Kaamos kaikilla mausteilla

Voi olla että kuvittelen vain, mutta tuntuu, että vallitseva pimeys on mulle joka vuosi rankempaa ja rankempaa. Aamuisin herätyskello on pahin vihollinen ja kahvia kuluisi pannukaupalla.

Pimeyden keskellä voima lenkkeillä imetään keinovalosta.

Vaikka olen innokas liikunnan harrastaja, voin suoraan myöntää että ei muakaan huvittaisi lähteä enää töiden jälkeen treenaamaan, kun on säkkipimeää, märkää ja koleaa. Onneksi tiedän jo kokemuksesta, miten hyvä olo treenaamisesta tulee, joten saan itseni kyllä säännöllisesti patistettua tekemään edes jotain. Mutta se valoisan ajan kaipuu lenkkipoluille… Se tunne, kun koko päivän oikein odottaa, että saa lähteä juoksemaan… Ei siitä ole tässä pimeydessä tietoakaan.

Nykyään kiireisyys on muotia, ja mulle onkin jo vuosien ajan muodostunut sellainen tuntemus, että hyvä päivä on sellainen, jolloin saan mahdollisimman paljon asioita aikaan. Lähiviikkoina olen huomannut olleeni normaalia väsyneempi, mutta silti, kun olen aamulla kävellyt pimeässä töihin, tullut sieltä iltapäivällä pimeässä kotiin, käynyt pimeässä juoksulenkillä ja hoitanut vielä jotain kotiaskareitakin, tunnen syyllisyyttä siitä, että pujahdan peiton alle kirjan tai Netflixin pariin ennen yhdeksää silmät ristissä.

Perfektionismini on sen verran helpottanut, että en enää soimaa itseäni kaamosaamujen vaikeudesta yhtään samaan tapaan kuin ennen. Vielä muutama vuosi sitten julistin mielessäni että olen täysin veltostunut ja toivoton tapaus, kun punkesin itseni neljännellä torkutussoitolla sängystä ylös ja lähdin puolijuoksua yliopistolle tai töihin. Nykyään tiedän, että tämä helpottaa kyllä taas keväällä. Mutta sehän se ongelma onkin, kun kaikki helpottaa vasta keväällä…

Eletään voden pimeintä aikaa, ja mä lukeudun niihin, jotka eivät ole siitä oikein mielissään. Yritän toki piristää pimeyttä kynttilöillä, teellä ja glögillä, mikä on varsin mukavaa, mutta eivät nämä vaan voita sitä, että aamulla herätessään tietää valon määrän perusteella voiko vielä kääntää kylkeä vai onko pian jo aika nousta!

Sateenvarjoni pääsi Liisa-myrskyn aamuna viimeiselle matkalleen.

En ole talven, lumen ja jään ylin ystävä, mutta tässä pimeässä vesisateisessa marraskuussa huomaan jopa hieman toivovani pikkupakkasia. Vähän lunta, joka toisi valoa. Ja kevyt lumisadekin voittaisi nämä helvetin syksyiset vesisateet, oikea suosikkini kaikista kaamoksen lisämausteista. Vuosikausia luonnostaan kihartuvan hiuspehkoni kanssa taisteltuani odotan myös lähes innolla sitä kuivaa pakkasilmaa, jossa hiukseni pysyvät juuri niin kuin ne aamulla laitan. Vesisateella helpoin ratkaisu on sitaista tukka nutturalle. Se vaan käy hieman tylsäksi, kun niin pitäisi toimia jopa viikkoja putkeen…

Hevosharrastajalle tämä pimeys tietää lannanluontia otsalampun avulla, ja kylmyys ja märkä maa tuovat mukanaan loimirumban. Nekin jaksaisi, mutta kun lisäksi pitää pyntätä vielä itsensä kahteen takkiin, pipoon ja pitkiin kalsareihin… eikä vielä ole edes pakkasta! Juoksuharrastukseni siirtyykin talvella enimmäkseen sisätiloihin, ja saatankin kuluttaa juoksumattoa yli kymmenen kilometrin verran kerralla.

Alkusyksystä pimeys tunnelmavaloineen oli vielä jotenkin romanttista.

Mulla ei ole tarjota ratkaisuja pimeydestä kärsivien ongelmiin. Ottakaa tämä siis vaikka vertaistukena. Jos nyt jotain hyvää tästä koleasta ja pimeästä haetaan niin: unensaanti on helppoa! Lisäksi mä olen aina tykännyt huiveista. Nyt niitä saa käyttää minkä kerkeää. Ja hauskoja heijastimia – taidankin shoppailla itselleni sellaisen takkiin killumaan, jos se toisi iloa työmatkoihin…

Tsemppiä kaikille; kai se päivä kohta taas pitenee..!