Viiden tunnin urakka

Lokakuun alussa juoksin toisen maratonini Suomen suurimmassa juoksutapahtumassa. Vaikka vielä kaksi viikkoa ennen juoksua mietin, että pitäisikö mennä vaan suosiolla puolikkaalle, niin onneksi tuli lähdettyä taistelemaan koko matka!

Tämä vuosi on ollut juoksullisesti vähän hankala, kun kesäkuussa tosiaan meni vasen polvitaive ja sen jälkeen on saman puolen lonkka kipuillut. Pitkät lenkit jäivät siis ennen maratonia vähiin ja tuntui, että treeniaika loppui auttamattomasti kesken. Loppumetreillä asti arvioinnin, että kannattaako sitä kokomaratonia nyt lähteä edes yrittämään.

Kaksi viikkoa ennen h-hetkeä sain juostua 28km. Olin aivan poikki, mutta jotenkin onnellinen; sen lenkin aikana tein lopulta päätöksen, että syteen tai saveen, mä lähden juoksemaan sen maratonin, elämäni toisen sellaisen. Siitäkin huolimatta, että olin lenkin loppukilsoilla vähällä lentää nenilleni, kun parinkymmenen sentin porrasaskelma oli väsyneille jaloille liian korkea…

Pieni jännitys on hyväksi, vai miten se oli?

Kisapäivää edeltävät päivät meni melkoisen stressin ja jännityksen kourissa ja d-dayn koittaessa jännitys oli jo ihan tajuton. Kysymykset kuten se klassinen ”miksi mä teen tän itselleni?” putkahteli päähän. Vastauksia en löytänyt.

Pastalla tankattuna ja onneksi hyvin nukkuneena lähdin kohti lähtöviivaa. Mun päässä soi jatkuvasti Rudimentalin biisi Not Giving In, se sopikin hyvin tunnelmaan ja tilanteeseen.

Kun oli hoidettu kamppeet tavarasäilytykseen, käyty vielä kerran vessassa ja saatu läheisiltä viimeiset tsemppaukset, oli edessä enää se yksinkertainen osuus eli itse juoksu. Lähdin matkaan väenpaljouden massan mukana ja yritin pitää pääni kylmänä. Näin jälkiviisaasti ajatellen alussa olisi kannattanut ottaa vielä rauhallisemmin.

Ilma oli onneksi raikas, muttei sateinen. Oikein hyvä keli pitkälle lenkille. Kodin ohi juostessani vilkutin parvekkeella katselevalle avomiehelleni. Nautin yleisön tsempeistä ja kannustuksista, kuuntelin hyvää musaa (en siis vain Rudimentalia ikuisella toistolla) ja koetin nauttia juoksusta ”niin pitkään kuin se tuntuu hyvältä”. Tiesinhän mä, että näin pitkälle matkalle mahtuu myös niitä ei-niin-kivoja vaiheita.

Ensimmäinen puolikas sujui ongelmitta, sen jälkeen alkoikin pikkuhiljaa väsymys hiipiä päälle. Tankkasin geeleillä ja join joka ikisellä juomapisteellä, fiiliksen mukaan joko vettä tai urheilujuomaa. Puolivälin tuntumassa tarjoiltavat suolakurkut teki todella hyvää, mutta ai hitto miten pitkään niiden jälkeen janotti!

Vanhempani olivat matkan varrella kannustamassa myös ja näin heidät noin 24km kohdalla. Tällä kertaa oli äidin vuoro kysyä, että jaksatko. Vastasin samoin kuin viime vuonna ekalla maratonillani; ”ei täs mitään järkee oo, mut kyl mä hoidan.” Viime vuonna sanoessani tämän isälleni 31km kohdalla, muistan että jotenkin vaan tiesin pääseväni maaliin. Tällä kertaa se tunne tuli aina välillä ohimennen ja katosi sitäkin nopeammin.

Yritin hymyillä. Luulin onnistuneeni kunnes näin kuvat…

Sisulla eteenpäin

Hoin itselleni läpi vaikeiden hetkien, että mä en tätä keskeytä. Maaliin mennään, vaikka kävellen sitten. Joskus arviolta 28km kohdalla vauhti alkoi käydä jo tosi hitaaksi ja meno takkusi. Löntystin menemään pahimmillaan jotain kaukaisesti juoksua muistuttavaa ihmeellistä raahautumista (tämä oli nyt kuvaavin sana jonka löysin sille miten muistan liikkuneeni jossain kohtaa, kun fyysiset voimat oli jo loppuneet ja menin aikalailla tahdonvoimalla eteenpäin). Alle 7min kilometrit oli loppua kohden muisto vain. Tosin, kuten mulla ainakin käy aina pitkillä matkoilla, välillä tuli hetkiä, kun sitä vaan jaksoi taas vähän helpommin ja nopeammin. Kun tiedostin tämän, en enää hermoillut niin pahasti vaikka välillä tuntui, että loppuaika olisi varmaan lähempänä kahta viikkoa.

Jossain kohtaa toimihenkilöt tsemppasi meitä, että ehditte vielä alle viiden tunnin, lopussa vaan hullu kiri sitten! Mietin että näistä koivista ei kyllä enää kiriä lähde, ei sitten millään. Väsytti niin paljon ja tunteet oli pinnassa. Ajatuksia laidasta laitaan pyöri uupuneessa mielessä ja itketti. Sanoin itselleni että kyllä sä hoidat tän, vaikken ollut siitä yhtään varma. Koetin myös tsempata itseäni eteenpäin miettimällä, että tämän kerran, sen jälkeen sun ei tarvii tehdä tätä enää ikinä!

Kärkijuoksijat suhahteli meistä hitaammista ohi taas moneen otteeseen. Juttelinkin vähän aikaa erään kanssajuoksijan kanssa, suunnilleen ikäiseni miehen. Vaihdoimme muutaman sanan siitä, kuinka kevyesti naisten kärki liiteli meistä ohi. Se ihan oikeasti näytti suunnilleen lentämiseltä omaan menoon verrattuna! Myös huiman pitkä mies pinkoi meistä ohi kevyen näköisesti. Nauroimme yhdessä että voidaan vedota siihen, että ei meillä oo noin pitkiä jalkoja! Siinä kohtaa edessä oli vielä liki 20km matka eli rankimmat vaiheet oli vasta tulossa.

Vain pari kilsaa ennen maalia, illan jo hämärtyessä vähän vanhempi herra pysähtyi tuskissaan tien viereen reittään pidellen. Kysyin, onko kaikki hyvin, herra naurahti että ”This is typical!”. Huikkasin hänelle sitten englanniksi, että niin vähän matkaa enää, että tsemppiä, kyllä sä pystyt. Ihan vähän aikaa, mutta kuitenkin pientä ikuisuutta myöhemmin, kun raahauduin viimeistä mäkeä ylös stadionin viertä itkua pidätellen, tämä sama herra porhalsi musta ohi ja huikkasi: ”Well done, sis!”. Olen kananlihalla kirjoittaessani tätä, muistaessani miltä se tuntui.

Olen aiemmin juossut Helsinki City Running Day-tapahtumassa kahdesti puolimaratonin. Ainahan se stadionille saapuminen on hienoa, mutta nyt, maratonin taistelun jälkeen, se oli helvetti sentään maagista. Katsomot oli lähes tyhjät jo niin myöhään illalla, yli viisi tuntia lähdön jälkeen. Mutta kun juoksin sisään, kajareista kuulutettiin mun nimi. Ja jonkin taivaallisen hienon sattuman myötä stadionilla kajahti Foo Fightersin biisi Learn to Fly. Mun lempibändi, maailman paras. Mun omat kuulokkeeni oli sanoutuneet irti 11km ennen maalia, mutta siinä kohtaa se oli erittäin hyvä juttu. Ja yhtäkkiä mun jaloista irtosi kuin irtosikin se loppukiri. En vieläkään tiedä miten mä sen tein, mutta kirmasin kohti maaliviivaa, taisin vielä ohittaakin siinä jonkun. Näin äitini muuten tyhjässä katsomossa hurraamassa mulle. Vilkutin äidille, nauroin ja itkin (tästä maaliintulosta jäi melko hullunkurisia kuvia muistoksi!) ja ylitin maaliviivan. Itku pääsi valloilleen kun pysäytin Garminin aikaan 5.07.30.

Maratonin maaliinpääsy on molemmilla kerroilla ollut unohtumaton kokemus. Se on jotain ihan mielettömän hienoa.

Eläkkeelle?

Loppuaika ei siis painunut sinne kahden viikon tietämille vaikka epätoivon hetkinä niin pelkäsinkin. Oli se kuitenkin 17 minuuttia viime vuotta hitaampi, mutta siitä yritän olla välittämättä. Viime vuonna juoksin maratonin lomalla, olin päässyt treenaamaan paljon paremmin, eikä jalkavaivoja ollut ollut.

Maalihuollosta sai taas kotiinvietäväksi herkkua jos toistakin. Henkilökunta kyseli multa että onko kaikki hyvin kun mä siinä itkeä pillitin. ”Paremmin kuin hyvin”, mä nyyhkytin mitali kaulassa. Isäni vihelsi mulle katsomosta maaliviivan jälkeen ja näin, että stadionin uloskäynnillä hymyili avomieheni sisaruksineen. Sanomattakin selvää, että tämä oli niitä hetkiä, jotka haluaa muistaa ikuisesti.

Läheisteni ympäröimänä ja onnittelemana istuin stadionin ulkopuolella asfaltilla juomassa kahvia (tuntuu oudolta että se oli maratonin jälkeen mun ensimmäinen mieliteko!?) ja ilmoitin, että asia on nyt niin että tässä 31 vuoden iässä minä jään maratoonariuraltani eläkkeelle.

Noh, arvatkaa vaan, aionko todella jäädä…

Mitalit Helsinki Maratonilta 2020 ja Helsinki City Marathonilta 2021 on nyt mun kalleimmat aarteet.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s