Tämä on varmasti tuttu kysymys kaikille juoksuharrastajille. Että miten sä hullu viitsit lähtee hölkkäämään tollasia matkoja, vaikka sitten sateessa! Mulle siitä tuli elämäntapa puolivahingossa.
Seiskaluokalla olin se pullukka tyttö, joka ryömi Cooperin testissä 1300 metriä ja kun seuraavalla liikkatunnilla olisi pitänyt juosta 2000 metriä, niin jotenkin etenin siitä ekan puolikkaan, ja sitten lyyhistyin maahan itkemään.
Kun sille pullukalle sitten kerrottiin, että sun pitäisi meikata, ostaa uusia vaatteita ja ootko muuten ikinä ajatellu laihduttaa? – niin siitähän se ajatus sitten lähti. Lukioon mennessä lenkkeilin jo viikoittain, surullista siinä on vain se, että tein sitä pysyäkseni hoikkana. Laskin kaloreita, oksentelin ja juoksin lenkkiä vaikka 15 asteen pakkasessa.
Vuosien vieriessä ikuinen laihduttaminen laantui ja ikävuosien karttuessa omassa kehossa tuli helpommaksi olla (Luojan kiitos!). Mutta juoksu, se jäi. Muistan sen älyttömän hienon tunteen, kun ensikerran jaksoin juosta 10km. Lopulta uskaltauduin ilmoittautumaan Naisten kympille, vuosi taisi olla 2015. Sille tielle sitten jäin.
Juoksu tuottaa endorfiineja, joten siitä tulee hyvä olo ja mieli. Mua ajaa juoksijana eteenpäin myös se että olen ihan hirvee perfektionisti. Iän karttuessa tämäkin piirre pehmenee (ainakin toivon mukaan…), mutta mulla se on varmasti yksi syy siihen että jaksan ilmoittautua tapahtumaan toisensa jälkeen ja treenata. Mä haluan olla hyvä. Yritän nykyään olla käyttämättä tässä yhteydessä sanaa täydellinen, koska olen onneksi hyväksynyt sen että sellaista musta ei koskaan tule. Eikä tarvitsekaan.
Lähtökohdat mun juoksuharrastukseen on siis olleet melkoisen negatiivisväritteisiä tuntemuksia. Mutta tässä kohtaa olen kiitollinen siitä, että ne toi mun elämään ainakin yhden hyvän asian. Niinä hetkinä, kun perfektionismimörkö yrittää hyökätä kimppuun, mä yritän ajatella sitä seiskaluokkalaista Heljää ja miettiä, miten ylpeä se pieni tyttö olisi siitä, että 30-vuotiaana se on juossut maratonin.
Juoksu on mulle terapiaa, se on omaa aikaa, se on tapa purkaa stressiä ja paineita. Se on vaan parasta. ❤️ (kun seuraavan kerran juoksen itku kurkussa ja verenmaku suussa maratonin 30. kilometriä kaatosateessa, niin muistuttakaa mua, että sanoin näin…)
