Luottamus, missä olet?

Sitähän sanotaan, että jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa ketään muuta. Onko luottamuksen kanssa sama juttu?

Näissä huikeissa maisemissa pääsin pari päivää sitten ratsastamaan, vaikka aluksi vähän jännittikin.

Kun on harrastanut hevosia yli 20 vuotta, on monen varmaan hankala myöntää ääneen, että on alkanut pelottaa. Muistan, kun mulle joskus ehkä 15-vuotiaana sanottiin, että hyvä että sentään myönnät suoraan, että nyt pelottaa. Itse mietin siinä kohtaa, ja yhä vieläkin, että en mä kyllä ainakaan pysty piilottamaan sitä pelkoani. Inhoan sitä ja suren kovasti että se on saanut musta näin suuren vallan, mutta piiloon en sitä saa.

Vietin viime viikon Teneriffan auringon alla keräämässä upeita muistoja, juomassa sangriaa, uimassa ja lenkkeilemässä auringon paahteessa. Ja kävin paikallisella tallilla ratsastamassa! Se oli mulla alunperinkin suunnitelmana, että totta kai menen ratsastamaan, siellähän on niin upeat maisemat ja miten hieno kokemus se varmasti on!

Varasin netistä maastoratsastusretken hienoissa tulivuorimaisemissa. Sivustolla luki, että aiempaa ratsastuskokemusta ei vaadita ja lapsetkin ovat tervetulleita 3-vuotiaista lähtien. Tiesin, että mun kokemuksella mitään hätää ei olisi ja voisin nauttia retkestä täysillä. No joo… Mä olen tosi kova jännittämään, ja nytkin aloitin jännittämisen taksin hankkimisesta tallille. Se hoitui lopulta kielimuuria lukuunottamatta longelmitta. Tallin pihaan korkealle ja upeisiin maisemiin saapuessa huomasin, että mulla oli ihan samanlainen olo kuin joskus teininä, kun mietin että olenkohan mä liian lihava ja voi kun mun tukka oon huonosti ja olen niin nolo ja nuo kaikki muut ajattelee, että vitsi mikä luuseri!

Varmaankin tällainen tunne oli ihan normaali siinä tilanteessa, kun tulin täysin vieraaseen paikkaan, eikä mulla ollut ratsastusvarusteita reissussa mukana, joten olin sonnustautunut juoksutrikoisiin ja lenkkareihin. Olin järkeillyt, että tuskin niillä täysin kokemattomilla turisteillakaan oli oikeita ratsastushousuja ja -saappaita mukana! Mutta olihan tällainen tunne silti melkoinen osoitus itsetunnon puutteesta. Mitä ihmeen väliä sillä muka on, mitä tallipihallinen reilu 10-vuotiaita tyttöjä musta ajattelee!?

Teneriffalla sain maastoratsukseni upean tukkajumalan nimeltä Sam.

Tallin pihassa kysyttiin, että oletko ikinä ennen ratsastanut (onneksi aikuinen asiantuntija oli heti ilmestynyt nuorten tallityttöjen joukkoon ja otti tilanteen ohjat käsiinsä). Selitin, että juu kyllä, parikymmentä vuotta jo. ”How experienced are you though?” oli seuraava kysymys, ja mietin että mitenkäs siinä selität, että olen mä todella kokenut, mua vaan pelottaa niin perhanasti!?

Etukäteen olin ajatellut, että tällaisilla talleilla, jotka tarjoavat ratsastusta kokemattomille turisteille, hevosten on ihan pakko olla todella varmajalkaisia ja kilttejä. Ja juuri näinhän se olikin. Mutta sen puolen tunnin aikana, jonka odottelin lähtöä tallin pihalla, niin kyllä jännitti! Tapasin söpön ratsuni Samin pihan nurkasta riimussa kiinni, ja heti kävi selväksi, että tämä heppa on kyllä ihan viilipytty. Mutta silti. Olen juurtunut vahvasti koulusatulaan ja varsinkin tämän rankan kevään aikana kivointa on ollut, kun olen voinut ratsastella varovasti omaan tahtiini. Mutta tässä sitä sitten oltiin, lähdössä maastoon vieraassa paikassa, vieraan ihmisen johdolla, vieraalla hevosella, jonka selässä oli mitä ilmeisimmin yleissatula. Asiaa ei juuri auttanut, että tallin vieressä kulki autotie, jonka penkereeltä lähti jyrkkä pudotus kaktuksiseen vuorimaisemaan, ja jonka viertä tästä sitten ilmeisesti kohta lähdettäisiin ratsastamaan.

Vielä selkään noustessa kysyttiin, että oletko ratsastanut ennen, osaatko nousta selkään, pitää ohjia, jne. Kiipesin tottuneesti selkään ja otin ohjat käteen ihan automaattisesti edes asiaa ajattelematta. Luottamus ratsuun kasvoi suuresti kyllä jo siinä heti pihassa, kun Sam reagoi vesisotaa leikkiviin ja äänekkäästi ilakoiviin lapsiin ainoastaan kääntämällä korviaan. Matkaan tosiaan lähdettiin autotien vartta, mutta jo hyvin pian se ylitettiin ja lähdettiin kävelemään pieniä polkuja kaktusten ja muun vuorikasvillisuuden sekaan. Ei mennyt kauaa, kun huomasin, että Sam tosiaan oli juuri niin ”sweetheart” kuin tallilla oli sanottu, että se tunsi polut läpikotaisin eikä kompastellut kiviin, ja että vähän liian lyhyitä jalustimia lukuunottamatta selässä oli mukavaa, ihanaa, rentoa olla!

Kävelimme ja ravasimme sanalla sanoen uskomattomissa maisemissa, vain minä ja Sam sekä oppaakseni lähtenyt englantilainen tyttö ja hänen ratsunsa Sparky.

Eli? Mua jännitti, mutta menin silti ja kokemus oli upea? Juuri näin! Vähän harmittaa ehkä se, että en halunnut laukata, mutta toisaalta kun mulla tosiaan oli ne juoksulenkkarit ja liukkaasta kankaasta tehdyt juoksutrikoot jalassa, niin ratsastus ei ollut ihan maailman ergonomisin kokemus. Loppua kohden jalustinhihna jo hankasi mun oikeaa jalkaa. Onneksi jalustimissa oli etupuolella turvakehikko, niin ettei jalka päässyt sujahtamaan niistä läpi vääränlaisista kengistä huolimatta. Vielä enemmän harmittaa, tai ehkä lähinnä mietityttää se, että juuri näin mä ajattelinkin tämän retken menevän. Että vähän niiden espanjalaisten taksien tilaaminen ja saaminen oli haparoivaa tallille ja takaisin, mutta ratsastus itsessään oli upeaa! Toisin sanoen: mitä mä oikein jännitin? Miksi?

Se nyt on varmaan jo käynyt selväksi, että mä olen arkajalka, jännittäjä, herkkä ihminen, joka ajattelee liikaa ja ylianalysoi. Ystäväni on jo tuhottoman pitkään hokenut mulle, että lopeta se ajatteleminen, niin elämä on paljon helpompaa. Voi, kunpa voisinkin! Palasimme reissusta eilen ja tänään pitkällä kävelylenkillä aloin miettiä ratsastushistoriaani syvällisemmin. Sitä, kuinka opettaja sanoi jo teinivuosinani, että Heljä ymmärtää jo tahdista ja rytmistä ja on hyvä tossa kouluratsastuksessa, mutta sitten kun kentälle ilmestyy yksikin este niin… Sitten se vaan matkustaa kyydissä ja näyttää huutavan mielessään tasan yhtä asiaa: ”Mä selviydyn! Mä selviydyn!!”. Tai kuinka nykyinen opettajani pari vuotta sitten sanoi, että hän ei epäile hetkeäkään etteikö mun taidot riittäisi, mutta kun mä en hengitä ja oon niin jännittynyt, niin hän pelkää että pyörryn sinne selkään ja putoan siksi!

Ratsastushistoriassani suuren suuressa osassa on ollut tietenkin Besso. The One and Only. Mietin tänään sitäkin, että tuleeko toista sellaista hevosta mun elämään enää ikinä? Toista hevosta, jonka kanssa uskallan hypätä 80cm rataa kisoissa kuiskaten sille, että hoida homma, rakas… Pelottavan sarjaesteen tullessa vastaan mä muistan kuinka ajattelin, että pohkeet kiinni ja antaa mennä, mä luotan suhun.

Laaksolla estekisoissa elämäni hevosen, Besson kanssa 2015. Nyt en ole hypännyt varmaan kuuteen vuoteen.

Siinäkö se kaiken tämän ydin on? Luottamuksen puute? Väitän luottavani mun nykyiseen, upeaan, vakioratsuun Campinaan enemmän kuin voisin kuvitellakaan luottavani suurimpaan osaan muista hevosista. Mutta silti mua jännittää, jopa pelottaa. Voiko olla, että olin Besson kanssa kuitenkin vielä niin nuori ja enemmän rämäpäinen? Vai… Mitä jos osa mun itseluottamuksesta ratsastajana kuoli Besson mukana?

Ja kyllä mua Bessonkin kanssa pelotti. Välillä ihan hirveästikin. Aika on epäilemättä kullannut muistot. Mutta sitä tosiasiaa ei pääse pakoon, että hyppäsin sen kanssa elämäni korkeimmat esteet, kisasin Laaksolla esteitä ja koulua, ratsastin ensimmäistä kertaa ikinä kangilla ja starttasin helppoa A:ta. Hyppäsin vielä senkin jälkeen, kun olin estetunnilla tullut rytinällä alas ja murtanut käteni.

Mun itsetunto on ollut suht huono niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta huomaan sen vaihtelevan suuresti elämän eri osa-alueiden välillä. Siinä missä katson saaneeni lisää itseluottamusta työelämässä, en sitten näköjään kuitenkaan luota taitoihini, jos hevosten kanssa tulee vastaan hankala tilanne. Varmasti tähän vaikuttavat monet asiat aina vireystilasta tähtien asentoon.

Oli miten oli, kävin ratsastamassa Teneriffalla huikeissa maisemissa ihanalla, kiltillä hevosella ja kokemus oli ikimuistoinen. Sen mä haluan olevan yksi reissun päällimmäisistä muistoista. Ja vaikka käynti-ravimaaston ”pitäisi” olla kokeneelle ratsastajalle ihan pikkujuttu, mä aion muistaa tästä retkestä myös sen, että ylitin itseni. Ja Samin upean harjan!!

Enpä ole ikinä ennen nähnyt tällaisia maisemia hevosen selästä!
Iloinen ratsastaja. Kunhan rentouduin, totesin että Sam kyllä käppäilee minne pitää, vaikka itse napsisin tässä muutamia kuvia.
Samilla riitti hulmuavaa harjaa, josta olisi voinut ottaa tukea pahassa paikassa!