Kesä-heinäkuun vaihteessa musta tuli vihdoin asunnonomistaja. Lähtö vanhasta asunnosta tuli vähän yllättäen ajolähtönä, mutta nyt kun istun uuden kotini sohvalla, olen siitä vain tyytyväinen. Olihan siitä asunnon ostosta muutenkin ollut puhetta jo jonkin aikaa.
Ensimmäinen omistusasuntoni on myös ensimmäinen rivitalokämppäni! Mulla on oma piha! Tämä tuntuu niin hienolta, mutta vaatii totuttelua. En osaa hoitaa puutarhaa. Lisäksi tällaisessa talossa kuuluu kaikenlaisia ääniä, joihin kerrostalojen kasvatti ei ole tottunut. Ensimmäisinä öinä huomasin miettiväni, onko tuo katolla sadetta, orava, vai ehkä kirvesmurhaaja… Sateenropina kuuluu saunaan, ja kun ulkona tuulee kovaa, sen kuulee koko asunnossa.
Pihan osalta olen toistaiseksi tyytynyt seisomaan ja istumaan terassilla ja katselemaan tohkeissani ympärilleni. Tuntuu uskomattomalta olla siinä ja miettiä, että tämä on mun. Pian pitänee kuitenkin tehdä jotain vanhalle, osin pois kuluneelle nurmikolle, täyttää istutuslaatikko jollain ja selvittää, mitkä pihakasvit olisivat ns. idioottivarmoja tällaiselle aloittelijalle! Alkuheinäkuun rankat sateet saivat pihani ensimmäisen kukan puhkeamaan kauniiseen loistoon – mutta kun sekin oli kiemurrellut aidan raosta naapurin puolelta, niin en varmaan voi ottaa siitä liiemmin kunniaa.
Kissamme saapui uuteen kotiin muuttoevakosta noin viikko meitä, palvelijoitaan myöhemmin. Pyrimme saamaan kämpän siihen mennessä sellaiseen kuntoon, että hänen kuninkaallisen korkeutensa on mukavaa ja turvallista saapua. Ginny asettui taloksi tosi nopeasti ja tulikin jo heti ensimmäisenä yönä sänkyyn makoilemaan mun päälle. Alta aikayksikön hän oppi, missä on keittiö, missä vessa ja missä se paikka, jota häneltä niin törkeästi pimitetään – nimittäin vaatehuone.
Ginny on ollut mulla jo yli kuusi vuotta ja kaiken sen ajan se on saanut loikoilla mun vaatekaapissa. Yhteen aikaan jopa nostin sen itse sinne ”turvaan” aina kun aloin imuroida. Viimeisessä sinkkukämpässäni oli vaatehuone, ja kyllä se ajatus taisi käydä mielessä, että kissa ei sitten sinne mene. No vielä mitä, taisi olla viisi minuuttia kisun saapumisen jälkeen kun vaatehuone oli valloitettu. Mä olen tottunut siihen, että vähän joka paikka on karvoissa – olen ehkä tämän taistelun suhteen vähän enemmän luovuttanut kuin mieheni. Ei kissaa vaatehuoneeseen onkin nyt mieheni tekemä tiukka linjaus, jota asunnossa pyritään noudattamaan. Täytyy sanoa että en uskonut, että se voisi mitenkään onnistua, mutta toistaiseksi tässä on onnistuttu yllättävän hyvin.
Pari kertaa olen kuitenkin havahtunut siihen, että Ginny tapittaa mua viileästi ylähyllyltä vanhan neuleen päältä. Ninjamaisin liikkein hännäkäs livahtaa kiellettyyn huoneeseen sekunneissa, jos palvelusväen huomio herpaantuu…
Yksi asia, joka on yllättänyt kerrostalojen kasvatin, on se kuinka hitaasti pyykki kuivuu rivariasunnossa. Ilmanvaihto lienee täällä maan tasalla erilainen, kuin kerrostalossa. Myös induktioliesi oli tälle sankarille alkuun uusi arkkivihollinen (nyttemmin ollaan jo väleissä!) ja siihen, että avaimia on joka lähtöön – postilaatikkoon, ulkovarastoon, pihavarastoon… – on totuttelemista vieläkin. Ja auta armias, jos joudun nukkumaan uudessa kodissa yksin! Kahden oven kämpässä maan tasalla olo saattaa olla turvaton ummikolle, joka on tottunut kerrostalon kolmanteen kerrokseen.
Yleisesti ottaen olemme kaikki viihtyneet täällä nämä ensimmäiset viikot tosi hyvin. Asunto on kiva ja ympäröivät lenkkireitit ihania. Mä kuitenkin herkkiksenä huomaan olevani melkoisen väsynyt. Muutto on aina iso muutos, ja tällä kertaa ehkä vielä isompi, kun vuokranmaksu vaihtui lainanlyhennykseen, parveke pihaan ja rappukäytävä ovikoodeineen etu- ja takaoveen, joista marssitaan suoraan ulkoa sisälle. Huomaan miettiväni, että enhän mä voi asua näin. Tunnen jonkinlaista epäuskoa ja jopa syyllisyyttä siitä, että tämä upea koti on oikeasti mun. Edellisen maratonini jälkeen huomasin, että kahden viikon jälkeen saatoin sanoa olevani urakasta melkolailla palautunut. Tämä muutto, toivottavasti ja todennäköisesti viimeinen hyvin, hyvin pitkään aikaan, oli ehkä vastaavanlainen urakka, mutta sellainen, jonka prosessointi vie vielä enemmän aikaa. Maratonin juokseminen on sinänsä aika suoraviivaista hommaa, mutta muutossa on pitänyt miettiä kaikennäköistä kotivakuutuksesta verhonripustimiin, valesokkelista mattojen väriin.
Onneksi tästä on aikaa palautua muun elämän ohessa vaikka vuosien ajan. Tämä on meidän koti, ihan oma sellainen.
