Tuntuu hassulta, että vasta hiljattain kirjoittelin tänne maratoonarin mielenmaisemasta. Siitä kaikesta, mitä kuninkuusmatkan aikana voi päässä pyöriä. Nyt, kun tuon matkan on taittanut neljännen kerran, kaikki nuo tunteet, väsyneet ajatukset ja surkuhupaisat hetket ovat niin tuoreessa muistissa.
Helsinki City Marathon starttasi Olympiastadionin edustalta aamulla puoli kymmeneltä. Jännitys oli ollut melkoinen jo useita päiviä, ja päivästä vaikutti tulevan melkoisen lämmin, mikä ei ainakaan lievittänyt mielessä myllertävää hermostuneisuutta. Alkumatkasta oli kuitenkin mukavaa ja juoksu kulki. Juoksin vähän matkaa yhden tutun kanssa mukavia jutellen, ja sitten huikattiin toisillemme että nähdään maalissa. Sanoin, että toivottavasti sinne päästään, mihin hän totesi osuvasti, että tietysti päästään – ei ole muuta vaihtoehtoa!
Ensimmäiset kaksi tuntia aika kului nopeasti ja kaikki sujui hyvin. Olin mukavassa vauhdissa ja kiinni viiden tunnin alituksessa, ehkä jopa omassa ennätyksessäni. Sain vakuuteltua itselleni, että kaikki hyvin, ei hätää, rauhassa vaan. Se, uskoinko näitä hokemiani oikeasti, onkin sitten eri asia, mutta kerron siitä enemmän kohta…
Ensimmäisen parin tunnin aikana huomasin useampaan otteeseen, että juoksen vähän liiankin reippaasti. Kun matka on pitkä kuin nälkävuosi, täytyy energiaa säästää myös loppuun. Niinpä hidastin tahtia toistuvasti, mutta kun olo oli hyvä ja energinen, niin enhän mä malttanut hidastaa tarpeeksi. En sitä siinä juostessa ymmärtänyt, mutta jälkiviisaus paras viisaus, vai miten sitä sanotaan. Uskoin valmistautuneeni urakkaan tällä kertaa sen verran hyvin, ettei haittaisi, vaikka niin sanotusti mopo vähän keulisi.
Kuva: Pertti Muinonen
Kuuluisa 30 km seinää en tällä kertaa kohdannut. Seinä tuli nimittäin vastaan jo paljon aiemmin. Hyvin alkaneen matkan jälkeen jalat muuttuivat lyijyksi, vatsaakin taisi kouraista, ja hirveä paha olo velloi aaltoina ylitseni. Tämä tapahtui muistaakseni noin 23 km kohdalla. Muistan kömpineeni juomapisteen ohi pahoinvoivana ja miettineeni, että joudunko oksentamaan. Mielessä pyöri pettymys siihen, että voimat loppuivat jo näin aikaisessa vaiheessa, epätoivo siitä, että matkaa oli edessä vielä melkein 20 km, ja lukuisia muita paniikinomaisia ajatuksia. Juoksin pitkin Lauttasaaren siltaa tuskallisen hitaasti miettien, että miten tästä voi muka selvitä maaliin. Kilometriajat painuivat jatkuvasti hitaammiksi ja vaikka kuinka yritin, jalka ei noussut.
Aloin ottaa kävelypätkiä vähän sillan jälkeen ja yritin kovasti yhä vaan hokea itselleni, että ei hätää, ei mitään hätää. Seuraavalla juomapisteellä kävin vessassa (en sentään joutunut oksentamaan, heh!), ja olo helpotti pikkuhiljaa muutenkin. Huomasin, että aina kävelypätkän jälkeen juoksu kulki taas aika mukavasti. Viiden tunnin jänikset olivat kuitenkin jo kadonneet näkyvistä ja haaveet ennätyksestä unohdettu. Tänään se ei onnistuisi, nyt pitäisi vaan hoitaa itsensä maaliin, vaikka sitten kontaten.
Vaikka tämän ensimmäisen välikuoleman jälkeen tuntui monin kohdin jo paljon paremmalta, ja pätkittäin askelkin oli taas kevyt, oli henkinen väsymys mulle yksinkertaisesti liikaa. Päästin sen niskan päälle. Tiedostan, että jossain kohtaa luovutin henkisesti. Pää ei kestänyt. Kun näin reilua viikkoa myöhemmin ajattelen tätä maratonia, päällimmäisenä mieleen nousee kohta, jossa kävelin ja tuijotin tienreunan soraa. Aurinko paahtoi pilvettömältä taivaalta ja suuta kuivasi. Mietin, että jos vaan istuisin tuohon itkemään. Tuntui suoraan sanottuna helvetin pahalta. Siinä hetkessä ihan viimeistään mun mieli antoi periksi. Se vanha tuttu demoni pääsi ääneen ja huusi: ”Onko se muka joku ihme, että sä et pysty tähän? Katso nyt itseäsi! Sä olet hirveä, lihava vätys, etkä ole ikinä tehnyt mitään oikein!”. Yhä, ikään kuin automaatiolla sanoin itselleni, että ei Heljä, noin ei nyt saa ajatella. Mutta tiesin, että kun se hirvein ajatus nousee pintaan, siitä on aivan jäätävän vaikeaa enää päästä yli.
Tuossa samaisessa kohdassa mun jalat oli niin väsyneet, että tuntui että tarvitsisin kaiken voimani, jotta saisin itseni ponnistettua taas juoksuun. Niinpä odottelin alamäkeä, jotta pääsisin helpommin liikkeelle. Onneksi sellainen tulikin pian vastaan, ja sain kuin sainkin taas juostua eteenpäin. Nyt tämä jo naurattaa, mutta siinä hetkessä, kun jokainen soluni huusi epätoivosta ja edessä oli vielä pitkälti toistakymmentä kilometriä, nauru oli viimeinen asia mielessä. Jokainen kilometri tuntui edellistä pidemmältä.
En laittanut musiikkia päälle heti lähdössä, koska tiesin, että kuulokkeiden akku ei kestäisi koko matkaa. Säästelin sitä siis vähän pidemmälle, niihin epätoivon hetkiin, joiden tiesin koittavan. Kun ne pahimmat ajatukset velloivat päässä, niin täytyy tunnustaa, että en kyllä edes muista mikä biisi silloin korviin pauhasi. Se oli yhdentekevää, kaikki oli. Kuitenkin jonkinlainen käänne tapahtui Pikku-Huopalahdessa, olisikohan kilsoja ollut siinä kohtaa takana noin 30. Maratonsoittolistalta lähti soimaan Mouhousin biisi Aikuinen. ”Selällää makaa, miettii maailmaa / Kaikki on fucked up, ja nii on mun pää kans”. Siinä hetkessä tuntui, että oivalsin jotain.
Mä voin juosta pitkiä lenkkejä ja treenata kroppaani personal trainerin kanssa vahvemmaksi. Se on tosi hienoa, ja mä rakastan sitä. Mutta vahvat jalat yksinään ei riitä, jos pää ei kestä. Muistan tuossa Aikuinen -biisin korviin soidessa yhtäkkiä ajatelleeni, että onko se ihme, jos mä en jaksa juosta maratonia, kun mä en ole antanut itseni levätä vuosikausiin! Ajatus kääntyi siis itseinhosta oivallukseen. Ne mantrat, joita mä hoen itselleni pitkää lenkkiä juostessani on hyviksi ja avuliaiksi tarkoitettu, mutta nekin on muuttuneet niin automaattisiksi hokemiksi, että ei ne enää lävistä sitä kuorta, joka erottaa ajatukset, ja sen mitä mä oikeasti uskon. Luulenpa, että tämä oli tosi arvokas oivallus. Tajusin, mitä mun pitää työstää jatkossa kaikkein eniten. Mielen hyvinvointi vaikuttaa juoksutuloksiin, ja myös laajemmin koko elämänlaatuun.
Kilometrit kuluivat piinallisen hitaasti, mutta jossain kohtaa sain taas rauhan. Tiesin, että hoidan itseni maaliin. Vaikka mulla oli oma juomapullo vyöllä mukana, silti jokainen juomapiste oli kuin ihana paratiisikeidas. Kippasin vettä myös päälleni, toivoin sen virkistävän kuumassa auringonpaisteessa. Ahaa-elämyksen jälkeen mua ei edes harmittanut, että ennätystä ei tulisi, että ne viiden tunnin jänötkin olivat karanneet kauas horisonttiin. Maraton on niin pitkä matka, että joka kerta on matkan varrella tullut juteltua jonkun kanssakärsijän kanssa. Tällä kertaa vaihdoin muutaman sanan ensimmäistä maratoniaan juoksevan naisen kanssa noin 40 km kohdalla. Hän totesi, että nyt on pakko sanoa, että tää on ihan hirveetä! Nauroimme, ja totesin, että olet kyllä täysin oikeassa. Lähdin siitä pinkomaan viimeisiä kahta kilsaa kohti maalia voittajafiiliksellä. Myöhemmin stadionin ulkopuolella rättiväsyneenä istuessani näin tämän naisen tulevan stadionilta ulos mitali kaulassaan. Hymyilin leveästi; ei sitä joka päivä juosta ihkaensimmäistä maratonia!
Olen miettinyt yleiselläkin tasolla sitä, millaisia muistoja mulla nousee päällimmäisenä mieleen esimerkiksi jostain vuosiluvusta. Olen yrittänyt tietoisesti muuttaa sitä niin, että kun kuulen puhuttavan vuodesta, joka oli itselleni rankka, ajattelenkin ensimmäisenä sitä kyseisen vuoden parasta asiaa. Tämä vaikuttaa onnistuneen, sillä nyt kun ajattelen vuotta 2007, näen mielessäni vuoden ehdottomasti parhaan asian: teinivuosien vuokrahevoseni, ihanan Hansun. Tämän vuoden Helsinki City Marathonin osalta haluan muistaa ne viimeiset kilometrit. Kun taistelut oli taisteltu, katsojat lukivat nimeni numerolapustani ja kannustivat mua nimellä, taputtivat ja hymyilivät. Väsymyksestä huolimatta jalat toimivat taas ja meininki muistutti lukuisten epätoivossa eteenpäin rämmittyjen kilometrien jälkeen taas juoksua. Ja sen hetken, kun parisataa metriä ennen stadionia juoksin DJ:n ohi, joka soitti tietysti Käärijän Cha Cha Chata! Lauloin mukana: ”Enkä pelkääkään tätä maailmaa…”. DJ hymyili mulle leveästi. (Tätä kirjoittaessakin nousee kyyneleet silmiin.)
Kuva: Pertti Muinonen
Loppuhuipennuksena kirmasin sisään stadionille, kannustin oviaukolla vanhempaa kanssajuoksijaa ja annoin mennä, minkä väsyneistä puujaloista lähti. Tällä kertaa en edes muista mikä biisi stadionilla soi. Muistan vain, kuinka kuuluttaja luetteli maaliin saapujia (myös mun nimi sanottiin), ja sen katsomon osan, josta yritin tähyillä vanhempiani. En löytänyt heitä katseellani, mutta äiti oli kuulemma huutanut mua nimeltä. Hauska sattuma oli, että muuan somesta tuttu juoksija oli istunut äidin lähellä ja kuullut tämän. Heti maaliin päästyäni sainkin häneltä ihanan onnitteluviestin! Maalisuoran kuvat ovat jälleen hivenen koomisia, koska itkuhan siinä tuli, kun maaliviiva lähestyi. Virallinen aika 5.16.32. Hitaasti, mutta kokemusta ja arvokasta oivallusta rikkaampana. Mä tein sen, jälleen.
Vaikka matkan varrella mielessä kävi, että tämä on tasan viimeinen maraton ikinä… että miksi ihmeessä mä kidutan itseäni näin… Niin silti, no, arvaahan sen. Muutamaa päivää myöhemmin ilmoittauduin juoksemaan seuraavan kuninkuusmatkani syyskuussa Espoossa. Sen verran tästä oivallustaistelusta jäi hampaankoloon, että tiesin melkein heti, että haluan mennä uudestaan jo tänä vuonna. Musta tuntuu, että tiedostan nyt suuren heikkouden, jota voin lähteä kehittämään. Kun tähän hulluuteen on kerran hurahtanut, niin pirun vaikeaa sitä on lopettaakaan. Isäni sen hyvin totesi, kun kerroin tekstarilla syksyn suunnitelmasta: ”Mä arvasin!”.
