Kesäkunto, vanha vihollinen

Kesä on ihanaa aikaa. Luonto on kauneimmillaan ja on ihanaa olla ulkona. Vuosikausia kesän koittaminen on ollut mulle kuitenkin aina vähän vaikea paikka – kun vaatteet vähenee ja enemmän ihoa näkyy, huomaa myös talven aikana kertyneen selluliitin ja kilot.

Todella kärjistetysti sanottu, I know. Se on vain niin kovin kauan ollut mun mielikuva itsestäni. Pikkuhiljaa se on onneksi muovaantunut sitä kohti, että tärkeintä on että tiedostan voivani hyvin ja olevani hyvässä kunnossa. Juoksen yli 100km kuussa, joten miksi mun tarvitsisi ruoskia itseäni siitä, etten näytä Heidi Klumilta?

On maailman helpottavinta huomata että ajattelen nykyään jo ihan oikeasti, että mä olen aikuinen nainen ja mun kehoni on kokenut kanssani koko mun elämän – miksei se saisi näkyä? Polvessa on ruma arpi siitä kerrasta kun liukastuin kunnolla, reisien sivuilla on raskausarpia ja ties mitä kaikkea.

Hienointa on, että kirjoitan tästä vietettyäni vastikään viikon juoksematta. Huhtikuun intervallitreenissä loukattu jalka pamahti sitten kunnolla kesäkuun tokalla lenkillä, ja nyt en tiedä milloin pääsen taas kunnolla juoksemaan. Yliliikkuva polvinivel oli ärtynyt, eikä tilanne ole onneksi yhtään niin paha kuin ehdin pelätä – toivottavasti pian jo lenkkeilen taas, siis vähän enemmänkin kuin 6km viikossa!

Juoksutreenin jäätyä ohjelmasta ehdin käydä jo pariinkin kertaan Kuusijärvellä pulahtamassa.

Valehtelisin jos väittäisin ettei vanha syömishäiriödemoni ole kummitellut mun päässä juoksutauon aikana. Turvotuksesta koitui melkoinen ahdistus viimeksi viikko sitten ja tänään näin itseni töissä hissin peilistä ja mielessä kävi melkoinen litania rumuutta kuvaavia adjektiiveja. Mutta onneksi se ei enää vangitse mua koko päiväksi hirveään ahdinkoon.

Vaikka juoksulenkit pysyisi pisimmilläänkin vartin mittaisina vielä jonkin aikaa, niin onneksi voin uida ja kävellä. Ja onneksi myöskään ratsastus ei ole kivuliasta! Näitä mä aion tehdä, ja tiedättekö mitä? Aion myös syödä jätskiä. Ja karkkia. Ja juoda viiniä terassilla kesäauringossa. Olen aika varma, että vuosien päästä en muistele tästäkään kesästä sitä, miten turvonnut olin tai kuinka kaikki muut näyttivät kukkamekoissaan mua hoikemmilta. Kesä on ihana ja lyhyt, ei tuhlata sitä itseinhon kourissa, vaan tehdään ihania muistoja.

Mä oon ihana, diggaan itestäni ihan sikana
– F

Campinan kanssa nauttimassa kesäaamusta.

Koronavuoden juoksukooste

En varmasti ole ainoana sitä mieltä, että herran tähden, miten hullu vuosi tämä on ollut! Koronan ohella mun kohdalla myös ihan monilla peruselämän osa-alueilla. Mutta juoksullisesti tämä oli mulle oikein hieno vuosi; kruunun jalokivenä tietysti Helsinki Marathon.

Poikkeusvuoden mitalisaalis.

Juoksutapahtumien puolesta vuosi starttasi helmikuussa GoreTex Winter Runin 10km merkeissä. Reittinä oli kaksi kierrosta 5km lenkkiä, ja haasteensa tähän toi se, että reitti ylitti Tähtitorninmäen – siis vieläpä kahdesti. Olen tosiaan juoksijana hidas, eikä pitkän ylämäen puuskuttaminen ylös todellakaan auttanut asiaa. Lisäksi ongelmaksi muodostui jälleen kerran se, että vatsani ei tykkää lujaa juoksemisesta. Sille tuntuvatkin sopivan paljon paremmin esimerkiksi puolimaratonit, joilla voimia joutuu säästelemään, enkä siis pingo niin lujaa kuin kympeillä. Matka mäen päältä alas oli sekin pakko ottaa aika rauhallisesti, jotta en harha-askelella nyrjäyttäisi nilkkaa tai kaatuisi.

Joka tapauksessa tapahtuma oli mukava ja tulokseen olin tyytyväinen. Oli kivaa päästä aloittamaan kausi jo talvella ja näkemään, millaisessa iskussa sitä on tulevan kesän juoksuihin. Muistan ajatelleeni, että 10km parhaasta mahdollisesta tuloksesta sai tällä hyvää osviittaa; tasaisella reitillä kesällä kiitäisin sitten ennätykseen! Tässä kohtaahan ei vielä tiedetty, kuinka pahasti korona pian pakkaa sekoittaisi…

Winter Runin jälkeen kalenterissa piti olla Naisten kymppi, Helsinki City Run ja Helsinki Half Marathon. Puolikkailta olin lähdössä hakemaan omaa ennätystä, ja niiden piti olla hyvää valmistelua kohti elokuun maratonia. Noh, toisin kävi. Puolimaratonin ennätystäni paransin kyllä yli 8 minuuttia, mutta kuten tiedämme, vasta maratonin jälkeen. Kiitos koronan.

Kevät oli aivan hirveän masentava, kun Green Dayn keikka siirrettiin, juoksutapahtumat peruttiin, ravintolat laitettiin kiinni… Riemu oli siis melkoinen, kun kesäkuussa tilanteen helpotettua pääsin taas ihan oikeaan juoksutapahtumaan, ja vieläpä juoksemaan elämäni ensimmäisen 15km kisamatkan. Central Park Run sujui helteisissä merkeissä. Alkumatkasta vähän arveluttikin, että tulikohan nyt lähdettyä pinkomaan liian lujaa, kun on näin hirveän kuuma. Reittinä oli kolme kierrosta 5km lenkkiä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen heivasin juoksuvyöni pois, se ei kertakaikkiaan sopinut vauhdikkaaseen juoksuun (maratonilla sama kapistus taas toimitti virkansa oikein mallikkaasti). Loput kaksi kierrosta pingoin sitten mukavan vapaasti reitin varren juomapisteen voimin. Tulokseen olin jälleen tyytyväinen ja ai että, miten ihanaa oli tosiaan päästä taas juoksemaan tapahtumaan!

Väsynyt, mutta onnellinen elämäni ensimmäisen 30km lenkin jälkeen.

Heinäkuussa pingoinkin sitten elämäni pisimpiä treenilenkkejä ja valmistauduin maratonille. Koska olen kova jännittämään, ehdin olla jo lähes varma, että treeniaika loppui kesken ja että 33km kenraaliharkka ei riitä mihinkään. Toisin kävi. Saavuin maratonilta maaliin ajassa 4.50.30, hengissä, rättiväsyneenä ja ikionnellisena. Tästä urakasta kirjoitinkin blogiin jo aiemmin ajatuksiani. Enkä edes traumatisoitunut; seuraavalle maratonille on jo ilmoittauduttu…

Vuoden hienoin hetki.

Maratonin jälkeen eivät syksylle siirtyneet puolimaratonit enää oikein jännittäneet. Ensin juostavalle Helsinki Half Marathonille lähdin iloisin mielin ja juoksinkin kirkkaasti oman ennätykseni. Kahden tunnin alitus jäi noin kahden minuutin päähän, ja maalissa hieman harmitti, etten ollut lähtenyt kirimään aiemmin; tiesin, että olisin pystynyt siihen. Noh, hätähän ei ollut tämän näköinen, sillä vain viikon päästä koitti Helsinki City Run ja revanssin paikka. Perfektionistina kasasin itselleni melkoiset paineet siitä, että nyt se on juostava alle kahden tunnin. Juoksin jälleen oman ennätykseni. Mutta kahden tunnin alitus jäi yhä selvästi haaveeksi.

Ensimmäistä kertaa mulla oli näin selkeä tavoite puolimaratonilla, ja voi kuinka itseäni ruoskin, kun en siihen päässyt. Yleensä juoksutapahtuman jälkeen olen iloinen ja ylpeä, mutta tällä kertaa istuin maassa särpimässä vichyä ja haukkumassa itseäni kuin sitruunan nielleenä. Jälkiviisaasti ajatellen kaksi puolimaratonia viikon välillä ja molemmista oma ennätys ei ole yhtään huonosti. Kahden tunnin alitusta haen sisuuntuneena ja apinan raivolla sitten ensi vuonna.

Puolimaratonin personal best jäi tavoitteesta ja sekös otti päähän!

Kun puolikkaat oli pingottu, piti kauden olla vähän niin kuin paketissa. Sitten menin kuitenkin vielä ilmoittautumaan Halloween Runille 10km matkalle, kun se tuli vastaan edulliseen hintaan. Tajusin etten ollutkaan juossut kympin tapahtumaa sitten helmikuun, eli varsinaisen kesäkauden aikana niitä ei tullut juostua yhtään. Halloween Runille lähdin hyvillä mielin ja tekoverta naamassa ja pirunsarvet päässä tapahtuman hengessä. Oli hauskaa laittautua näin juoksemaan! Vähän nauratti, kun Juhlakaupan myyjä toivotti hauskoja juhlia!

Halloween Runin juoksi alteregoni, itse Piru.

Halloween Run meni sekin oikein mukavasti, mutta jälleen 6-7 km kohdalla vatsani totesi, että nyt ei ole kivaa. Pingoin kyllä oman ennätykseni, mutta jäi harmittamaan, kun tiedän että ilman mahaongelmia olisin pystynyt parempaankin. Tämä onkin yksi kehityskohta, joka täytyy huomioida ensi vuodelle treenatessa.

Halloween Runin jälkeen varsinaiset tapahtumat oli tältä vuodelta taputeltu. Koronavuosi poiki kuitenkin sellaisen hienouden, kuin virtuaalitapahtumat. Tarjoutui mahdollisuus juosta etänä Helsinki10 ja juoksukansaa isosti innostanut Asics World Ekiden -maratonviesti, jolla myös valitsin 10km osuuden. Molemmat virtuaalitapahtumat sujuivat mukavasti, mutta vatsa oli taas hieman ongelmallinen. Maratonviestissä oli kuitenkin hauska oma yhteisöllisyyden vibansa. Juoksin ainoana naisena Finnish Blast -joukkueessa, ja oli tosi hauska kokemus juosta viesti yhdessä imisten kanssa joita olen nähnyt vain Instagramissa. Tsempattiin toinen toistamme ja taisimmepa päästä Suomen joukkueista mitalisijoillekin!!

Muutenkin tämä vuosi antoi juoksullisesti paljon juuri sitä hauskaa yhteisöllisyyttä. Maratonin viimeiset kilometrit juoksin yhdessä naisen kanssa, jonka olin aiemmin nähnyt voivan vähän huonosti. Mielessä kävi, pitäisikö kysyä että onko sulla kaikki ok, mutta huomasin juomapisteen olevan niin lähellä että toimihenkilöt siellä varmasti näkisivät häntä auttaa jos se olisi tarpeen. Vähän myöhemmin nainen juoksikin mut kiinni ja taitoimme loppumatkan jutellen. Hän oli juoksemassa ties kuinka monetta maratoniaan, minä ensimmäistäni. Jaoimme sen asenteen, että periksi ei anneta! ”Mä juoksen, mä kävelen ja mä oksennan, mutta periks mä en anna!”. Maalisuoralla onnittelimme toisiamme hymyssä suin. Oli mahtavaa saada vertaistukea urakan loppumetreiksi!

Helsinki City Runille mennessäni näin puolestaan ratikassa naisen, jolla oli jo juoksulappu kiinnitettynä paidan etumukseen. Hänenkin nimensä oli Heljä! Meitä ei ihan joka päivä tule vastaan, joten kaivoin äkkiä oman lappuni laukusta esiin ja menin näyttämään sitä hänelle, todeten, että hieno nimi sulla! Kävelimme sitten yhtä matkaa tapahtumapaikalle jutellen ja toivotimme toisillemme onnea matkaan.

Jännä juttu, että näitä kivoja kohtaamisia on mahtunut juuri tähän koronavuoteen. Ehkä juoksijatkin pitävät nyt hengessä entistä enemmän yhtä, kun tämä aika koettelee kaikkien jaksamista.

Kokonaisuutena tähän vuoteen voi olla oikein tyytyväinen, vaikka vielä jäikin asioita hampaankoloon. Sehän vaan innostaa jatkamaan treenejä! Tässä tulikin jo sivuttua ensi vuoden tavoitteita, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt taidan lähteä lenkille; kuinkas muutenkaan!

Oma edistys, osa III: Juoksu

Juoksusta on tullut mulle niin iso osa elämää, että siinä tapahtuvaa edistystä harvemmin pysähtyy miettimään. Mä olen myös ihminen joka pelkää pettymyksiä, ja siksi välttelen asettamasta itselleni liian kovia tavoitteita.

Eka juoksutapahtumani oli Naisten kymppi vuonna 2015.

Suuressa kuvassahan mun edistys juoksijana on selvää ja tarina on hieno. Se seiskaluokkalainen rapakuntoinen tyttö jaksoi lukiossa juosta jo muutaman kilometrin putkeen, yliopistovuosinaan se pinkoi jo tunnin lenkkejä ja maisteriksi valmistuessa oli jo päivänselvää että juoksu oli tullut elämään jäädäkseen. Kuitenkin, tässäkin lajissa se kehittyminen vaatii muutakin kuin vain sitä pelkkää juoksua.

Yritän syödä fiksusti ja monipuolisesti. Ravitsemusblogia tästä ei kuitenkaan ikinä tule. Sen verran voin sanoa, että mehupaastolla treenaaminen oli johtaa pyörtymiseen, ja ainakin mun kohdalla päivät, joina en syö tarpeeksi, kostautuvat yleensä heti seuraavana päivänä, kun ruokahalua on edellisenkin päivän edestä. Olen kamppaillut laihdutusajatusten ja hiilarikammon suossa vuosia, mutta onneksi osaan jo olla itselleni armollisempi ja ajatella syömisiänikin edes jokseenkin treenien mukaan. Nälkiintyneenä en enää lähde pitkiä lenkkejä juoksemaan.

Kehon erilaisia kiputiloja setviessäni olen ymmärtänyt kehonhuollon tärkeyden. Istumatyö myös jumittaa kehoani huolella, joten on ihanaa hemmottelua käydä silloin tällöin hierojalla. Venyttely treenin jälkeen on mulle paitsi kehonhuoltoa, myös mukavaa rentoutusta mielelle. Pahemmat kivut eri puolilla jalkoja ovat helpottaneet levolla, eikä niitä olekaan esiintynyt nyt muutamaan vuoteen (tässä kohtaa koputan puuta!!). Veikkaan, että kroppani on pikkuhiljaa tottunut juoksuun osana elämää, eikä siksi enää kipuile samalla tavalla. Juoksun aloittamista miettiville kuitenkin sanon, että maltti on valttia! Nimimerkillä: Voi sitä seuraavan päivän tuskaa reisissä, kun kerran menin puolen vuoden tauon jälkeen pinkomaan oikein kunnon lenkin kylmiltäni…

Jo yläasteen liikuntatunneilla mua sanottiin mummoksi, kun juoksin niin hitaasti pesäpallossa. Vaikka musta sitten vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin juoksija, en mä vieläkään loista kärkisijoilla. Mä olen juoksijana ja muutenkin liikkeissäni auttamattoman hidas. Siksi kestävyysjuoksu ja ylipäänsä pidempien matkojen hölköttely on mulle paljon mielekkäämpää kuin nopeat pyrähdykset. Toki mitä pidempään olen harrastanut, olen huomannut myös vauhdin vievän salakavalasti mukanaan. Kun ennen lähdin juoksemaan rauhallista lenkkiä, oli kilometriaika lähempänä seitsemää minuuttia; nyt vauhti lähtee helposti kiihtymään ja päädyn vähän yli kuuden minuutin kilometreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta sykkeiden kannalta tässä on mulla vielä kehitettävää. Että jos lähden rauhaisalle pk-lenkille niin myös pysyisin siinä!

Kestävyysjuoksussa, kuten missä tahansa urheilussa, tulokset paranevat ja kunto kasvaa harjoittelemalla. Fyysisen kunnon ohella olen huomannut juoksijana itsessäni selvää kehitystä myös henkisellä puolella. Ensimmäistä puolimaratoniani juostessa muistan käyneeni läpi koko ihmisen tunnekirjon. Jossain vaiheessa pyörytti, sitten oksetti, seuraavaksi itketti. Pahimmillaan tunnelmat olivat 15-16 kilometrin tienoilla, kun voimat alkoivat olla vähissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pääni sisällä oli melkoinen myrsky, kun väsymyksen ääni kiljui, että miksi sä surkimus edes yrität. Nyt, muutaman vuoden näitä pidempiä matkoja juoksennelleena tiedän kokemuksesta, että kun paha olo iskee, se yleensä menee pian myös ohi. Maratonilla en antanut heikkojen hetkien viedä mua mukanaan aallonpohjaan, vaan hoin itselleni, että ota rauhallisesti, sä pystyt tähän kyllä.

Ekan puolimaratonin jälkeen 2017. Niin onnellinen ja niin lopen uupunut!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen kova vertailemaan itseäni muihin. Tässäkin täytyy juoksunkin kohdalla muistaa, että kaikilla on se oma polku. Mun ensimmäiset puolimaratonit juoksin noin kahteen ja puoleen tuntiin; tänä vuonna olin hirveän pettynyt, kun en ihan päässyt alle kahden tunnin. Tämä on oiva esimerkki tavoitteista, joista alussa mainitsin; ensimmäistä kertaa mulla oli puolimaratonilla selkeä tavoite, ja voi miten itseäni ruoskin, kun en siihen yltänytkään. Tämän vuoksi olen taipuvainen asettamaan itselleni ehkä liiankin helposti saavutettavia tavoitteita. Kehitettävää on siis siinäkin, että hahmottaisin ne itselleni sopivan haastavat tavoitteet, joiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei niin, että koko harrastus menee verenmaku suussa piurtamiseksi. Siksihän mä tähän aloin, kun se on niin kivaa! Ja teen tätä itselleni, kisaan vain itseäni vastaan. Nämä yritän pitää mielessä.

Ratsastuksesta sanoinkin, että sitä kutsutaan lajiksi, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Juoksun kanssa lienee vähän sama homma, ainakin mun kohdalla vielä toistaiseksi. Kun tähtäimessä ei ole Olympiakulta, voi edetä ihan omaan tahtiin. Muistan lukeneeni joskus naisesta, joka oli juossut maratoneja niin kauan, kun ajat niissä paranivat. Kun oma huippu siellä oli saavutettu, hän oli siirtynyt ultrajuoksuun. Sadan kilsan kisoissa hän juoksi ja oksensi ja ajatteli, että nyt on viimeinen kerta, ei helvetti enää ikinä. Mutta maaliin pääsyn jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun hän jo mietti, että missäs olisi seuraava kisa! Tuota lukiessa ajattelin, että ihan pähkähullua touhua. Itse lähdin maratonille sillä ajatuksella, että kerran elämässä, ja sitten mun ei tarvitse sitä enää ikinä tehdä. Mutta… nythän on keväälle maksettu ilmoittautuminen jo toiselle maratonilleni…

Maratoonari on kaikkien kaveri – mietteitä ekasta maratonista

Koronan takia tämä vuosi ei mullakaan mennyt ihan niin kuin oli tarkoitus. ”Tutut ja turvalliset” puolimaratonit oli tarkoitus juosta alta pois treeninä ennen Helsinki Marathonia, joka oli se vuoden suurin haaste.

Keväällä epätoivo oli melkoinen, kun rajoituksia iskettiin päälle ja (lempibändin konsertin ohella) juoksutapahtuma toisensa perään siirtyi syksyyn tai jopa ensi vuoteen. Kun tilanne sitten kesän tullen vähän rauhoittui, kävi selväksi, että lähtisin ensimmäiselle maratonilleni juoksematta alle tänä vuonna yhtään virallista puolikasta. Kesäkuussa järjestettiin sentään onneksi Helsinki Central Park Run, jossa 15km meni oikein sujuvasti helteestä huolimatta.

Mulle on klassisesti tupannut käymään niin, että treeniaika ennen juoksutapahtumia ”loppuu kesken”. Niin tuntui käyvän nytkin, joskin näin jälkikäteen ajateltuna 33km helteessä oli kenraaliharjoituksena ihan riittävä. Silloin, pari viikkoa ennen vuoden suurinta haastetta, tuntui, että mitä jollei se riitäkään? Mä olen tunnetusti aika lahjakas panikoimaan, joten lähdin maratonille sillä asenteella, että kunto ehkä riittää, ehkä ei. Kunhan nyt maaliin pääsisi…

Kisapäivän aamu koitti harmaana ja ennuste lupaili sadetta. Ja kyllä sitä sadetta totta vie saatiinkin; päälimmäisiä muistoja matkan varrelta on se, kuinka tuulensuojattomassa kohdassa pingoin eteenpäin sateen tullessa vaakatasossa päin näköä. Matkaa oli taitettu muistaakseni noin 28km ja heikotus ja pahoinvointi olivat hetkessä suht voimakkaina läsnä. Valehtelisin, jos väittäisin etten siinä kohtaa yhtään miettinyt, että miksi hitossa mä teen tän itselleni!

Olin kuullut sanottavan, että todellinen maraton alkaa vasta 30 kilometrin kohdalta. Että sitten punnitaan, kestääkö kantti. Odotin siis itse melko kauhulla tuota kolmenkympin rajapyykkiä ja mietin että mitähän sitten tapahtuu, alanko vaan itkeä ja lyyhistyn maahan? Ei kuitenkaan aina pidä uskoa kaikkia yleistyksiä, sillä mulle tällä kertaa vaikeimmat oli toka ja kolmas kierros (maraton kiersi siis saman 10,5km lenkin neljä kertaa). Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni mä vaan tiesin, että hoidan tän homman loppuun asti. Se oli niitä juttuja, joita ei ihan pysty selittämään. Semmoinen hetki, kun vaan yhtäkkiä tietää jotain. Isäni odotti siinä, mistä uusi kierros alkoi, ja kysyi: ”Jaksatsä?”. Taisin vastata, että: ”Ei täs mitään järkee oo, mut kyl mä tän hoidan.” Vaikka homma kävi fyysisesti toki raskaammaksi juoksun edetessä, niin henkisesti vika kierros ei ollut enää yhtään niin paha kuin kaksi aiempaa.

Aikaa vierähti melkein viisi tuntia, ja mulle ominaiseen tapaan matkaan mahtui toki niin juomapullon kuin puhelimen noukkimista märältä kadulta (puhelimen näytön alakulmassa tästä särö muistona). Toisesta kuulokkeesta myös hyytyi tehot muutama kilometri ennen maalia, mutta se ei siinä kohtaa enää haitannut. Loppumatkan juttelin kanssajuoksijan kanssa, ja maalisuoralla onniteltiin toinen toistamme hymyssä suin!

Maaliin päästessä fiilis oli sanalla sanoen uskomaton. Kuten ilmeestä näkee, herkässä oli sekä itku että nauru…

Olin aika varma, että jos maaliin pääsen, niin ensimmäiset sanat siellä tulisi olemaan ”ei enää ikinä”. Vaan ei, ihan ensimmäiseksi (kiitettyäni mitalinjakajaa ja eväiden ojentajia) taisin purskahtaa itkuun ja kysyä että ”teiksmä sen ihan oikeesti?”. Tästä on pian kaksi kuukautta aikaa enkä suoraan sanottuna ihan vieläkään käsitä, että kyllä, mä tein sen! Hetken hengittelyn jälkeen sain puhelimeeni virallisen ajan viestillä ja taisin todeta puoliksi vitsillä, että ei saakeli, pakko vetää ens vuonna paremmin! Noh, vitsi tai ei, nyt olen ilmoittautunut ensi kevään Helsinki City Marathonille. Hups.

Urakan jälkeen väsymys oli valtava, ja olenkin hyvin onnellinen, että olin ajoittanut vuoden viimeiset kesälomaviikot niin, että ehdin juoksun jälkeen palautua vielä viikon lomaillen. Unta riitti vaikka muille jakaa ja jalat olivat arvatenkin urotyöstä lopen uupuneet. Akillesjänteen vieressä naksui jokin ja alaselkä oli juomapullovyön verille hiertämä. Sunnuntaina taisin myös saada yhtäkkisen pienen itkukohtauksen, ihan vaan väsymystäni (sori siitä).

Lopputulemana todettakoon, että eka maraton oli ihan helvetin hieno kokemus ja olen todella ylpeä siitä! Perfektionistina toki jotain jäi hampaankoloon, ja vakaana aikomuksena onkin parantaa tulosta keväällä. Tulen siis varmasti blogiin päivittämään treeneistä kohti mun toista maratonia. Sen haluan sanoa, että jos haaveilet siitä; tee se! Kyllä sä pystyt. Katso nyt. Mäkin pystyin.