Aikaiset aamut – uhka vai mahdollisuus?

Muistan elävästi, kun parikymppisenä kävin Ruskeasuon poliisitallilla ratsastamassa. Talviaamuisin maneesivuoro oli kello seitsemän reikäleipä, ja jos treenata halusi niin siihen oli ehdittävä. Yhtenä erityisen inhottavana aamuna marisin isälleni, että kauanko siinä menee, että oppii aamuihmiseksi. Isä sanoi virne suupielessään, että ”kyllä siihen sun kohalla menee vielä toistakymmentä vuotta”.

Tämä on meidän huushollissa aamujen perusilme, niin mulla kuin Ginnyllä.

Kuten varmasti lähes kaikki, mä inhoan herätyskellon ääntä aamuisin (kohtalo on pelissä, sillä juuri kun kirjoitin tuon lauseen, alkoi samassa junavaunussa soida mikäs muukaan, kuin kanssamatkustajan iPhonen herätyskello!!). Perisuomalaiseen tapaan mä valitan joka vuosi, kun illat ja aamut pimenevät ja heräämisestä tulee viikko viikolta vaikeampaa.

Jo lapsena mua sai olla kiskomassa sängystä ylös, jotta ehdin kouluun (monesti en silti kyllä ihan ehtinyt). Teininä aamuheräämisistä tuli yksi maanpäällinen helvetti, kun koulutehtävien kanssa saattoi tulla valvottua vaikka kuinka myöhään ja univelkaa kerääntyi.

Jotenkin mä aina kadehdin niitä, joille herääminen oli helppoa ja jotka ei kokeneet tarvetta lyödä torkkua päälle vielä seitsemättä kertaa. Vaikka tallille herääminen niihin aamuseiskan maneesivuoroihin oli yhtä tuskaa, muistan silti vielä paremmin sen tunteen, kun hevonen oli ratsastettu ja hoidettu ja aamuyhdeksältä pääsi istumaan Rusan hallin kahvilaan päivän lehden ja lämpimän kahvin ääreen. Aurinko vasta nousi ja harrastus oli siltä päivältä jo hoidettu! Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, mikä aikaisissa aamuissa on niin hienoa.

Nykyään olen perus ”kasista neljään” työssä, joten arkiaamujen ratsastukset ovat jääneet, mutta sen sijaan käyn kerran viikossa aamulenkillä. Päivä valikoituu useimmiten hiustenpesutarpeen mukaan, usemmiten se on ollut tiistai. Kello soi ennen kuutta ja vähän yli kuusi lähden lenkkarit jalassa ovesta ulos juoksemaan. Kahdeksalta, kun saavun jälkihiessä töihin, ovat kollegat monta kertaa päivitelleet että kyllä sä oot ahkera tai hullu tai että voi vitsi, kunpa mäkin jaksaisin.

Tikkurila heräsi kanssani uuteen aamuun.

En väitä, että se juokseminen ennen aamupalaa olisi mitenkään superkivaa, mutta mukavasti siinä saa itsensä hereille. Siinä on jotain maagista, kun liikkeellä ei ole vielä melkein ketään muuta ja luontokin vasta heräilee. Väitän, että aamulenkit ovat myös hyvää vauhtia tekemässä musta asiantuntijan Vantaan kaupungin rusakoiden ja citykanien liikkeistä ja käytöksestä!

Jälkihiki tai ei, tuntuu mukavalta mennä töihin suihkunraikkaana. Vieläkään en todellakaan ole täysin aamuihminen ja viikonloppuisin unet venyvätkin helposti yli aamukymmenen. Isän arviosta ei taida olla vielä kymmentäkään vuotta, joten jos siihen on uskominen, niin joitain vuosia tässä vielä menee! Mutta olen löytänyt aamujen hienouden, ja huomaan että mua harmittaa, jos koko aamupäivä menee nukkuessa. Aikaisiin lenkkiaamuihin sisältyy yksi mun lempiasioista: kahvi aamulenkin jälkeen. Hiukset pyyheturbaanissa istun hetkeksi alas ennen töihin laittautumista, katson ikkunasta heräävää maailmaa ja nautin maitokahvin. Päivä käynnistyy ja treeni on jo tehty. Se on mun juttu.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s