Maratoonari on kaikkien kaveri – mietteitä ekasta maratonista

Koronan takia tämä vuosi ei mullakaan mennyt ihan niin kuin oli tarkoitus. ”Tutut ja turvalliset” puolimaratonit oli tarkoitus juosta alta pois treeninä ennen Helsinki Marathonia, joka oli se vuoden suurin haaste.

Keväällä epätoivo oli melkoinen, kun rajoituksia iskettiin päälle ja (lempibändin konsertin ohella) juoksutapahtuma toisensa perään siirtyi syksyyn tai jopa ensi vuoteen. Kun tilanne sitten kesän tullen vähän rauhoittui, kävi selväksi, että lähtisin ensimmäiselle maratonilleni juoksematta alle tänä vuonna yhtään virallista puolikasta. Kesäkuussa järjestettiin sentään onneksi Helsinki Central Park Run, jossa 15km meni oikein sujuvasti helteestä huolimatta.

Mulle on klassisesti tupannut käymään niin, että treeniaika ennen juoksutapahtumia ”loppuu kesken”. Niin tuntui käyvän nytkin, joskin näin jälkikäteen ajateltuna 33km helteessä oli kenraaliharjoituksena ihan riittävä. Silloin, pari viikkoa ennen vuoden suurinta haastetta, tuntui, että mitä jollei se riitäkään? Mä olen tunnetusti aika lahjakas panikoimaan, joten lähdin maratonille sillä asenteella, että kunto ehkä riittää, ehkä ei. Kunhan nyt maaliin pääsisi…

Kisapäivän aamu koitti harmaana ja ennuste lupaili sadetta. Ja kyllä sitä sadetta totta vie saatiinkin; päälimmäisiä muistoja matkan varrelta on se, kuinka tuulensuojattomassa kohdassa pingoin eteenpäin sateen tullessa vaakatasossa päin näköä. Matkaa oli taitettu muistaakseni noin 28km ja heikotus ja pahoinvointi olivat hetkessä suht voimakkaina läsnä. Valehtelisin, jos väittäisin etten siinä kohtaa yhtään miettinyt, että miksi hitossa mä teen tän itselleni!

Olin kuullut sanottavan, että todellinen maraton alkaa vasta 30 kilometrin kohdalta. Että sitten punnitaan, kestääkö kantti. Odotin siis itse melko kauhulla tuota kolmenkympin rajapyykkiä ja mietin että mitähän sitten tapahtuu, alanko vaan itkeä ja lyyhistyn maahan? Ei kuitenkaan aina pidä uskoa kaikkia yleistyksiä, sillä mulle tällä kertaa vaikeimmat oli toka ja kolmas kierros (maraton kiersi siis saman 10,5km lenkin neljä kertaa). Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni mä vaan tiesin, että hoidan tän homman loppuun asti. Se oli niitä juttuja, joita ei ihan pysty selittämään. Semmoinen hetki, kun vaan yhtäkkiä tietää jotain. Isäni odotti siinä, mistä uusi kierros alkoi, ja kysyi: ”Jaksatsä?”. Taisin vastata, että: ”Ei täs mitään järkee oo, mut kyl mä tän hoidan.” Vaikka homma kävi fyysisesti toki raskaammaksi juoksun edetessä, niin henkisesti vika kierros ei ollut enää yhtään niin paha kuin kaksi aiempaa.

Aikaa vierähti melkein viisi tuntia, ja mulle ominaiseen tapaan matkaan mahtui toki niin juomapullon kuin puhelimen noukkimista märältä kadulta (puhelimen näytön alakulmassa tästä särö muistona). Toisesta kuulokkeesta myös hyytyi tehot muutama kilometri ennen maalia, mutta se ei siinä kohtaa enää haitannut. Loppumatkan juttelin kanssajuoksijan kanssa, ja maalisuoralla onniteltiin toinen toistamme hymyssä suin!

Maaliin päästessä fiilis oli sanalla sanoen uskomaton. Kuten ilmeestä näkee, herkässä oli sekä itku että nauru…

Olin aika varma, että jos maaliin pääsen, niin ensimmäiset sanat siellä tulisi olemaan ”ei enää ikinä”. Vaan ei, ihan ensimmäiseksi (kiitettyäni mitalinjakajaa ja eväiden ojentajia) taisin purskahtaa itkuun ja kysyä että ”teiksmä sen ihan oikeesti?”. Tästä on pian kaksi kuukautta aikaa enkä suoraan sanottuna ihan vieläkään käsitä, että kyllä, mä tein sen! Hetken hengittelyn jälkeen sain puhelimeeni virallisen ajan viestillä ja taisin todeta puoliksi vitsillä, että ei saakeli, pakko vetää ens vuonna paremmin! Noh, vitsi tai ei, nyt olen ilmoittautunut ensi kevään Helsinki City Marathonille. Hups.

Urakan jälkeen väsymys oli valtava, ja olenkin hyvin onnellinen, että olin ajoittanut vuoden viimeiset kesälomaviikot niin, että ehdin juoksun jälkeen palautua vielä viikon lomaillen. Unta riitti vaikka muille jakaa ja jalat olivat arvatenkin urotyöstä lopen uupuneet. Akillesjänteen vieressä naksui jokin ja alaselkä oli juomapullovyön verille hiertämä. Sunnuntaina taisin myös saada yhtäkkisen pienen itkukohtauksen, ihan vaan väsymystäni (sori siitä).

Lopputulemana todettakoon, että eka maraton oli ihan helvetin hieno kokemus ja olen todella ylpeä siitä! Perfektionistina toki jotain jäi hampaankoloon, ja vakaana aikomuksena onkin parantaa tulosta keväällä. Tulen siis varmasti blogiin päivittämään treeneistä kohti mun toista maratonia. Sen haluan sanoa, että jos haaveilet siitä; tee se! Kyllä sä pystyt. Katso nyt. Mäkin pystyin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s