Olipa kerran 19-vuotias Heljä. Mun rakas vuokrahevoseni, kaunis suomenhevosruuna Hansu oli tullut treeni- ja kilparatsuna tiensä päähän ja vaikka sydäntä särki, oli mun aika etsiä uusi ratsu. Hevosnettiä selaillessani vastaan tuli ehkä pari potentiaalista, mutta eniten katseen vangitsi 13-vuotias osaava puoliveriruuna Helsingistä.
Tästä ruunasta laitoinkin sitten omistajalle viestiä ja koeratsastus saatiin sovittua ihan pari päivää joulun jälkeen. Heppa asui Ruskeasuon Poliisitallissa, ja niinpä pääsin jo koeratsastuksella aamuseitsemän maneesivuorojen makuun. Kun kiipesin ekaa kertaa klipatun rautiaan selkään, totesin sen ihan mukavaksi ratsastaa. Tätä kirjoittaessani on koeratsastuksesta vierähtänyt lähes 12 vuotta, joten en muista niitä ensimmäisiä fiiliksiä kovin tarkkaan. Yhteistyö oli kuitenkin ongelmatonta, ja niinpä päädyttiin laittamaan nimet papereihin.
Vuokrauksen piti kestää alunperin reilu puoli vuotta; omistajan mammaloman ajan. Ajatuksena mulla oli että käytäisiin koulukisoissa ja kehittäisin omaa osaamistani. Eihän mulla ollut aavistustakaan, että 12 vuotta myöhemmin kirjoittaisin tätä tekstiä kyseisestä hevosesta. Että ylittäsin sen kanssa itseni ja pelkoni niin upeilla tavoilla. Että rakastaisin sitä hevosta niin älyttömän paljon. Että kun se saateltaisiin vihreämmille laitumille, mä hyvästelisin sen itkien ja tilaisin itselleni rannekorun sen häntäjouhista.
Mistä lähdettiin liikkelle
Besso oli mukava ratsastaa, mutta pirun kova jännittämään ja jännittymään. Se oli teknisesti osaava, muttei mikään koulukenttien liitokavio. Itsestäni tuntui, että tämän kanssa varmasti päästään etenemään, kun yhteistyö oli kuitenkin aika ongelmatonta. Sain kuulla ruunasta vähän yhtä sun toista. Joku kertoi, että tätä kovan onnen sankaria oli puraissut koira ja että se oli tarhassa astunut naulaan. Ja muutaman kerran kuulin, että sehän on ihan hullu!
Naapurikarsinan hepan omistaja sanoi, että älä sitten maneesissa tule sen Besson kanssa kauhean lähelle heitä, kun se on niin villi ja hankala, että hänen hevosensa pelkää sitä. Tarina kertoo myös, että nuorena Besso oli pompannut sellaisen pukkiloikan omistajan noustessa selkään, että tämän jalka oli murtunut kahdesta kohtaa. Tämä ehkä selittää tuon mieleenpainuneen kommentin, jonka kuulin jossain kotibileissä; ”Siis se Besso, eiks se oo ihan hullu?!”. Aluksi kuuntelin näitä vähän ihmetellen, lopulta lähinnä huvittuneena ja vähän ärtyneenä; tulisitte katsomaan sitä mun kanssa, ite ootte hulluja, hemmetti sentään!
Kun aikaa kului, totesin pettyneenä, että koulukisoissa tuomarit tuntuivat näkevän ainoastaan sen, että Besso jännitti. Prosentit olivat vähän päälle viidenkympin ja loppukaneettina luki, että hevonen tänään ikävän jännittynyt. Mutta aikaa kului ja pikkuhiljaa kiinnyin heppaan aina vaan enemmän. Kilpaileminen jäi pariin kertaan vuodessa Rusan pikkukisoissa, eikä se lopulta edes haitannut. Siitä tuli toisarvoista sen rinnalla, että sain pitää tämän kallisarvoisen ystävän elämässäni. Se piristi mua suysmyrskyjen, pitkien työpäivien ja opintostressin lomassa. Tottakai erimielisyyksiäkin oli, mutta sehän vain kuuluu asiaan. Nyt muistan huvittuneena niitä hetkiä kun huusin Bessolle, että jumankauta, montako kertaa pitää sanoa samasta asiasta! Ja sitä, kun kerran tokaisin sille, että saatanan muuli.
Mihin päästiin
Mä olen älyttömän arka ratsastaja ja muutenkin herkkä ja aika pelokas ihminen, mutta Besson kanssa hyppäsin metrisen esteen. Laukkasin maastossa ja menin ensimmäistä kertaa kangilla. Juu, kyllähän mä siltä kahdesti putosinkin ja niistä toisella kerralla mursin käteni (sinä jouluna ei sitten kipsin kanssa ollut saunaan asiaa ja piparit koristeltiin vasurilla. Kyllä, otti päähän!).
Tuon epäonnisen putoamisen satuttua estetunnilla totesin, että nyt tämä oli tässä; mun esteura siis. Toki se vähän harmitti, mutta ehdottomasti tärkeintä oli, että uskalsin vielä nousta Besson selkään ylipäänsä ratsastamaan (heti kun kipsi oli poistettu ja itseasiassa kerran kipsin kanssakin). Puolitoista vuotta siinä taisikin mennä hyppäämättä, kunnes kerran kentällä sattui olemaan pikkuinen ristikko. Treenin päätteeksi huikkasin sillä treenaaville, että oottakaas hei, me tullaan toi kerran. Ja niin me se hypättiin, kuin ei taukoa olisi ollutkaan! Tätä kirjoittaessa en vieläkään ymmärrä, miten mä pystyin tuon hevosen kanssa sellaisiin juttuihin, mistä en enää edes unelmoi. Ehkä vielä jonain päivänä näen taas pikkuristikon ja hyppään sen tuosta vaan. Nyt en kuitenkaan ole hypännyt noin neljään vuoteen, enkä tiedä tulenko enää ikinä hyppäämäänkään.
Satuhevoseni kuljetti aran kuskinsa maaliin vielä vanhoilla päivillään muutamissa estekisoissakin. Kyllä, käden murtumisen jälkeen. Kirjahyllyäni koristaa kolme Besson kanssa ansaittua ruusuketta; yhteisiin vuosiimme nähden todella pieni määrä, mutta mulle ne ovat kultaa kalliimpia muistoja. Ja kuitenkin ne ovat niin pieni osa siitä, mitä Besso mun elämääni toi.
Olen (puska)kouluratsastaja, jos se nyt ei vielä ole käynyt selväksi. Tästä johtuen yksi näistä kolmesta ruusukkeesta lukeutuu ylipäänsä mun elämän hienoimpiin ratsastusmuistoihin. Besso oli 20-vuotias vanha herra, kun starttasimme Rusan pikkukisoissa helppo A:0. Starttasin luokan viimeisten joukossa, ja kun alettiin kuuluttaa ratsukoita palkintojenjakoon, olin juuri laittanut rakkaalle ratsulleni viltin päälle ja lähdössä sen kanssa talliin. Olin tyytyväinen rataan ja iloisin mielin lähdössä kotiin. Onneksi en kuitenkaan ehtinyt maneesista ulos, sillä mehän tulimme luokassa toiseksi. Olin palkintojenjaossa ainoana hevosen kanssa, täysin pöllämystynyt ja itkin, kun tuomari tuli mua kättelemään. ”Ei kai se nyt noin kauheeta ollut?” tuomari kysyi hymyillen. Sopersin etten ollut osannut tätä yhtään odottaa. ”Te olitte oikein tasaisia”, tuomari kehui. Pääsin sankarini kanssa kunniakierrokselle, josta olin unelmoinut 7 vuotta.
Tallissa sain kuulla, että tuomari oli ensin katsonut Bessoa voivotellen että kauhean jäykkä hevonen. Sihteeri oli sitten sanonut, että tuo on muuten 20-vuotias estehevonen, jolla on cushingin tauti. Tuomari oli jäänyt haavi auki tuijottamaan Bessoa, että ihanko totta?! Ihana teräspappa. Sitä se todellakin oli. ❤️
Paitsi että Besson kanssa päästiin kisaamaan helppoa A:ta kangilla, teimme sen kanssa myös omatoimisesti piruetteja ja muutamat kerrat sarjavaihtojakin. Tyylipuhtaudesta ei varmasti ollut tietoakaan, mutta herra teki parhaansa. Rusan rataharjoituksissa menin sillä elämäni ensimmäiset pitkän radan ohjelmat. Yhteisten vuosiemme aikana myös Besso mursi yhden luun (kavioluu), mä muutin monen monta kertaa ja vietinpä yhden kevätlukukauden vaihdossa Tukholmassakin. Mitä vaan tapahtui, se ei meitä erottanut.
Vuosien vieriessä Bessosta tuli ehdottomasti yksi mun elämän tärkeimmistä asioista. Jo vuosia ennen kuin jouduimme hänestä luopumaan, mä tiesin, että olen tämän hevosen rinnalla niin kauan kuin siinä henki pihisee.
Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä sua
Vuosi oli 2017, kun toistuvat kommentit siitä, että tuo hevonen on ihan rikki ja kipeä, ja jo tuntemus selkään siitä että kaikki ei enää ollut hyvin, olivat saaneet omistajan kutsumaan eläinlääkärin antamaan viimeisen tuomion. Kipulääkekuurin jälkeen vanha herra könkkäsi urheasti menemään, mutta me näimme heti, että aika on tullut. Oi voi, voivotteli lääkärikin; oli selvää, ettei siitä enää ratsua tulisi. Besso oli täyttämässä 22, ja lääkärin ”tuomio” oli, että jos sille löytyy mukava edullinen eläkepaikka, niin toki sitten sinne, se kun on kuitenkin niin iloisen ja hyväntuulisen oloinen. Mutta aika Rusalla ja treenit olivat tulleet päätökseen.
Vaikka olin tiennyt tämän päivän näkeväni, niin kyllä mun sydän särkyi kun herra maaliskuisena aamuna kärrättiin Vihtiin viettämään lokoisia eläkepäiviä. Itkeä pillitin töissä, kun näin Facebookissa kuvan, jossa Besso oli päästetty pihattoon tutustumaan uuteen kotiinsa ja mä loputa ymmärsin, että se nyt muuten ihan oikeasti lähti. Paikka oli toki hänelle aivan ihana; hän vietti aikansa pihatossa, ensin vanhan poniystävänsä Lotan kanssa, sittemmin muiden hevosystävien. Pitkä työura oli takana, nyt oli aika levätä ja nauttia kaikessa rauhassa hevosena olemisesta.
Kävin monesti Vihdissä katsomassa Bessoa ystävineen. Mukana oli aina pussi porkkanoita ja muutama banaani – herran lempiherkku! Monesti itkin sen kaulaa vasten ikävääni ja milloin mitäkin muita murheitani. Toki myös nauroin ja nautin nähdessäni, että herra voi yhä hyvin. Toisinaan joku pihalla kertoi herran kuulumisia; ihan oma hassu itsensä se oli yhä.
Tämä kirottu vuosi 2020 toi mukanaan koronan, jonka vuoksi vietin Bessosta erossa pisimmän ajan sitten Tukholman vaihtoni. Kun kesällä vihdoin sain vihreän valon käydä sitä moikkaamassa, oli aivan hirveä ilma, kuraista ja satoi ja tuuli. Mutta kun kävelin pihan poikki ja näin sankarini syömässä heinää pihatossaan, musta tuntui yhtäkkiä että pystyn mihin vaan.
Luojan kiitos koronaepidemia hellitti kesällä sen verran, että pääsin herraa vielä moikkaamaan. Tästä ei montaa viikkoa mennyt, kun sainkin omistajalta viestin, joka merkitsi lähes 12 vuoden ajanjakson päättymistä. Besso nukutettiin ikiuneen kauniina heinäkuun aamuna kunnioitettavassa 25 vuoden iässä.
Sain käydä hänet vielä hyvästelemässä, ja vaikka se oli niin vaikeaa, se on myös kaunis muisto jota multa ei kukaan vie pois. Itkin ja nauroin vielä viimeisen kerran Elämäni Hevosen kanssa. Sain kiittää sitä vielä kerran ja kertoa että rakastan. Besso kävi maahan makaamaan mun viereen, asettui levollisille päiväunille nautiskelemaan viimeisistä päivistään tässä maailmassa. Se oli viisas hevonen, ja musta tuntuukin että se tiesi aikansa tulleen. Mä jopa lauloin sille hiljaa, ennen kuin kävelin viimeisen kerran sen luota pois. Ne olivat täydelliset jäähyväiset, kuin satukirjasta. Aivan niin kuin Bessokin. ❤️
Kiitos tuhannesti kaikesta Bestsislennyi, 1995 – 2020. En ikinä unohda Sinua.
Tällaisena mä haluan muistaa sut, juostiin kultaa hiuksissa
– Olavi Uusivirta
