Kun viime elokuussa pääsin rättiväsyneenä kolmannen maratonini maaliin, en enää edes viitsinyt sanoa, etten tee tätä enää ikinä. Vaikka olo oli hirveä, mä tasan tiesin, että turha se on sanoa; ensi vuonna löydän itseni kuitenkin taas maratonilta.
Kiitos koronan, olen juossut kaikki kolme maratoniani loppukesästä tai syksyllä. Nyt on kuitenkin ilmoittautuminen sisässä toukokuun Helsinki City Maratonille. Kun toissavuonna juoksin kuninkuusmatkan tässä tapahtumassa, on pakko myöntää että olin helpottunut, kun pandemia siirsi tapahtuman toukokuusta lokakuulle. Mä en ole oikein millään lailla talven ystävä, eikä pitkien lenkkien paahtaminen pakkasessa siis juuri maita. Onneksi lähin Elixia, jossa olen jo pari vuotta käynyt, muutti syksyllä lähemmäs kotiani. Nyt salille on niin naurettavan lyhyt matka, ettei oikein löydy tekosyitä olla menemättä sitten edes matolle juoksemaan.
Olen tällä hetkellä suuressa vaarassa ajautua siihen tilanteeseen, missä olen ollut ennen jokaista maratonia tähänkin asti: treeniaika loppuu kesken. Tällä kertaa olen kuitenkin jopa saanut otettua kalenterin käteen, laskettua viikot koitokseen ja suunniteltua edes vähän alustavasti, että milloin tehdään pisimmät lenkit, niin että aikaa jää myös levätä ennen suurta päivää.
Kuitenkin jo kolme maratonia juosseena (viimeisen osalta tekee tosin mieli sanoa, että ryömineenä!) mulla on jo kokemusta siitä, mitä se on. Pari viikkoa sitten ostin uudet lenkkarit nimenomaan maratonille ja treeneihin sitä kohti (Asics Nimbus Gel 25, se ”maailman mukavin juoksukenkä”). Myyjä kysyi, että olitko sä siis aiemminkin juossut maratonin. Olin niin ylpeä, kun saatoin sanoa, että kyllä, kolme kertaa. Tiedän siis, että se ei ole helppoa eikä todellakaan koko ajan mukavaa.
Sama on käynyt joskus hierojalla käydessä, kun kerroin treenaavani maratonille. Silloin edessä taisi olla se ensimmäinen kerta. Hieroja kuulosti vähän siltä, että niin no, se on kyllä melkoinen urakka. Joku tuttu myös kerran sanoi mulle, että enpä usko että viitsit lähteä sitä edes yrittämään. No, kolme maratonia myöhemmin olen ainakin todistanut, että kyllä yritän, ja kyllä pystyn! Toki ilmoitan perheelleni joka kerta, että tulen maaliin ehkä noin kello se ja se – jos tulen ollenkaan. Pessimisti ei pety ja onhan se näin pitkän matkan kohdalla parempi olla realistinen; monta tuntia kun juoksee, niin siinä voi tapahtua ihan mitä vaan.
Tähän mennessä pisin lenkkini tämänkertaisessa maratontreenissä on ollut 17 km. Juoksin ulkona, mukavan rauhallista tahtia, ja pari tuntia meni oikein kivasti. Ylihuomenna lauantaina olisi tarkoitus lähteä sitten vielä pidemmälle lenkille. Personal trainerin kanssa harjoittelu on järkevöittänyt mun salitreenaamista huomattavasti, ja on ollut suuri ilo huomata, että kyllä näihin koipiin on tullut lisää voimaa. Huomaan sen siitä, että vaikka juoksisin lenkkiä väsyneillä ja treenikipuisilla jaloilla, pystyn silti lisäämään vauhtia. Pari viikkoa sitten huomasin myös uimahallissa, että kylläpä potkuun on tullut lisää puhtia, ja yllättäen kavereiden kanssa boulderoidessa voima riittikin kurkottamaan vielä siihen viimeiseen katonrajan palikkaan. Enkä tällä kertaa rysähtänyt selälleni alustaan!
Uskon, että kiitos pt:n kanssa hikoilluista tunneista koittaa sitten maratonilla. Aloitin Johanin kanssa treenaamisen loka-marraskuussa, ja nyt maaliskuun alussa paino maastavedossa on kaksinkertaistunut (ja paino on nyt reilusti yli puolet mun ruumiinpainosta!). Kyykkääminen on uskomattoman paljon helpompaa ja sujuvampaa, kun ammattilainen on seissyt vieressä ja sanonut, että nyt kyykätään eikä meinata!
Itse juoksutreenissä tällä hetkellä pääfokus on lenkkien pidentämisessä. Syksyllä kurkkutulehduksen kourissa uhosin, että juoksen tällä kaudella kaikki ennätykseni uusiksi… Noh, suoraan sanottuna en jaksa uskoa tähän itsekään, mutta edellisen maratonin tuskien jälkeen haluaisin juosta ehjän suorituksen. Pakkanen ja ylipäänsä talvi eivät tosiaan ole mun suosikkiasioita. Vaikka olen tänäkin talvena juoksennellut maton ohessa ulkona lumessa, se tuntuu pohjana hidastavan mua ihan hirveästi. Katson ihan äimän käkenä ohi kiitäviä nopeampia juoksijoita ja mietin, että miten nuo painavat lumella tuollaista vauhtia! Kun sitten vastaan tulee pätkä sulaa asfalttia, niin kummasti se vauhti kiihtyy.
Olen tehnyt matolla intervallitreenejä ja sisällyttänyt nopeampia pätkiä myös ulkona juostuihin lenkkeihin. Silti tuntuu, että enhän mä taaskaan ehdi virittää itseäni huippuvauhtiin. Palapelissä on ehkä liikaa paloja, kun pitäisi kehittää voimaa, kestävyyttä, vauhtia… Pyrin nyt kuitenkin siihen, että pidän pääni kylmänä, niin kyllä tästä hyvä tulee. Jos nyt ei ihan hirveää takapakkia tule, niin juoksen toukokuun maratonin elämäni vahvimmassa kunnossa. Onhan se jo jotain se!
