Blogini on viettänyt hiljaiseloa jo noin yhdeksän kuukautta. Mutta nyt rikotaan hiljaisuus ja tehdään katsaus siihen, mitä kaikkea on tapahtunut.
2022 oli mulle henkilökohtaisesti sellainen vuosi, että enpä tule sitä kaipaamaan. Vuoden vaihtuminen tuntui helpottavalta, jotenkin puhdistavalta. Siltä, että ehkä puhtaalta pöydältä aloittamalla päästäisiin ns. uuteen nousuun.
Vuosi 2022 alkoi uupumusoireilla. Ihan heti en itse ymmärtänyt, ettei elämän kuulu tuntua niin pahalta. Itkin, olin uneton, en viihtynyt töissä sitten ollenkaan ja ratsastus oli alkanut pelottaa ihan hirveästi. Suoritin elämää päivä ja viikko toisensa jälkeen, voin huonosti ja lopulta päädyin viikkokausiksi sairaslomalle. Tästä toipuminen on vienyt aivan älyttömästi aikaa, ja vasta jälkikäteen olenkin ymmärtänyt monia juttuja, kuten sen, että onko mikään ihmekään, että juoksin koko vuoden niin kovin hitaasti ja tuntui, ettei kunto oikein kohoa millään!
Aloin etsiä uutta työpaikkaa ja alkuvuodesta. Nyt, vuotta myöhemmin, ”sitä oikeaa” ei ole tullut vastaan. Valehtelisin, jos väittäisin, etten ole aivan puhki hakemusten ja ansioluetteloiden lähettämiseen. Lähes 90 hakemusta ja monen monta haastattelua on ajanut mut aikalailla tilanteeseen, jossa enää yhtäkään hakemusta ei huvittaisi lähettää. Hyvä puoli tässä on se, että kun musta tuli täyspäiväinen työnhakija, oli mulla vihdoin myös aikaa toteuttaa pitkään mielessä ollut idea ja ilmoittautua avoimen yliopiston kursseille! Tällä hetkellä menossa onkin jo neljäs viestinnän kurssi.
Pikkuhiljaa tokenin ja pääsin asteittain jaloilleni. Vieläkin tulee viikkoja, joina unettomuus on riesanani; esimerkiksi pari viikkoa sitten uni ei tullut sitten millään, ja väsymys tuntui pahimmillaan jopa fyysisenä pahoinvointina. Onneksi en kuitenkaan enää ole viettänyt viikkokausia putkeen huonoilla unilla (koputan puuta)! Juoksu on mulle niin iso ja rakas osa elämää, että lenkkeilin läpi toipumisenikin ilman sen kummempia taukoja. Näin jälkiviisaasti ajatellen olisi ehkä kannattanut pitää vähän taukoa treenaamisesta, se olisi voinut nopeuttaa paranemista. Mutta toisaalta, juoksusta tulee mulle niin hyvä olo, että monesti heikoimpina hetkinäkin se lenkki oli kirkkaasti päivän paras juttu.
Kuten mainitsin, ratsastus alkoi uupuneena pelottaa mua hirveästi. Kaikki vanhat monsterit mielenperukoilla heräsivät henkiin ja ratsastustunnit ihanan, vanhan luottotamma Campinan selässä menivät siihen, että itkin ja hyvä kun uskalsin laukata ollenkaan. Tässä kohtaa valtaisat kiitokset Heidi-opelle ymmärryksestä vaikeina aikoina! Edellisessä kirjoituksessa avasinkin tuntojani siitä, kuinka mua jännitti Teneriffalla mennä pienen, kiltin Sam-hepan selkään, vaikka oli aikalailla päivänselvää, että jätkä on melkoisen varmajalkainen ratsu, jonka selkään voi laittaa kaikki vauvasta vaariin. Loppuvuodesta kävikin vielä niin, että Campina muutti uudelle tallille, ja tein päätöksen päästää kuningatar mun osalta eläkkeelle. Lupasin sille, että tästä lähin kun mä tulen sua katsomaan, niin enää ei lähdetä töihin, vaan syödään vaan herkkuja ja seurustellaan. Voitte kuvitella kuinka paljon jännitin nousemista ihan vieraiden hevosten kyytiin! Mutta niin onnekkaasti kävi, että mulle löytyi kaksi oikein hyvää heppaa; vanhat ruunaherrat Vilho ja Kamu, joilla käyn nyt kummallakin ratsastamassa kerran viikossa. Ai, miten niin olen vanhojen hevosten ratsastaja..?
Kesä toi tullessaan uuden surunaiheen, kun meidän 97-vuotias Liisa-mummo poistui ajasta ikuisuuteen. Vaikka hän oli vanha kuin taivas, niin silti tämä tuntui jotenkin odottamattomalta. Olin kai tuudittautunut siihen, että kyllä me vielä ne mummon 100-vuotispäivätkin saadaan juhlia. Tämä on toki luonnollista ja osa elämää, mutta on se aina suuri suru, kun menettää ihmisen, joka on ollut omassa elämässä mukana aina, alusta asti. Kuolema on ollut liiankin vahvasti läsnä viime vuosina, eikä mieltä parantanut sekään, kun maaliskuisena aamuna heräsin uutiseen siitä, että Foo Fightersin rumpali Taylor Hawkins oli kuollut vain 50-vuotiaana. Mut tuntevat tietävät, kuinka innolla fanitan tätä bändiä, ja tämä kuolema tuli puskista ja järkytti.
Surusta toiseen, loppuvuodesta kävi vielä niinkin, että mun lapsuudenkoti myytiin. Se oli ollut meidän koti 29,5 vuotta. Itkin tätä vuolaasti, vaikka tiesin ja tiedän, että tämä oli hyvä juttu. Asunto oli vähän kuin riippakivi, josta nyt päästiin eroon. Mutta sen käsitteleminen, että paikka, johon liittyy varmaan suurin osa muistoista mun elämän varrelta, ei olekaan enää meidän… Isä otti musta kuvia, kun suljin kämpän oven viimeistä kertaa käytyäni sen hyvästelemässä. En tiedä milloin pystyn niitä kuvia katsomaan. Muistan, että mun teki mieli rynnistää takaisin sisään ja huutaa, että perukaa kaupat, mä en lähde täältä ikinä!
Lyhyesti sanottuna siis: 2022 toi mukanaan hirveästi muutoksia. Onneksi ne pysyvät asiat on yhä kohdillaan: puoliso, kissa, vanhemmat ja ystävät.
Mitäs nyt sitten?
Lokakuussa mulla tuli mittariin 33 vuotta. Henkisesti olen yhä ehkä noin 20-vuotias, mutta väliäkös tuolla! Kun menin ostamaan synttärikuohuvaa Alkosta merkkipäiväni aamuna, myyjä pyysi nähdä mun henkkarit. Eli ehkä tässä ei olla vielä ihan tyystin rapistuttu, heh!
Synttärilahjaksi ostin itselleni Elixian 10 kerran personal trainer -paketin. Siinä kävi niin, että nyt on jo toiset 10 kertaa menossa, mä olen koukussa! En usko, että muutosta näkee musta päällisin puolin ainakaan vielä, mutta tunnen sen itse. Voimaa on tullut lisää, treenaaminen on järkevöitynyt, ja tämä ihan varmasti tukee myös mun juoksuharrastusta. Tuossa syksyllä kun olin viikon verran kurkkutulehduksessa, uhosin sohvan pohjalta, että ensi vuonna juoksen joka matkalla uudet ennätykseni, perkele! Vähän hirvittää, että se puolimaraton pitäisi juosta jo oikeasti aika tosi kovaa, jotta tähän päästäisiin… Mutta kyllä mä hyvillä mielin tällä hetkellä treenaan kohti kevään ja kesän juoksutapahtumia! Vaikka musta on kivoin treenata omaa tahtia sen sijaan, että noudattaisin jonkun mulle laatimaa ohjelmaa, niin tämä kerran viikossa PT:n kanssa treenaaminen toimii. Kun se seisoo siinä vieressä ja sanoo, että nyt kyykätään, niin saan paljon enemmän ja paremmin aikaiseksi, kuin yksinäni salilla käydessä.
Viime vuodesta ja tämän vuoden alusta riittäisi tarinoitavaa, vaikka toisaalta huomaan uupumuksen vaikutuksen vielä siinä, etten oikein muista viime vuotta hirveän hyvin. Uupumuksen kourissa kamppailtu talvi on suurelta osin harmaata mössöä, ja joku sellainen tietynlainen hajamielinen sumu jatkuu pitkälti koko viime vuoteen. Saan muistoja esiin, kun vähän mietin ja keskityn, mutta yleisesti ottaen tuntuu, että pitkiä ajanjaksoja on mielessä tavallaan puuroutunut. Hiljattain löysin puhelimesta viime kevättalven sairaslomalla kirjoittamiani muistiinpanoja. Ne olivat aika pysäyttävää ja hirveää luettavaa ja toivat karulla tavalla mieleen, kuinka jäätävän väsynyt tuolloin olin. En halua kokea sellaista enää.
Asioita on paljon auki ja keskeneräisinä. Mutta onnekseni voin paljon paremmin, kuin tähän aikaan viime vuonna. Vaikka ahdistusta ja vaikeita päiviä tietysti on, pystyn elämään niiden kanssa. Aina välillä synkkyyden syövereissä totean vaan hiljaa itsekseni, että vaikka nyt tuntuu hirveältä, niin mä en luovuta ja sillä selvä. Tämän päätöksen jaksaa tehdä paljon paremmin, kun sitä ei enää tarvita joka ikinen päivä.
