On tullut taas aika raportoida näistä mulle niin kovin ominaisista arkipäivän haasteista ja kommelluksista. Toivottavasti näistä on jollekin pitistystä!
Varokaa kaapinovia, ne puree
Maanantaiaamuthan on tunnetusti paholaisen keksintö. Tässä ehkä kolmisen viikkoa sitten koin kuitenkin varmaan virkistävimmän maanantaiaamun vähään aikaan, kun ennen jokamaanantaista viikkopalaveria ajattelin tehdä toimistolla jotain yleishyödyllistä ja tyhjentää tiskikoneen. Ihan hyvä ajatus, ja toteutuskin sangen toimiva, kunnes marssin otsa edellä auki jättämääni yläkaapin oveen. Siinä sitten lojuin lattialla pitkin pituuttani ja puoli toimistoa parveili ympärillä kyselemässä että sattuiko pahasti ja ojentamassa kylmäpakkausta pakastimesta. Pieni ihme ja onni onnettomuudessa on, ettei otsaan tullut minkäänlaista jälkeä. Voin kuitenkin kertoa että kyllä ärsytti, ei tuntunut mukavalta, ja jos olet harkinnut matsin ottamista kaapin oven kanssa, niin suosittelen lämpimästi jättämään väliin!
”Kyl mä osaan ajaa…”
Mä väitän olevani ihan hyvä kuski. Ihan ok. Ajan joka viikko, suuremmilta onnettomuuksilta on vältytty ja ylinopeussakotkin olen saanut tasan kerran. Käsittämättömän huonon suuntavaiston ohella mulle se autoilun suuri kompastuskivi on kuitenkin parkkeeraaminen. Helsingin keskustaan en halua ajaa kuin äärimmäisen pakon edessä, paitsi siksi että pelkään kuollakseni kolaria ratikan kanssa, myös siksi että taskuparkkeeraaminen on siellä sääntö eikä poikkeus. Siinä mä olen huono, siis ihan todella huono. Onneksi mulla on auto kotona ehkä keskimäärin yhden yön viikossa, koska myös mun kotikadulla taskuparkkeeraamista joutuu harjoittamaan lähes joka kerta. Kaikkein pahinta se on silloin, kun joku on näkemässä. Tässä eräänä sunnuntaina päädyinkin sitten ajelemaan kotikatuani päästä päähän arviolta seitsemän kertaa (no kidding), koska tarjolla oli ainoastaan niitä saamarin taskupaikkoja ja aina kun aloin sellaiseen kylmässä hiessä vääntäytyä, niin jostain pölähti paikalle puolet Vantaan jalankulkijoista parveilemaan. Mä tiedän, että mun parkkeeraustaidot tuskin heitä liiemmin kiinnostaa, mutta kun mä en yksinkertaisesti pysty suorittamaan sitä kirottua tehtävää yhdenkään ihmisen katseen alla. Lopulta tungin auton pyhällä hengellä johonkin puoliksi sakkopaikalle ja toivoin parasta.
Rähmäkäpälä
Taisin jo aiemminkin mainita, että lounaan jälkeen on selvästi nähtävissä missä mä olen istunut. Kastikkeet ja leivänmurut on pitkin pöytää, ja ikävä kyllä aika monesti myös mun hihoja ja paidanrinnuksia. Taisinpa muuten pari päivää sitten kaivaa riisiä rintaliiveistäni asti – onneksi olin kotitoimistolla… jotenkin nää suupielten ja yleisen koordinaation puutteet aiheuttaa myös sen, että aina kun käyn lähelläkin vesihanaa, on mulla paita ihan roiskeissa.
Unohtuiko suihkuetiketti?
Kuten tiedämme, tuoreessa parisuhteessa leijutaan pilvien päällä ja kaikki on vaan niin ihanaa. Toivon, että tämä tunne kestää, varsinkin poikaystäväni puolelta, kun ihan pian koittaa se viidestoista kerta, kun suihkuun mennessä unohdan rullata kylppärin maton pois veden tieltä. Katsotaan kauanko herran kärsivällisyys riittää likomärkää, shampoovedessä uitettua karvamattoa… sori kulta, kyllä mä oikeesti yritän!
Hyvä yritys
Himokuntoilijana myönnän olevani ihan koukussa mun Garmin-sporttikelloon. En enää treenaa ilman sitä oikeastaan ikinä. Siitä huolimatta mulle on muodostumassa tendenssi unohtaa se matkasta. Vielä en ole kotoa pitkälle pötkinyt ilman kelloa, mutta eiköhän sekin päivä koita. Tuoreimpana esimerkkinä olin lähdössä salille, ja palasin rapusta hissin ovelta takaisin kotiin hakemaan kelloa. Koska kuitenkin olen semmoinen huithapeli, etten malta ikinä laittaa laukkuani kiinni, niin sieltä olalla kiikkuvasta treenikassistahan lenteli pitkin yhtä sun toista, kun kumarruin ottamaan kelloa nurkasta, missä se oli latauksessa. Oli torstai ja alkuilta, eli kulunut viikko ja päivä olivat jo kasanneet muhun väsymystä, joka kamppeita noukkiessa purkautui melkoisena kirosanatulvana. Noukittuani sitten yhden kuulokkeen sohvan ja toisen pöydän alta lähdin vihdoin sinne salille… pukkarissa huomasin yhtäkkiä tunnustella rannettani takin hihan läpi. Kelloa ei edelleenkään ollut. Olin siis palannut hissiltä kotiin vain heittämään rojuni pitkin lattiaa ja unohtamaan siinä rytäkässä sen ainoan asian jota olin mennyt hakemaan. No, siitä treenistä ei sitten dataa jäänyt jälkipolville.
Tämmöisiä sähellyksiä tällä kertaa. Oman elämänsä supersankari täällä toivottaa ihanaa viikonloppua kaikille – ja muistakaa varoa niitä kaapinovia…
