Luottamus, missä olet?

Sitähän sanotaan, että jos ei rakasta itseään, ei voi rakastaa ketään muuta. Onko luottamuksen kanssa sama juttu?

Näissä huikeissa maisemissa pääsin pari päivää sitten ratsastamaan, vaikka aluksi vähän jännittikin.

Kun on harrastanut hevosia yli 20 vuotta, on monen varmaan hankala myöntää ääneen, että on alkanut pelottaa. Muistan, kun mulle joskus ehkä 15-vuotiaana sanottiin, että hyvä että sentään myönnät suoraan, että nyt pelottaa. Itse mietin siinä kohtaa, ja yhä vieläkin, että en mä kyllä ainakaan pysty piilottamaan sitä pelkoani. Inhoan sitä ja suren kovasti että se on saanut musta näin suuren vallan, mutta piiloon en sitä saa.

Vietin viime viikon Teneriffan auringon alla keräämässä upeita muistoja, juomassa sangriaa, uimassa ja lenkkeilemässä auringon paahteessa. Ja kävin paikallisella tallilla ratsastamassa! Se oli mulla alunperinkin suunnitelmana, että totta kai menen ratsastamaan, siellähän on niin upeat maisemat ja miten hieno kokemus se varmasti on!

Varasin netistä maastoratsastusretken hienoissa tulivuorimaisemissa. Sivustolla luki, että aiempaa ratsastuskokemusta ei vaadita ja lapsetkin ovat tervetulleita 3-vuotiaista lähtien. Tiesin, että mun kokemuksella mitään hätää ei olisi ja voisin nauttia retkestä täysillä. No joo… Mä olen tosi kova jännittämään, ja nytkin aloitin jännittämisen taksin hankkimisesta tallille. Se hoitui lopulta kielimuuria lukuunottamatta longelmitta. Tallin pihaan korkealle ja upeisiin maisemiin saapuessa huomasin, että mulla oli ihan samanlainen olo kuin joskus teininä, kun mietin että olenkohan mä liian lihava ja voi kun mun tukka oon huonosti ja olen niin nolo ja nuo kaikki muut ajattelee, että vitsi mikä luuseri!

Varmaankin tällainen tunne oli ihan normaali siinä tilanteessa, kun tulin täysin vieraaseen paikkaan, eikä mulla ollut ratsastusvarusteita reissussa mukana, joten olin sonnustautunut juoksutrikoisiin ja lenkkareihin. Olin järkeillyt, että tuskin niillä täysin kokemattomilla turisteillakaan oli oikeita ratsastushousuja ja -saappaita mukana! Mutta olihan tällainen tunne silti melkoinen osoitus itsetunnon puutteesta. Mitä ihmeen väliä sillä muka on, mitä tallipihallinen reilu 10-vuotiaita tyttöjä musta ajattelee!?

Teneriffalla sain maastoratsukseni upean tukkajumalan nimeltä Sam.

Tallin pihassa kysyttiin, että oletko ikinä ennen ratsastanut (onneksi aikuinen asiantuntija oli heti ilmestynyt nuorten tallityttöjen joukkoon ja otti tilanteen ohjat käsiinsä). Selitin, että juu kyllä, parikymmentä vuotta jo. ”How experienced are you though?” oli seuraava kysymys, ja mietin että mitenkäs siinä selität, että olen mä todella kokenut, mua vaan pelottaa niin perhanasti!?

Etukäteen olin ajatellut, että tällaisilla talleilla, jotka tarjoavat ratsastusta kokemattomille turisteille, hevosten on ihan pakko olla todella varmajalkaisia ja kilttejä. Ja juuri näinhän se olikin. Mutta sen puolen tunnin aikana, jonka odottelin lähtöä tallin pihalla, niin kyllä jännitti! Tapasin söpön ratsuni Samin pihan nurkasta riimussa kiinni, ja heti kävi selväksi, että tämä heppa on kyllä ihan viilipytty. Mutta silti. Olen juurtunut vahvasti koulusatulaan ja varsinkin tämän rankan kevään aikana kivointa on ollut, kun olen voinut ratsastella varovasti omaan tahtiini. Mutta tässä sitä sitten oltiin, lähdössä maastoon vieraassa paikassa, vieraan ihmisen johdolla, vieraalla hevosella, jonka selässä oli mitä ilmeisimmin yleissatula. Asiaa ei juuri auttanut, että tallin vieressä kulki autotie, jonka penkereeltä lähti jyrkkä pudotus kaktuksiseen vuorimaisemaan, ja jonka viertä tästä sitten ilmeisesti kohta lähdettäisiin ratsastamaan.

Vielä selkään noustessa kysyttiin, että oletko ratsastanut ennen, osaatko nousta selkään, pitää ohjia, jne. Kiipesin tottuneesti selkään ja otin ohjat käteen ihan automaattisesti edes asiaa ajattelematta. Luottamus ratsuun kasvoi suuresti kyllä jo siinä heti pihassa, kun Sam reagoi vesisotaa leikkiviin ja äänekkäästi ilakoiviin lapsiin ainoastaan kääntämällä korviaan. Matkaan tosiaan lähdettiin autotien vartta, mutta jo hyvin pian se ylitettiin ja lähdettiin kävelemään pieniä polkuja kaktusten ja muun vuorikasvillisuuden sekaan. Ei mennyt kauaa, kun huomasin, että Sam tosiaan oli juuri niin ”sweetheart” kuin tallilla oli sanottu, että se tunsi polut läpikotaisin eikä kompastellut kiviin, ja että vähän liian lyhyitä jalustimia lukuunottamatta selässä oli mukavaa, ihanaa, rentoa olla!

Kävelimme ja ravasimme sanalla sanoen uskomattomissa maisemissa, vain minä ja Sam sekä oppaakseni lähtenyt englantilainen tyttö ja hänen ratsunsa Sparky.

Eli? Mua jännitti, mutta menin silti ja kokemus oli upea? Juuri näin! Vähän harmittaa ehkä se, että en halunnut laukata, mutta toisaalta kun mulla tosiaan oli ne juoksulenkkarit ja liukkaasta kankaasta tehdyt juoksutrikoot jalassa, niin ratsastus ei ollut ihan maailman ergonomisin kokemus. Loppua kohden jalustinhihna jo hankasi mun oikeaa jalkaa. Onneksi jalustimissa oli etupuolella turvakehikko, niin ettei jalka päässyt sujahtamaan niistä läpi vääränlaisista kengistä huolimatta. Vielä enemmän harmittaa, tai ehkä lähinnä mietityttää se, että juuri näin mä ajattelinkin tämän retken menevän. Että vähän niiden espanjalaisten taksien tilaaminen ja saaminen oli haparoivaa tallille ja takaisin, mutta ratsastus itsessään oli upeaa! Toisin sanoen: mitä mä oikein jännitin? Miksi?

Se nyt on varmaan jo käynyt selväksi, että mä olen arkajalka, jännittäjä, herkkä ihminen, joka ajattelee liikaa ja ylianalysoi. Ystäväni on jo tuhottoman pitkään hokenut mulle, että lopeta se ajatteleminen, niin elämä on paljon helpompaa. Voi, kunpa voisinkin! Palasimme reissusta eilen ja tänään pitkällä kävelylenkillä aloin miettiä ratsastushistoriaani syvällisemmin. Sitä, kuinka opettaja sanoi jo teinivuosinani, että Heljä ymmärtää jo tahdista ja rytmistä ja on hyvä tossa kouluratsastuksessa, mutta sitten kun kentälle ilmestyy yksikin este niin… Sitten se vaan matkustaa kyydissä ja näyttää huutavan mielessään tasan yhtä asiaa: ”Mä selviydyn! Mä selviydyn!!”. Tai kuinka nykyinen opettajani pari vuotta sitten sanoi, että hän ei epäile hetkeäkään etteikö mun taidot riittäisi, mutta kun mä en hengitä ja oon niin jännittynyt, niin hän pelkää että pyörryn sinne selkään ja putoan siksi!

Ratsastushistoriassani suuren suuressa osassa on ollut tietenkin Besso. The One and Only. Mietin tänään sitäkin, että tuleeko toista sellaista hevosta mun elämään enää ikinä? Toista hevosta, jonka kanssa uskallan hypätä 80cm rataa kisoissa kuiskaten sille, että hoida homma, rakas… Pelottavan sarjaesteen tullessa vastaan mä muistan kuinka ajattelin, että pohkeet kiinni ja antaa mennä, mä luotan suhun.

Laaksolla estekisoissa elämäni hevosen, Besson kanssa 2015. Nyt en ole hypännyt varmaan kuuteen vuoteen.

Siinäkö se kaiken tämän ydin on? Luottamuksen puute? Väitän luottavani mun nykyiseen, upeaan, vakioratsuun Campinaan enemmän kuin voisin kuvitellakaan luottavani suurimpaan osaan muista hevosista. Mutta silti mua jännittää, jopa pelottaa. Voiko olla, että olin Besson kanssa kuitenkin vielä niin nuori ja enemmän rämäpäinen? Vai… Mitä jos osa mun itseluottamuksesta ratsastajana kuoli Besson mukana?

Ja kyllä mua Bessonkin kanssa pelotti. Välillä ihan hirveästikin. Aika on epäilemättä kullannut muistot. Mutta sitä tosiasiaa ei pääse pakoon, että hyppäsin sen kanssa elämäni korkeimmat esteet, kisasin Laaksolla esteitä ja koulua, ratsastin ensimmäistä kertaa ikinä kangilla ja starttasin helppoa A:ta. Hyppäsin vielä senkin jälkeen, kun olin estetunnilla tullut rytinällä alas ja murtanut käteni.

Mun itsetunto on ollut suht huono niin kauan kuin jaksan muistaa, mutta huomaan sen vaihtelevan suuresti elämän eri osa-alueiden välillä. Siinä missä katson saaneeni lisää itseluottamusta työelämässä, en sitten näköjään kuitenkaan luota taitoihini, jos hevosten kanssa tulee vastaan hankala tilanne. Varmasti tähän vaikuttavat monet asiat aina vireystilasta tähtien asentoon.

Oli miten oli, kävin ratsastamassa Teneriffalla huikeissa maisemissa ihanalla, kiltillä hevosella ja kokemus oli ikimuistoinen. Sen mä haluan olevan yksi reissun päällimmäisistä muistoista. Ja vaikka käynti-ravimaaston ”pitäisi” olla kokeneelle ratsastajalle ihan pikkujuttu, mä aion muistaa tästä retkestä myös sen, että ylitin itseni. Ja Samin upean harjan!!

Enpä ole ikinä ennen nähnyt tällaisia maisemia hevosen selästä!
Iloinen ratsastaja. Kunhan rentouduin, totesin että Sam kyllä käppäilee minne pitää, vaikka itse napsisin tässä muutamia kuvia.
Samilla riitti hulmuavaa harjaa, josta olisi voinut ottaa tukea pahassa paikassa!

Pelosta

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, mä olen varmaan maailman arin ja nössöin ratsastaja. On kuluttavaa, kun pelko on niin vahvasti läsnä ja häiritsee sen tekemistä, mistä nauttii.

Joskus mäkin vielä hyppäsin. Kuvassa taidan olla 15-vuotias; viimeisiä hetkiä, kun haaveilin, että musta tulee esteratsastaja.

Pieniä esteitä oli hypätty ratsastustunneilla ja leireillä jo lukuisia kertoja. Se oli aina ollut kauden kivoin juttu, kun pääsi hyppäämään. Kunnes ei enää ollut.

Pienenä olin myös lasketellut muutamia kertoja ja se oli ollut musta hirmu kivaa. Yhtäkkiä ehkä 14-vuotiaana löysin itseni kävelemästä rinnettä alas, kun en enää uskaltanut laskea. Kontrollin menetys oli ehkä liian pelottavaa.

Mietin välillä, että miten musta tuli yhtäkkiä huolestunut vanhus teini-ikäisenä. En ole löytänyt selitystä sille, mistä pelkääminen alkoi. Olin toki aina aika arka ja herkkä, ehkä se kaksi kertaa saman tunnin aikana saman okserin sekaan lentely vaan oli mulle liikaa? Tai se, kun hoitohevonen lähti rannalla alta, paineli täysiä kotiin ja mä kävelin perässä?

Inhottavaa on se, että nämä mulle sattuneet jutut on niitä mitä tässä harrastuksessa nyt sattuu. Tottakai se on riskialtista kiivetä elävän olennon selkään; riskit tietysti minimoidaan käyttäytymällä ja toimimalla fiksusti ja opettelemalla tuntemaan hevonen lajina ja yksilönä. Ikinä mulle ei ole käynyt kovin pahasti ja sitähän sanotaan, että vasta sadan tippumisen jälkeen sitä on hyvä ratsastaja. Nyt aikuisiällä olen putoillut noin kerran neljässä vuodessa, mikä sekin kertoo jo siitä, etten ole ottanut juurikaan riskejä – tai kovin paljoa irrotellut.

Vanhemmiten olen huomannut, että pelko on kausittaista. On aikoja jolloin ehkä vähän jännitän, mutta menen ja teen silti siinä missä muutkin. Ja sitten on aikoja, kun radallinen maapuomeja saa mut vollottamaan kauhusta. Nyt on jo pidempään ollut menossa tämmöinen jälkimmäisen sortin kausi. Sen jälkeen, kun Besso lähti eläkkeelle, mä en ole hypännyt, ja voi hyvin olla, etten hyppää enää ikinä. Välillä haaveilen siitä, että uskaltaisin, olihan se niin kivaa! Ja voi että miten mahtava se itseni ylittämisen tunne olisi, kun vielä joskus uskaltaisin.

Mutta se pelko. Se lamauttaa, rintaa puristaa ahdistus ja jalkoja kielmöi. En pysty toimimaan kunnolla, saatika sitten luottamaan itseeni tai hevoseen. Se tunne on niin hirveä.

Jos olisin lopettanut ratsastuksen silloin teininä, kun itkien totesin etten jaksa enää kun pelottaa niin paljon… Bessokaan ei olisi ikinä tullut mun elämään.

Sanotaan, että vanhemmiten itsesuojeluvaisto alkaa estää tekemästä niitä kaikkein hulluimpia tempauksia. Mulle se vanhuus taisi tosiaan iskeä jo teini-iässä. Mutta niin rasittavaa kuin onkin pelätä ja stressata jatkuvasti, ratsastus on mulle se juttu, jonka suhteen mä en luovuta. En voi. En oikeastaan edes tiedä, kuka olisin, jos en kävisi tallilla.

Estekammon iskiessä musta tuli puskaileva kouluratsastaja, ja sehän ei haittaa – se on niin upea laji. Katson Kyran ja Matadorin vuoden 1991 World Cup -rataa toisinaan Youtubesta ja koen vahvoja kylmiä väreitä. Mutta se, mitä en meinaa uskalataa myöntää edes itselleni, on se että hevosista todennäköisesti vain murto-osa on sellaisia, joiden selkään ensinkään uskaltaisin mennä. Että tuskin pystyisin kauhultani menemään mitään käyntiä hurjempaa tuollaisella GP-kouluratsulla. Niin pelkuri musta on tullut.

Paras ystäväni on hokenut mulle jo yli kymmenen vuotta, että elämäni olisi hirveän paljon helpompaa, jos en ajattelisi niin paljoa. Se on varmasti suuri tekijä tämän pelonkin kanssa; mun pitäisi luottaa omaan tekemiseeni ja hevoseen, sen sijaan että muodostan päässäni kaiken maailman kauhukuvia siitä, mitä voi tapahtua. Heidi-ope kerran sanoikin luottavansa ihan täysin siihen, että pärjään kuumuvan hevosen kanssa, se ei ole mun taidoista kiinni. Häntä arvelutti vain se, että lakkaan hengittämästä ja pyörryn, kun pelkään ja jännitän niin älyttömästi!

Paitsi ratsastuksessa, tämä pelkääminen alkaa näkyä muuallakin mun elämässä. Alussa mainitsemani laskettelun ohella nykyään rekkojen ohittaminen moottoritiellä on jännittävää, eikä hyvällä tavalla. Kesällä kun poikaystäväni kiidätti mua vesijetillä pitkin järveä, olin aika varma että nyt tulee loppu. Mun kiljunta oli kuulunut rannalle asti; ”EI!!! Ei ei ei, mä kuolen!!”.

Maailman mahtavin Pertti.

Tämän riesan kanssa tässä on nyt vaan elettävä ja painettava itsepäisesti eteenpäin. Ratsastajana haaveilen että mulla olisi jonakin päivänä lihava, pomminvarma suomenhevonen, sellainen kuin monien sydämissä yhä asuva Viltterin Vartti eli Pertti oli. Kun teininä estetunnit ja lopulta koko ratsastus meni mun osalta paniikissa itkemiseksi, mut laitettiin Pertti-kuurille. Tämän kultaisen upean, maailman kilteimmän herran kanssa mä aloin sitten rakentaa luottamusta uudelleen. Pertti tuskin on enää keskuudessamme, mutta sille lähetän pilven reunalle suunnattoman suuren kiitoksen siitä, että se pelasti mun harrastuksen. Osan elämäntapaa. Sen asian, joka on ollut osa mun identiteettiä pikkutytöstä asti. Ilman Perttiä ei mun elämäni hevonen, Bessokaan olisi ikinä osunut mun polulleni. Besso oli jotain uskomatonta, enkä oikein tiedä itsekään, miten uskalsin sen kanssa tehdä kaiken mitä tein. Mutta, ehkä tämä mun pilvilaitumilla laukkaileva satuhevoseni on vaan osoitus siitä, että ikinä ei pidä luovuttaa.

Pitemmittä puheitta, lähden tästä tallille. Siellä odottavat kaunis talvipäivä ja kaunis pieni Campina-tamma, johon olen oppinut onneksi jo jotenkin luottamaan. Mitä paremmin opin tämän kuningattaren tuntemaan, sitä rennommin osaan sen kanssa olla.

Muistan tämän hypyn. Muistan, kuinka pelkäsin tuota estettä lähestyessäni, mutta sitten yhtäkkiä vaan tiesin, että se onnistuu. Loppupäivän päässäni soikin Queenin We Are the Champions. Tässä taidan olla niinikään 15v, ratsuna mun eka hoitoheppa Brocath.

Oma edistys, osa II: Ratsastus

Ratsastus on ollut mun rakkain harrastus ja tärkeä osa elämää aina siitä asti, kun meidät kaverin kanssa vietiin tallille katsomaan hevosia, kun oltiin 8-vuotiaita. Vanhempani on varmasti vuosien varrella toivoneet ja aluksi odottaneetkin, että into lopahtaisi ja tilalle tulisi jotain vähän edullisempaa… mutta, kun nämä eläimet vei sydämen, niin se oli menoa!

Liettualainen Barone-tamma, s. 1991. Tämä kaunotar oli mun ensimmäinen lempiheppa!

Kävin ratsastastustunneilla lähes koko ala-asteen ja pikkuhiljaa kuvioihin tulivat hoitohepat ja tallikertat lisääntyivät kerrassa viikosta kolmeen kertaan. Estekammon astuessa auttamattomasti kuvioihin (taisin olla lukioikäinen) siirryin kouluvalmennukseen, ja eräänä perjantaina Repe-ope alkoikin pitää isälleni myyntipuhetta kuvan kauniista suokkiruuna Hansusta. ”Kun Heljä nyt kerran sitten koulua menee”, kuulin Repen sanovan. Hansulla kun ei vanhojen jalkavammojen vuoksi enää hypätty. Viikkoa myöhemmin olivat nimet vuokrasopimuksessa!

Kun alla oli aina sama hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin, harrastus otti aimoharppauksen eteenpäin. Hansun kanssa pääsin kisaamisen makuun ja opin ihan mielettömän paljon. Tuo kultainen heppa oli mulle syy nousta sängystä aamuisin ja etenin sillä helppo A-tasolle. Mieleen painunut muisto Hanneksen ajoilta on, kun Kati-opettaja sanoi: ”Heljä on niin edistynyt jo tossa koulussa, että se ymmärtää tahdin ja tempon ja muodon päälle sun muuta. Mutta sit kun kentälle tulee yksikin este, niin se lopettaa kaiken ratsastamisen ja roikkuu vaan jäykkänä mukana että ”mä selviydyn! Mä selviydyn!”.” Tämä kuvasti osuvasti paitsi mun hirveää estepelkoa, myös sitä miten paljon Hansu vei mua kouluratsastajana eteenpäin!

Niin ihana Haades ”Hansu”, Eriksnäsissä 2008.

Hansun jälkeen kuvioihin tuli kukas muukaan kuin elämäni hevosen kruunua kantava Bestsislennyi eli Besso. Hänestä mulla on tekeillä ihan oma postaus, sillä voisin kirjoittaa ja puhua tästä hepasta varmaan viikon putkeen.

Besso opetti mulle niin uskomattoman paljon. Se oli kärsivällinen ja palkitseva, enkä osaa edes laskea sen selässä tehtyjen ahaa-elämysten lukumäärää. Kun menin Besson kanssa ensimmäisen kerran valmennustunnille, Timo Rokkanen kysyi multa, että kumpi on sen vahvempi puoli. Sanoin, että aika tasaisen samanlaiset on molemmat puolet! Siis mitä ihmettä, nyt kun muistelen millaista Besson selässä oli, niin kyllä se puoliero oli aivan päivänselvä! Nykyään kun menen uuden hevosen selkään, huomaan kyllä tällaiset asiat. Besson kanssa vietetyt vuodet ja Timon ja Kikko Kalliokosken tunnit tekivät tehtävänsä.

Besso, 2009.

Besson kanssa treenasimme kuitenkin suurimman osan ajasta ilman kenenkään valvovaa silmää. Näin jälkikäteen ajatellen kehityin varmasti paljon yrityksen ja erehdyksen kautta. Opin huomaamaan, milloin se otti takaosansa alleen. Muistan huomanneeni myös kuinka muutokset omassa istunnassa vaikuttivat hevoseen ja sen ratsastettavuuteen. Tulin tämän uskomattoman otuksen kanssa myös ylittäneeksi itseni esteillä, ja koulupuolella vaihdot ja alkeelliset piruetitkin onnistuivat.

Besson suurin ongelma oli, että se oli niin kova jännittämään. Kisoissa petyinkin monesti radan jälkeen saamiimme prosentteihin ja paperiin, jossa luki monta kertaa peräjälkeen ”hevonen jännittää, jännittynyt, jännittynyt”. Tämän voi kääntää positiiviseksi siinä mielessä, että nykyään tunnistan hevosesta myös jännityksen ja rentouden. Yhden mun ja Besson viimeisiksi jääneistä rataharjoituksista jälkeen papereissa luki jälleen useampaan otteeseen, että hevonen on kovin jännittynyt. Olin kuitenkin huomannut sen itsekin, joten siinä kohtaa tiesin että jotain kehitystä mussa oli ratsastajana tapahtunut. Muistan laittaneeni Besson omistajalle viestin, jossa luki, että olen hepasta niin ylpeä että itkettää. Vaikka kuinka jännitti, se teki parhaansa.

Besso, 2014.

Besson siirryttyä eläkkeelle oli ratsunani pari vuotta hieno Eli-ruuna, joka ei kuitenkaan ollut oikein mun tyyppinen hevonen. Mukava kaveri, mutta yhteistä kieltä ei löytynyt. Ja oli se mulle myös auttamattomasti liian iso. Sen aikaan tunsin ajoittain epätoivoa; mä osasin Besson kanssa niin paljon, miksi tämän kanssa ei vaan onnistu? Mietin, oliko mun osaaminen sittenkin ollut täysin harhaluuloa. Elin kanssa aloin kuitenkin käydä Heidi Junkkarisen tunneilla, ja sehän oli melkoinen onnenkantamoinen; nykyään ratsastankin Heidin mainiolla pienellä Campina-tammalla.

Ensimmäistä kertaa Campinan selässä tuntui kuin olisi tavannut vanhan tuttavan pitkästä aikaa. Herkkä ka hieman ylireagoivakin tamma toimi mukavasti ja oli mulle oikein hyvän kokoinenkin. Muistan kun Heidi hihkaisi että ”Hyvä Heljä, sähän osaat!” – se osaamisen fiilis oli tosiaan ollut aikalailla kadoksissa.

Mä osaan sittenkin! Campina Grande, 2020.

Nykyään treenaan opetusmestari Campinan kanssa kahdesti viikossa. Heidin kanssa tehdään toisinaan melkoista aivojumppaa; hän huomaa mun edistyksen ja muutokset hevosessa, eikä homma jää junnaamaan paikoilleen, kun kehitymme yhdessä koko ajan eteenpäin. Onni on, että ammattilainen huomaa kehityksen jo silloin, kun mulla itselläni ei ole siitä vielä mitään havaintoa! Ekaa kertaa mulla on myös opettaja ja hevonen, jotka ovat tehneet vuosikaudet yhteistyötä; Heidi tuntee Campinan metkut ja maneerit, ja ne käyvät mullekin koko ajan tutummiksi. Juuri näin ratsastus on mulle parhaimmillaan: kun on se yksi hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin ja jonka tavat ja liikkeet on mulle tuttuja. Tiedän jo tämän tamman puolieron, tavat vältellä työntekoa ja miltä se tuntuu, kun se kantaa itsensä rentona ja rehellisesti. Koen myös jonkin asteista sielujen sympatiaa tämän hivenen dramaattisen neidin kanssa: meissä on selvästi jotain samaa. 😉

Ratsastus on laji, jossa raajoja on ihmisen neljä plus hevosen neljä eli yhteensä kahdeksan. Se on tosi paljon tämmöiselle mun kaltaiselle sankarille, jolle omankin kehon hahmottaminen tuottaa haasteita. Siinä mielessä on onni, että aloitin ratsastuksen jo lapsena; olen kasvanut lajin parissa. Voin vaan kuvitella, kuinka hukassa olisin kaikkien niiden raajojen kanssa, jos aloittaisin vasta nyt! Iän myötä on tähänkin lajiin kasvanut ymmärrys ja arvostus. Perfektionistiteininä saatoin tulla ratsastustunnilta itkien, kun yhteistyö ei sujunut hevosen kanssa, jonka selässä olin ensimmäistä kertaa. Nykyään ymmärrän, miten paljon hevoset eroavat toisistaan yksilöinä, enkä ole heittämässä heti kirvestä kaivoon, vaikka kaikki menisi päin mäntyä hevosen kanssa, jonka selässä olen sadatta kertaa. Toki turhauttavia hetkiä tulee eteen tuon tuostakin, mutta sehän kuuluu asiaan. Kun sitten niiden hetkien jälkeen tulee se päivä, jona hevonen pärskii tyytyväisenä ja kulkee alla rentona ja ne vaikeatkin asiat onnistuvat… näiden maagisten hetkien avulla ainakin mä jaksan taas niin pitkälle!

Muistan joitain vuosia sitten nähneeni Olympialaisissa Japanin edustajana kouluratsastuksessa miehen, joka taisi olla 72-vuotias. Hän oli sanonut jatkavansa ratsastusta niin kauan, kun oppii siitä uutta. Mulla on valovuosia opittavaa olympiaratsastajaan verrattuna, mutta sehän on yksi tämän lajin hienouksista; valmiiksi ei tulla koskaan. Siitä tiedänkin, että tämä laji on elämänkumppanini vielä hyvin, hyvin pitkään.