Sunnuntai, vesisade ja villasukat

Sunnuntait on musta aika kaksijakoinen juttu. Sunnuntaiahdistus on toisinaan iso, inhottava mörkö. Välillä sitten taas on niin kiva, rauhallinen ja rento päivä.

Sunnuntaisin ladataan akkuja.

Tämä sunnuntai menee, ainakin toistaiseksi, onneksi, tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Pitkät unet, aamiainen kaikessa rauhassa ja sunnuntaihesari. Viikon rankin treeni tuli juostua eilen, tänään voi vain lepäillä. Vähän siivota, kirjoittaa. Istua sohvalla villasukat jalassa ja kissa sylissä. Ihanteellinen sunnuntai siis.

Ylipäätään sunnuntaissa on sitä jotain melankolista kauneutta, jota mun taiteellinen puoleni niin rakastaa. Ja tällaisina sunnuntaina siitä pystyy nauttimaan, kun mihinkään ei ole kiire, vettä sataa ja itse voi vain istua sisällä, polttaa kynttilää ja herkutella.

Muistan, että sunnuntait oli musta ahdistavia jo ala-asteikäisenä. Kerran itkin jo lauantai-iltana, että viikonloppu on niin nopeasti ohi. Taas joutuu kouluun. Vaikka sunnuntaissa aina on sitä viikon loppumisen melankoliaa ja tiedostaa, että edessä on taas uusi viikko töineen ja kiireineen, niin nykyään pystyn näistäkin päivistä onneksi useimmiten nauttimaan. Se vaati sen, että kasvoi aikuiseksi. Ja että pahimmat krebaus-vuodet jäi taakse eikä enää joka viikonloppu ole krapulaa. Ja silloinkin kun on, ne ei ole enää yhtään niin pahoja, kun poltin viimeisen tupakkani 8kk sitten. Tästä olen todella ylpeä, mutta myönnän suoraan että välillä sitä satunnaista savuketta kaipaisi niin maan perkeleesti!

Syksyisen sadesunnuntain kruunaa tietysti kynttilät.

Nykyään sunnuntaihesari on mun lempijuttuja. Rakas avomieheni nauroi mulle epäuskoisena, kun kerroin että mä luen aina sieltä kuolinilmoitukset. ”Eihän niitä lue kukaan alle 78-vuotias!?” Voi kuule kulta, sä löysit itsellesi sen kolmekymppisen (henkisesti usein noin 15-vuotiaan), joka niitä lukee!

Näin syksyn tullen nautin usein myös Maikkarin Tanssii Tähtien Kanssa -sarjasta. Siinä on vaan jotain kivaa. Harmitonta ja mukavaa. Tämä lukeutuu avomiehen maailmassa asioihin, joita ei kertakaikkiaan voi ymmärtää, mutta sopu sijaa antaa. Tänä iltana ajattelin sulkeutua makkariin teekupin ja salmiakkipussin kanssa ja uppoutua tansseihin ja pukuloistoon. Nyt kun me asutaan yhdessä, telkkareita on kämpässä kaksi – mies voi siis pelata pleikkaria autuaan tietämättömänä siitä, kenen samba saa parhaat pisteet!

Tsempit kaikille, joita tänä sunnuntaina ahdistaa. Been there, done that! Mulla oloa on usein helpottanut suunnitelman laadinta seuraavalle viikolle; milloin salille, tallille, lenkille, milloin toimistolle, milloin etänä. Ihan parasta on vaan myös katsoa Frendejä tai Modern Familya sitä ehkä yhdeksättä kertaa. Tai hengitellä vaan ja kuunnella musiikkia.

Sateisen sunnuntain soittolista:

Red Hot Chili Peppers – Dosed

Hozier – Take Me to Church

Good Times Cocaine – Back to You

Zen Cafe – Tavallaan jokainen on surullinen

Coldplay – Amsterdam

Carl Espen – Silent Storm

Maroon 5 – Sad

The Verve – Sonnet

Kyllä mä juoksen, ihan oikeesti

Välillä ja varsinkin näin kesällä, kun ihmiset pukeutuvat kevyemmin, mietin että uskoisiko kukaan tuntematon miten paljon mä juoksen?

Joitain viikkoja sitten pulahdin ihanan viilentävään meriveteen, saunoin ja join viiniä auringossa Helsingin Löylyssä. Oli tosi hauskaa, mutta nyt jälkeenpäin mieltä kalvaa vaan ajatus, että miksi mä olin uimapukuisista naisista ehdottomasti se pyörein? Kaikki muut oli myös mua ruskettuneempia, ja miksei kellään muulla ollut selluliittia?

Voi hyvin olla että tämä johtui jälleen vaan siitä, etten ilmeisesti vuosiin ole nähnyt itseäni samoin kuin muut. Kehonkuvani on auttamattomasti vääristynyt vielä nyt, syömishäiriövuosien jälkeenkin. Katsoessani Löylyssä omaa kuvajaistani (lähes pelkkää siluettia) ikkunalasista mun mielessä kävi, että mähän näytän ihan kivalta! Ja tänä kesänä maailman paras juttu on ollut se kun muotiliikkeiden hyllyihin saapui taas korkeavyötäröisiä bikinialaosia! Rannalla ja altaalla saan siis piilotettua mun mahan, jota olen vuosikaudet pitänyt karmean rumana ja tulen varmaankin aina pitämään. Korkeissa bikinipöksyissä olin Löylyssäkin, mutta tästä armollisesta ja hyvästä hetkestä huolimatta mietin vielä monta päivää myöhemmin, että miten ne kaikki muut naiset oli niin paljon mua hoikempia ja kauniimpia..?

Jalkojani voin kuvata kuumallakin, mutta en ikinä vastaani.

Mä tosiaan treenaan paljon. Viime vuonna juoksin maratonin ja virallisia tuloksia puolimaratoneilta on kertynyt kymmenen. Mutta kun katson peiliin, niin en mä näytä kovin urheilulliselta. Vuosien kamppailun jälkeen olenkin päässyt siihen pisteeseen, missä voin useimmiten armollisesti todeta itselleni että hei, sä olet tavallinen aikuinen nainen, ei sun tarvitse näyttää huippumallilta. Monesti en itseasiassa enää edes haluaisi näyttää perinteiseltä langanlaihalta mallilta, vaan terveeltä urheilulliselta naiselta. Mutta siinähän se onkin, mä näytän omaan silmääni siltä etten ihan kauheasti jaksa liikkua.

Toki on aika vanhanaikaista ajatella, että urheilijat on laihoja ja sillä sipuli. Selluliittia on ihmisillä Beyoncesta Serena Williamsiin, eikä se tee heistä musta yhtään vähemmän viehättäviä. Miksi siis itsessä häiritsee kaikki tällaiset seikat?

Ja kun mä en enää nykyään edes juokse siksi, jotta laihtuisin. Siitä on tullut mulle rakas harrastus ja iso osa elämää. Mutta auttamattomasti ne vanhat, inhottavat ajatusmallit hiipivät mieleen… Miksi muut on niin paljon mua hoikempia? Miksi muut ei näytä yhtään inhottavalta bikineissä? Syökö ne yhtään mitään?

Tulen varmaan loppuikäni painimaan tällaisten ajatusten kanssa. Olen tiennyt sen jo pitkään, ja onneksi nykyään myös tiedostan, että tämä on kausittaista. Eivätkä ne pahimmat notkahdukset enää kestä kauaa.

Ratsastuskuvia katsoessani mua jännittää eniten, että miten lihavalta mä niissä näytän.

Pari päivää sitten ratsastustunnilla heitin hupparin pois alkuverkan jälkeen. Oli hirveä sadekeli, joten oltiin maneesissa. Laukkasin suoraa uraa kohti päädyn peiliä. Peilissä oli aina niin kaunis Campina, selässään normaalikokoinen nainen, joka ei näyttänyt iljettävältä vaikka olikin pukeutunut ihan vaan treenitoppiin. Tämä oli taas niitä hetkiä, jotka mun vaan täytyy muistaa. Näistä täytyy pitää kiinni.

On siis kevät

Ja päässä soi ”Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu”. Tuntuu joka vuosi niin oudolta, että ensin niin kaipaan sulia teitä ja plussakelejä, ja sitten ne yhtäkkiä vaan ilmestyy. Kun kevät todenteolla alkaa, se tulee jotenkin niin täysiä ja rytinällä.

Ei, Ginny ei ole tulessa. Taivaalla paistaa semmoinen auringoksi kutsuttu upea valoilmiö!

Juoksun kannalta olin lopputalven paukkupakkasten aikaan melko ahdistunut. Tiesin, että todennnäköisesti kevät tulee taas yhtä äkkipikaisesti kuin joka vuosi, mutta silti skeptisessä päässäni kummitteli skenaario siitä, että lumet eivät tänä vuonna lähdekään kuin ehkä heinäkuussa ja se paras kisakunto jää sitten auttamattomasti haaveeksi.

Nyt olen kuitenkin päässyt jo juoksentelemaan lumen alta paljastuneella asfaltilla auringonpaisteessa ja voi kuulkaa, se on niin ihanaa! Huomaan, että talven aikana paljolti suosimillani mattojuoksuilla multa on vähän kadonnut taito hahmottaa omaa nopeuttani. Nyt kun ulkona on sitten päässyt juoksemaan ilman että joka askelella tarvitsee varoa liukastumista, luulen juoksevani paljon hiljempaa kuin oikeasti juoksen. Maanantain Garmin-valkun lenkillä huomasin nopeuksien kipuavan helposti kuuden minuutin kilometrivauhtiin ja allekin, joten painelin muutaman kilsan putkeen oikein reippaasti ihan siitä ilosta, että nyt se taas onnistuu muuallakin kuin juoksumatolla! Tiistaina vuorossa oli niin ikään Garmin-valmentajan time trial -testi, ja vaikka hiekoitussora ja paikoin kovakin vastatuuli vaikeutti suorittamista ja ainakin alkuun tuntui, että eihän tästä tuu yhtään mitään, niin painelin silti viiteen minuuttiin vähän reilu kilometrin. Kyllä se kertonee siitä, että treeni talven aikana on jotain tulosta tuottanut!

Talven jälkeen tuntuu suunnilleen lottovoitolta, että vielä työpäivän jälkeen pääsee lenkille valoisalla!

Olen niin instassa kuin blogin puolella moneen otteeseen valitellut sitä, etten kertakaikkiaan ole talvi-ihminen. Tähän ikään mennessä osasin jo odottaakin sitä, että kun päivät tarpeeksi pitenevät, ilmat lämpenevät ja kevät alkaa tuntua ilmassa, mä ikään kuin herään henkiin. Se riemuisa tunne, kun ekan kerran haet tarhasta loimettoman hevosen, kun voit mennä ulos ilman takkia tai laittaa aurinkolasit päähän! Onko pitkän talven jälkeen mitään parempaa?

Melankolinen puoleni jää tavallaan ikävöimään pimeneviä iltoja. Sitä, kun katson ikkunasta ulos pimeään teekuppi kädessä ja laitan soimaan Zen Cafén Tavallaan jokainen on surullinen. Tämäkin ”ikävä” voi johtua ihan siitä tosiasiasta että mä ikäännyn, ihan niin kuin me kaikki. Kehon ja mielen voi olla kertakaikkiaan vaikeampaa ja hitaampaa sopeutua vaihtuviin vuodenaikoihin.

Koronan nyt yhä vaan jyllätessä olen vähän huolissani tälle vuodelle asettamieni juoksutavoitteiden toteuttamisesta. Määrätietoisesti laskin viikkoja toukokuun Helsinki City Maratoniin ja mietin, mistä löytyisi hyvä tapahtuma, johon mennä tavoittelemaan puolikkaalla kahden tunnin alitusta. Nyt kuitenkin näyttää inhottavasti siltä, että edessä voi olla toisinto viimevuodesta, ja niinpä yritänkin nyt jo hyvissä ajoin asennoitua siihen, että edessä voi olla tapahtumien siirtoja ja peruutuksia.

Mutta tärkeintähän nyt on, että pysytään terveinä. Että kaadetaan lopultakin tämä perkeleen pandemia. Olen kuitenkin siitä onnekas, että mun harrastuksia voi toteuttaa ulkoilmassa (ja nyt kun ne -20c inhottavat pakkaset on takana, se ei edes haittaa). Aion nauttia aurinkoisista päivistä Campinan kanssa, ja hihkua ilosta kun maasta alkaa kohota ruohoa sille syötäväksi. Ja aion nauttia juoksutreeneistä ulkona auringossa ja haastaa itseäni juoksemaan vielä vähän lujempaa ihan vaan siksi, että tie on sula.

Oli aika huikean paljon kivempaa viettää aikaa tallilla auringossa, kuin säkkipimeällä paukkupakkasessa.

Syksy ja talvi saapuvat kyllä poikkeuksetta joka vuosi, eivätkä Zen Cafén biisit katoa minnekään. Vähän hilpeämpi treenibiisivinkki kevätaurinkoon (vanha mutta ah, miten menevä!):

Roger Sanchez – Another Chance.

Pelosta

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, mä olen varmaan maailman arin ja nössöin ratsastaja. On kuluttavaa, kun pelko on niin vahvasti läsnä ja häiritsee sen tekemistä, mistä nauttii.

Joskus mäkin vielä hyppäsin. Kuvassa taidan olla 15-vuotias; viimeisiä hetkiä, kun haaveilin, että musta tulee esteratsastaja.

Pieniä esteitä oli hypätty ratsastustunneilla ja leireillä jo lukuisia kertoja. Se oli aina ollut kauden kivoin juttu, kun pääsi hyppäämään. Kunnes ei enää ollut.

Pienenä olin myös lasketellut muutamia kertoja ja se oli ollut musta hirmu kivaa. Yhtäkkiä ehkä 14-vuotiaana löysin itseni kävelemästä rinnettä alas, kun en enää uskaltanut laskea. Kontrollin menetys oli ehkä liian pelottavaa.

Mietin välillä, että miten musta tuli yhtäkkiä huolestunut vanhus teini-ikäisenä. En ole löytänyt selitystä sille, mistä pelkääminen alkoi. Olin toki aina aika arka ja herkkä, ehkä se kaksi kertaa saman tunnin aikana saman okserin sekaan lentely vaan oli mulle liikaa? Tai se, kun hoitohevonen lähti rannalla alta, paineli täysiä kotiin ja mä kävelin perässä?

Inhottavaa on se, että nämä mulle sattuneet jutut on niitä mitä tässä harrastuksessa nyt sattuu. Tottakai se on riskialtista kiivetä elävän olennon selkään; riskit tietysti minimoidaan käyttäytymällä ja toimimalla fiksusti ja opettelemalla tuntemaan hevonen lajina ja yksilönä. Ikinä mulle ei ole käynyt kovin pahasti ja sitähän sanotaan, että vasta sadan tippumisen jälkeen sitä on hyvä ratsastaja. Nyt aikuisiällä olen putoillut noin kerran neljässä vuodessa, mikä sekin kertoo jo siitä, etten ole ottanut juurikaan riskejä – tai kovin paljoa irrotellut.

Vanhemmiten olen huomannut, että pelko on kausittaista. On aikoja jolloin ehkä vähän jännitän, mutta menen ja teen silti siinä missä muutkin. Ja sitten on aikoja, kun radallinen maapuomeja saa mut vollottamaan kauhusta. Nyt on jo pidempään ollut menossa tämmöinen jälkimmäisen sortin kausi. Sen jälkeen, kun Besso lähti eläkkeelle, mä en ole hypännyt, ja voi hyvin olla, etten hyppää enää ikinä. Välillä haaveilen siitä, että uskaltaisin, olihan se niin kivaa! Ja voi että miten mahtava se itseni ylittämisen tunne olisi, kun vielä joskus uskaltaisin.

Mutta se pelko. Se lamauttaa, rintaa puristaa ahdistus ja jalkoja kielmöi. En pysty toimimaan kunnolla, saatika sitten luottamaan itseeni tai hevoseen. Se tunne on niin hirveä.

Jos olisin lopettanut ratsastuksen silloin teininä, kun itkien totesin etten jaksa enää kun pelottaa niin paljon… Bessokaan ei olisi ikinä tullut mun elämään.

Sanotaan, että vanhemmiten itsesuojeluvaisto alkaa estää tekemästä niitä kaikkein hulluimpia tempauksia. Mulle se vanhuus taisi tosiaan iskeä jo teini-iässä. Mutta niin rasittavaa kuin onkin pelätä ja stressata jatkuvasti, ratsastus on mulle se juttu, jonka suhteen mä en luovuta. En voi. En oikeastaan edes tiedä, kuka olisin, jos en kävisi tallilla.

Estekammon iskiessä musta tuli puskaileva kouluratsastaja, ja sehän ei haittaa – se on niin upea laji. Katson Kyran ja Matadorin vuoden 1991 World Cup -rataa toisinaan Youtubesta ja koen vahvoja kylmiä väreitä. Mutta se, mitä en meinaa uskalataa myöntää edes itselleni, on se että hevosista todennäköisesti vain murto-osa on sellaisia, joiden selkään ensinkään uskaltaisin mennä. Että tuskin pystyisin kauhultani menemään mitään käyntiä hurjempaa tuollaisella GP-kouluratsulla. Niin pelkuri musta on tullut.

Paras ystäväni on hokenut mulle jo yli kymmenen vuotta, että elämäni olisi hirveän paljon helpompaa, jos en ajattelisi niin paljoa. Se on varmasti suuri tekijä tämän pelonkin kanssa; mun pitäisi luottaa omaan tekemiseeni ja hevoseen, sen sijaan että muodostan päässäni kaiken maailman kauhukuvia siitä, mitä voi tapahtua. Heidi-ope kerran sanoikin luottavansa ihan täysin siihen, että pärjään kuumuvan hevosen kanssa, se ei ole mun taidoista kiinni. Häntä arvelutti vain se, että lakkaan hengittämästä ja pyörryn, kun pelkään ja jännitän niin älyttömästi!

Paitsi ratsastuksessa, tämä pelkääminen alkaa näkyä muuallakin mun elämässä. Alussa mainitsemani laskettelun ohella nykyään rekkojen ohittaminen moottoritiellä on jännittävää, eikä hyvällä tavalla. Kesällä kun poikaystäväni kiidätti mua vesijetillä pitkin järveä, olin aika varma että nyt tulee loppu. Mun kiljunta oli kuulunut rannalle asti; ”EI!!! Ei ei ei, mä kuolen!!”.

Maailman mahtavin Pertti.

Tämän riesan kanssa tässä on nyt vaan elettävä ja painettava itsepäisesti eteenpäin. Ratsastajana haaveilen että mulla olisi jonakin päivänä lihava, pomminvarma suomenhevonen, sellainen kuin monien sydämissä yhä asuva Viltterin Vartti eli Pertti oli. Kun teininä estetunnit ja lopulta koko ratsastus meni mun osalta paniikissa itkemiseksi, mut laitettiin Pertti-kuurille. Tämän kultaisen upean, maailman kilteimmän herran kanssa mä aloin sitten rakentaa luottamusta uudelleen. Pertti tuskin on enää keskuudessamme, mutta sille lähetän pilven reunalle suunnattoman suuren kiitoksen siitä, että se pelasti mun harrastuksen. Osan elämäntapaa. Sen asian, joka on ollut osa mun identiteettiä pikkutytöstä asti. Ilman Perttiä ei mun elämäni hevonen, Bessokaan olisi ikinä osunut mun polulleni. Besso oli jotain uskomatonta, enkä oikein tiedä itsekään, miten uskalsin sen kanssa tehdä kaiken mitä tein. Mutta, ehkä tämä mun pilvilaitumilla laukkaileva satuhevoseni on vaan osoitus siitä, että ikinä ei pidä luovuttaa.

Pitemmittä puheitta, lähden tästä tallille. Siellä odottavat kaunis talvipäivä ja kaunis pieni Campina-tamma, johon olen oppinut onneksi jo jotenkin luottamaan. Mitä paremmin opin tämän kuningattaren tuntemaan, sitä rennommin osaan sen kanssa olla.

Muistan tämän hypyn. Muistan, kuinka pelkäsin tuota estettä lähestyessäni, mutta sitten yhtäkkiä vaan tiesin, että se onnistuu. Loppupäivän päässäni soikin Queenin We Are the Champions. Tässä taidan olla niinikään 15v, ratsuna mun eka hoitoheppa Brocath.

Taskuparkkeeraamisen mahdottomuus ja muita kommelluksia

On tullut taas aika raportoida näistä mulle niin kovin ominaisista arkipäivän haasteista ja kommelluksista. Toivottavasti näistä on jollekin pitistystä!

Varokaa kaapinovia, ne puree

Maanantaiaamuthan on tunnetusti paholaisen keksintö. Tässä ehkä kolmisen viikkoa sitten koin kuitenkin varmaan virkistävimmän maanantaiaamun vähään aikaan, kun ennen jokamaanantaista viikkopalaveria ajattelin tehdä toimistolla jotain yleishyödyllistä ja tyhjentää tiskikoneen. Ihan hyvä ajatus, ja toteutuskin sangen toimiva, kunnes marssin otsa edellä auki jättämääni yläkaapin oveen. Siinä sitten lojuin lattialla pitkin pituuttani ja puoli toimistoa parveili ympärillä kyselemässä että sattuiko pahasti ja ojentamassa kylmäpakkausta pakastimesta. Pieni ihme ja onni onnettomuudessa on, ettei otsaan tullut minkäänlaista jälkeä. Voin kuitenkin kertoa että kyllä ärsytti, ei tuntunut mukavalta, ja jos olet harkinnut matsin ottamista kaapin oven kanssa, niin suosittelen lämpimästi jättämään väliin!

”Kyl mä osaan ajaa…”

Mä väitän olevani ihan hyvä kuski. Ihan ok. Ajan joka viikko, suuremmilta onnettomuuksilta on vältytty ja ylinopeussakotkin olen saanut tasan kerran. Käsittämättömän huonon suuntavaiston ohella mulle se autoilun suuri kompastuskivi on kuitenkin parkkeeraaminen. Helsingin keskustaan en halua ajaa kuin äärimmäisen pakon edessä, paitsi siksi että pelkään kuollakseni kolaria ratikan kanssa, myös siksi että taskuparkkeeraaminen on siellä sääntö eikä poikkeus. Siinä mä olen huono, siis ihan todella huono. Onneksi mulla on auto kotona ehkä keskimäärin yhden yön viikossa, koska myös mun kotikadulla taskuparkkeeraamista joutuu harjoittamaan lähes joka kerta. Kaikkein pahinta se on silloin, kun joku on näkemässä. Tässä eräänä sunnuntaina päädyinkin sitten ajelemaan kotikatuani päästä päähän arviolta seitsemän kertaa (no kidding), koska tarjolla oli ainoastaan niitä saamarin taskupaikkoja ja aina kun aloin sellaiseen kylmässä hiessä vääntäytyä, niin jostain pölähti paikalle puolet Vantaan jalankulkijoista parveilemaan. Mä tiedän, että mun parkkeeraustaidot tuskin heitä liiemmin kiinnostaa, mutta kun mä en yksinkertaisesti pysty suorittamaan sitä kirottua tehtävää yhdenkään ihmisen katseen alla. Lopulta tungin auton pyhällä hengellä johonkin puoliksi sakkopaikalle ja toivoin parasta.

Rähmäkäpälä

Pari viikkoa sitten kyytiä sai kollegan raejuusto.

Taisin jo aiemminkin mainita, että lounaan jälkeen on selvästi nähtävissä missä mä olen istunut. Kastikkeet ja leivänmurut on pitkin pöytää, ja ikävä kyllä aika monesti myös mun hihoja ja paidanrinnuksia. Taisinpa muuten pari päivää sitten kaivaa riisiä rintaliiveistäni asti – onneksi olin kotitoimistolla… jotenkin nää suupielten ja yleisen koordinaation puutteet aiheuttaa myös sen, että aina kun käyn lähelläkin vesihanaa, on mulla paita ihan roiskeissa.

Unohtuiko suihkuetiketti?

Kuten tiedämme, tuoreessa parisuhteessa leijutaan pilvien päällä ja kaikki on vaan niin ihanaa. Toivon, että tämä tunne kestää, varsinkin poikaystäväni puolelta, kun ihan pian koittaa se viidestoista kerta, kun suihkuun mennessä unohdan rullata kylppärin maton pois veden tieltä. Katsotaan kauanko herran kärsivällisyys riittää likomärkää, shampoovedessä uitettua karvamattoa… sori kulta, kyllä mä oikeesti yritän!

Hyvä yritys

Garmin Forerunner 35 oli luottovälineenä mukana myös viimeisimmällä puolimaratonillani. Ginny tarkisti toki, että millä kamppeilla sitä ollaan pinkomaan lähdössä.

Himokuntoilijana myönnän olevani ihan koukussa mun Garmin-sporttikelloon. En enää treenaa ilman sitä oikeastaan ikinä. Siitä huolimatta mulle on muodostumassa tendenssi unohtaa se matkasta. Vielä en ole kotoa pitkälle pötkinyt ilman kelloa, mutta eiköhän sekin päivä koita. Tuoreimpana esimerkkinä olin lähdössä salille, ja palasin rapusta hissin ovelta takaisin kotiin hakemaan kelloa. Koska kuitenkin olen semmoinen huithapeli, etten malta ikinä laittaa laukkuani kiinni, niin sieltä olalla kiikkuvasta treenikassistahan lenteli pitkin yhtä sun toista, kun kumarruin ottamaan kelloa nurkasta, missä se oli latauksessa. Oli torstai ja alkuilta, eli kulunut viikko ja päivä olivat jo kasanneet muhun väsymystä, joka kamppeita noukkiessa purkautui melkoisena kirosanatulvana. Noukittuani sitten yhden kuulokkeen sohvan ja toisen pöydän alta lähdin vihdoin sinne salille… pukkarissa huomasin yhtäkkiä tunnustella rannettani takin hihan läpi. Kelloa ei edelleenkään ollut. Olin siis palannut hissiltä kotiin vain heittämään rojuni pitkin lattiaa ja unohtamaan siinä rytäkässä sen ainoan asian jota olin mennyt hakemaan. No, siitä treenistä ei sitten dataa jäänyt jälkipolville.

Tämmöisiä sähellyksiä tällä kertaa. Oman elämänsä supersankari täällä toivottaa ihanaa viikonloppua kaikille – ja muistakaa varoa niitä kaapinovia…