen treenaamaan, kun on säkkipimeää, märkää ja koleaa. Onneksi tiedän jo kokemuksesta, miten hyvä olo treenaamisesta tulee, joten saan itseni kyllä säännöllisesti patistettua tekemään edes jotain. Mutta se valoisan ajan kaipuu lenkkipoluille… Se tunne, kun koko päivän oikein odottaa, että saa lähteä juoksemaan… Ei siitä ole tässä pimeydessä tietoakaan.

Nykyään kiireisyys on muotia, ja mulle onkin jo vuosien ajan muodostunut sellainen tuntemus, että hyvä päivä on sellainen, jolloin saan mahdollisimman paljon asioita aikaan. Lähiviikkoina olen huomannut olleeni normaalia väsyneempi, mutta silti, kun olen aamulla kävellyt pimeässä töihin, tullut sieltä iltapäivällä pimeässä kotiin, käynyt pimeässä juoksulenkillä ja hoitanut vielä jotain kotiaskareitakin, tunnen syyllisyyttä siitä, että pujahdan peiton alle kirjan tai Netflixin pariin ennen yhdeksää silmät ristissä.

Perfektionismini on sen verran helpottanut, että en enää soimaa itseäni kaamosaamujen vaikeudesta yhtään samaan tapaan kuin ennen. Vielä muutama vuosi sitten julistin mielessäni että olen täysin veltostunut ja toivoton tapaus, kun punkesin itseni neljännellä torkutussoitolla sängystä ylös ja lähdin puolijuoksua yliopistolle tai töihin. Nykyään tiedän, että tämä helpottaa kyllä taas keväällä. Mutta sehän se ongelma onkin, kun kaikki helpottaa vasta keväällä…

Eletään voden pimeintä aikaa, ja mä lukeudun niihin, jotka eivät ole siitä oikein mielissään. Yritän toki piristää pimeyttä kynttilöillä, teellä ja glögillä, mikä on varsin mukavaa, mutta eivät nämä vaan voita sitä, että aamulla herätessään tietää valon määrän perusteella voiko vielä kääntää kylkeä vai onko pian jo aika nousta!

Sateenvarjoni pääsi Liisa-myrskyn aamuna viimeiselle matkalleen.

En ole talven, lumen ja jään ylin ystävä, mutta tässä pimeässä vesisateisessa marraskuussa huomaan jopa hieman toivovani pikkupakkasia. Vähän lunta, joka toisi valoa. Ja kevyt lumisadekin voittaisi nämä helvetin syksyiset vesisateet, oikea suosikkini kaikista kaamoksen lisämausteista. Vuosikausia luonnostaan kihartuvan hiuspehkoni kanssa taisteltuani odotan myös lähes innolla sitä kuivaa pakkasilmaa, jossa hiukseni pysyvät juuri niin kuin ne aamulla laitan. Vesisateella helpoin ratkaisu on sitaista tukka nutturalle. Se vaan käy hieman tylsäksi, kun niin pitäisi toimia jopa viikkoja putkeen…

Hevosharrastajalle tämä pimeys tietää lannanluontia otsalampun avulla, ja kylmyys ja märkä maa tuovat mukanaan loimirumban. Nekin jaksaisi, mutta kun lisäksi pitää pyntätä vielä itsensä kahteen takkiin, pipoon ja pitkiin kalsareihin… eikä vielä ole edes pakkasta! Juoksuharrastukseni siirtyykin talvella enimmäkseen sisätiloihin, ja saatankin kuluttaa juoksumattoa yli kymmenen kilometrin verran kerralla.

Alkusyksystä pimeys tunnelmavaloineen oli vielä jotenkin romanttista.

Mulla ei ole tarjota ratkaisuja pimeydestä kärsivien ongelmiin. Ottakaa tämä siis vaikka vertaistukena. Jos nyt jotain hyvää tästä koleasta ja pimeästä haetaan niin: unensaanti on helppoa! Lisäksi mä olen aina tykännyt huiveista. Nyt niitä saa käyttää minkä kerkeää. Ja hauskoja heijastimia – taidankin shoppailla itselleni sellaisen takkiin killumaan, jos se toisi iloa työmatkoihin…

Tsemppiä kaikille; kai se päivä kohta taas pitenee..!

Oma edistys, osa III: Juoksu

Juoksusta on tullut mulle niin iso osa elämää, että siinä tapahtuvaa edistystä harvemmin pysähtyy miettimään. Mä olen myös ihminen joka pelkää pettymyksiä, ja siksi välttelen asettamasta itselleni liian kovia tavoitteita.

Eka juoksutapahtumani oli Naisten kymppi vuonna 2015.

Suuressa kuvassahan mun edistys juoksijana on selvää ja tarina on hieno. Se seiskaluokkalainen rapakuntoinen tyttö jaksoi lukiossa juosta jo muutaman kilometrin putkeen, yliopistovuosinaan se pinkoi jo tunnin lenkkejä ja maisteriksi valmistuessa oli jo päivänselvää että juoksu oli tullut elämään jäädäkseen. Kuitenkin, tässäkin lajissa se kehittyminen vaatii muutakin kuin vain sitä pelkkää juoksua.

Yritän syödä fiksusti ja monipuolisesti. Ravitsemusblogia tästä ei kuitenkaan ikinä tule. Sen verran voin sanoa, että mehupaastolla treenaaminen oli johtaa pyörtymiseen, ja ainakin mun kohdalla päivät, joina en syö tarpeeksi, kostautuvat yleensä heti seuraavana päivänä, kun ruokahalua on edellisenkin päivän edestä. Olen kamppaillut laihdutusajatusten ja hiilarikammon suossa vuosia, mutta onneksi osaan jo olla itselleni armollisempi ja ajatella syömisiänikin edes jokseenkin treenien mukaan. Nälkiintyneenä en enää lähde pitkiä lenkkejä juoksemaan.

Kehon erilaisia kiputiloja setviessäni olen ymmärtänyt kehonhuollon tärkeyden. Istumatyö myös jumittaa kehoani huolella, joten on ihanaa hemmottelua käydä silloin tällöin hierojalla. Venyttely treenin jälkeen on mulle paitsi kehonhuoltoa, myös mukavaa rentoutusta mielelle. Pahemmat kivut eri puolilla jalkoja ovat helpottaneet levolla, eikä niitä olekaan esiintynyt nyt muutamaan vuoteen (tässä kohtaa koputan puuta!!). Veikkaan, että kroppani on pikkuhiljaa tottunut juoksuun osana elämää, eikä siksi enää kipuile samalla tavalla. Juoksun aloittamista miettiville kuitenkin sanon, että maltti on valttia! Nimimerkillä: Voi sitä seuraavan päivän tuskaa reisissä, kun kerran menin puolen vuoden tauon jälkeen pinkomaan oikein kunnon lenkin kylmiltäni…

Jo yläasteen liikuntatunneilla mua sanottiin mummoksi, kun juoksin niin hitaasti pesäpallossa. Vaikka musta sitten vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin juoksija, en mä vieläkään loista kärkisijoilla. Mä olen juoksijana ja muutenkin liikkeissäni auttamattoman hidas. Siksi kestävyysjuoksu ja ylipäänsä pidempien matkojen hölköttely on mulle paljon mielekkäämpää kuin nopeat pyrähdykset. Toki mitä pidempään olen harrastanut, olen huomannut myös vauhdin vievän salakavalasti mukanaan. Kun ennen lähdin juoksemaan rauhallista lenkkiä, oli kilometriaika lähempänä seitsemää minuuttia; nyt vauhti lähtee helposti kiihtymään ja päädyn vähän yli kuuden minuutin kilometreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta sykkeiden kannalta tässä on mulla vielä kehitettävää. Että jos lähden rauhaisalle pk-lenkille niin myös pysyisin siinä!

Kestävyysjuoksussa, kuten missä tahansa urheilussa, tulokset paranevat ja kunto kasvaa harjoittelemalla. Fyysisen kunnon ohella olen huomannut juoksijana itsessäni selvää kehitystä myös henkisellä puolella. Ensimmäistä puolimaratoniani juostessa muistan käyneeni läpi koko ihmisen tunnekirjon. Jossain vaiheessa pyörytti, sitten oksetti, seuraavaksi itketti. Pahimmillaan tunnelmat olivat 15-16 kilometrin tienoilla, kun voimat alkoivat olla vähissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pääni sisällä oli melkoinen myrsky, kun väsymyksen ääni kiljui, että miksi sä surkimus edes yrität. Nyt, muutaman vuoden näitä pidempiä matkoja juoksennelleena tiedän kokemuksesta, että kun paha olo iskee, se yleensä menee pian myös ohi. Maratonilla en antanut heikkojen hetkien viedä mua mukanaan aallonpohjaan, vaan hoin itselleni, että ota rauhallisesti, sä pystyt tähän kyllä.

Ekan puolimaratonin jälkeen 2017. Niin onnellinen ja niin lopen uupunut!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen kova vertailemaan itseäni muihin. Tässäkin täytyy juoksunkin kohdalla muistaa, että kaikilla on se oma polku. Mun ensimmäiset puolimaratonit juoksin noin kahteen ja puoleen tuntiin; tänä vuonna olin hirveän pettynyt, kun en ihan päässyt alle kahden tunnin. Tämä on oiva esimerkki tavoitteista, joista alussa mainitsin; ensimmäistä kertaa mulla oli puolimaratonilla selkeä tavoite, ja voi miten itseäni ruoskin, kun en siihen yltänytkään. Tämän vuoksi olen taipuvainen asettamaan itselleni ehkä liiankin helposti saavutettavia tavoitteita. Kehitettävää on siis siinäkin, että hahmottaisin ne itselleni sopivan haastavat tavoitteet, joiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei niin, että koko harrastus menee verenmaku suussa piurtamiseksi. Siksihän mä tähän aloin, kun se on niin kivaa! Ja teen tätä itselleni, kisaan vain itseäni vastaan. Nämä yritän pitää mielessä.

Ratsastuksesta sanoinkin, että sitä kutsutaan lajiksi, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Juoksun kanssa lienee vähän sama homma, ainakin mun kohdalla vielä toistaiseksi. Kun tähtäimessä ei ole Olympiakulta, voi edetä ihan omaan tahtiin. Muistan lukeneeni joskus naisesta, joka oli juossut maratoneja niin kauan, kun ajat niissä paranivat. Kun oma huippu siellä oli saavutettu, hän oli siirtynyt ultrajuoksuun. Sadan kilsan kisoissa hän juoksi ja oksensi ja ajatteli, että nyt on viimeinen kerta, ei helvetti enää ikinä. Mutta maaliin pääsyn jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun hän jo mietti, että missäs olisi seuraava kisa! Tuota lukiessa ajattelin, että ihan pähkähullua touhua. Itse lähdin maratonille sillä ajatuksella, että kerran elämässä, ja sitten mun ei tarvitse sitä enää ikinä tehdä. Mutta… nythän on keväälle maksettu ilmoittautuminen jo toiselle maratonilleni…