Uusi vuosi, uudet kujeet! Uusi alku puhtaalta pöydältä! Ja sitä rataa…
Vaikka mä jotenkin ehkä naiivisti pidän ajatuksesta, että vuodenvaihde on mahdollisuus aloittaa alusta, kuin tyhjä sivu jota voit alkaa täyttää, niin olen mä sen verran oppinut, ettei uuden vuoden lupauksia kannata viljellä liikoja. Vuosien saatossa olen tullut jotain joskus luvanneeksi, mutta suoraan sanottuna olen aika varma että seuraavan vuodenvaihteen koittaessa en yleensä ole edes muistanut mitä viimeksi tuli luvattua.
Nytkin mun tekisi mieli listata muutama lupaus alkaneelle vuodelle. Juoksen enemmän, luen enemmän kirjoja, tuhlaan vähemmän aikaa somessa roikkuen, opettelen rentoutumaan, kirjoitan enemmän mun kirjaa ja blogia, käyn enemmän salilla, torkutan aamuisin vähemmän, suunnittelen ajankäyttöni paremmin… Pessimisti ei pety, parempi siis olla lupaamatta turhia!
Oikeastaan olen saanut muotoiltua mielessäni yhden lupauksen, jonka tekeminen ja pitäminen ihan oikeasti kannattaisi. Se olisi, että lupaan pitää parempaa huolta itsestäni. No, miksen sitten tätä jaloa lupausta tee? Syy on todellinen nykyajan klassikko: ”ei mulla oo aikaa”.
Noh, tämä oli aika kärjistetysti sanottu. Aina pitää olla aikaa sen verran, että voi huolehtia itsestään ja läheisistään, ja kyllä mulla on; ei tarvitse huolestua. Mulla on vaan ollut etenkin viimeaikoina niin kova tarve saada asioita aikaan, että tuntuisi kertakaikkiaan pahalta viettää enemmän aikaa leväten. Toki mun harrastukset on mulle rakkaita ja omalla tavallaan sitä itsestäni huolehtimista, mutta jos työpäivän jälkeen ajelen iltaa myöten tallille ja takaisin ja sitten menen vielä lenkille, niin ei sen jälkeen kovin levännyt olo ole.
Juoksun saralla mä haluaisin päästä ennätyskilometreihin, ennätysaikoihin, parantaa kuntoani oikein kunnolla. Ratsastajana olisi maailman parasta jos systemaattisesti tekemällä pääsisin kaikenmaailman peloista ja jännityksestä eroon ja kehittyisin taitavammaksi. Kirjoittajana mua oikein hävettää myöntää, miten kauan se kirjantekele on ollut keskeneräinen ja miten harvoin blogiin on tullut julkaistua viime aikoina. Korona-aikana olen löytänyt vuosien tauon jälkeen taas maalaamisen ilon, mutta kas, kun lokakuussa synttärilahjaksi saadut akryylivärit tuli korkattua vasta viikko sitten. Meidän muutto nykyiseen kotiin oli heinäkuun lopussa, kahden huoneen verhot sain vihdoin hankittua tammikuun puolivälissä! Eikä aleta edes puhua töistä…
Tämä tekemättömien asioiden ja kaikenlaisten täytettävien kriteerien ja velvollisuuksien lista mun päässä luo paineita ja riittämättömyyden tunnetta. Koko ajan painaa syyllisyys. Olisi siis varmaan fiksua tehdä uuden vuoden lupaus tyyliin: lupaan elää hetkessä. Lupaan olla murehtimatta turhia ja tehdä asioita omaan tahtiini. Lupaan päästää irti vaatimuksista itseäni kohtaan ja olla itselleni lempeämpi… Päästää irti..?
Miksi se tuntuu niin vaaralliselta? Miksi mä mieluummin asetan tavoitteekseni henkilökohtaisen ennätyksen maratonilla, suoritetun kurssin ja kasan luettuja kirjoja, kuin sen että olisin kiltimpi itselleni?
Toki aina löytyy vastauksia täynnä sanoja kuten kiire, nykyaika, yhteiskunta, paineet… Mutta kysyn nyt ihan tosissani, miksi pelottaa olla armollinen itselleen? Miksi aina tuntuu, etten tee tarpeeksi, vaikka painaisin menemään aamusta iltaan ja vielä unissanikin?
Jos joku on löytänyt vastauksen, niin kertokaa ihmeessä. Saa toki kertoa myös, millaisia lupauksia, toiveita tai tavoitteita teillä on tälle vuodelle!
