On siis kevät

Ja päässä soi ”Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu”. Tuntuu joka vuosi niin oudolta, että ensin niin kaipaan sulia teitä ja plussakelejä, ja sitten ne yhtäkkiä vaan ilmestyy. Kun kevät todenteolla alkaa, se tulee jotenkin niin täysiä ja rytinällä.

Ei, Ginny ei ole tulessa. Taivaalla paistaa semmoinen auringoksi kutsuttu upea valoilmiö!

Juoksun kannalta olin lopputalven paukkupakkasten aikaan melko ahdistunut. Tiesin, että todennnäköisesti kevät tulee taas yhtä äkkipikaisesti kuin joka vuosi, mutta silti skeptisessä päässäni kummitteli skenaario siitä, että lumet eivät tänä vuonna lähdekään kuin ehkä heinäkuussa ja se paras kisakunto jää sitten auttamattomasti haaveeksi.

Nyt olen kuitenkin päässyt jo juoksentelemaan lumen alta paljastuneella asfaltilla auringonpaisteessa ja voi kuulkaa, se on niin ihanaa! Huomaan, että talven aikana paljolti suosimillani mattojuoksuilla multa on vähän kadonnut taito hahmottaa omaa nopeuttani. Nyt kun ulkona on sitten päässyt juoksemaan ilman että joka askelella tarvitsee varoa liukastumista, luulen juoksevani paljon hiljempaa kuin oikeasti juoksen. Maanantain Garmin-valkun lenkillä huomasin nopeuksien kipuavan helposti kuuden minuutin kilometrivauhtiin ja allekin, joten painelin muutaman kilsan putkeen oikein reippaasti ihan siitä ilosta, että nyt se taas onnistuu muuallakin kuin juoksumatolla! Tiistaina vuorossa oli niin ikään Garmin-valmentajan time trial -testi, ja vaikka hiekoitussora ja paikoin kovakin vastatuuli vaikeutti suorittamista ja ainakin alkuun tuntui, että eihän tästä tuu yhtään mitään, niin painelin silti viiteen minuuttiin vähän reilu kilometrin. Kyllä se kertonee siitä, että treeni talven aikana on jotain tulosta tuottanut!

Talven jälkeen tuntuu suunnilleen lottovoitolta, että vielä työpäivän jälkeen pääsee lenkille valoisalla!

Olen niin instassa kuin blogin puolella moneen otteeseen valitellut sitä, etten kertakaikkiaan ole talvi-ihminen. Tähän ikään mennessä osasin jo odottaakin sitä, että kun päivät tarpeeksi pitenevät, ilmat lämpenevät ja kevät alkaa tuntua ilmassa, mä ikään kuin herään henkiin. Se riemuisa tunne, kun ekan kerran haet tarhasta loimettoman hevosen, kun voit mennä ulos ilman takkia tai laittaa aurinkolasit päähän! Onko pitkän talven jälkeen mitään parempaa?

Melankolinen puoleni jää tavallaan ikävöimään pimeneviä iltoja. Sitä, kun katson ikkunasta ulos pimeään teekuppi kädessä ja laitan soimaan Zen Cafén Tavallaan jokainen on surullinen. Tämäkin ”ikävä” voi johtua ihan siitä tosiasiasta että mä ikäännyn, ihan niin kuin me kaikki. Kehon ja mielen voi olla kertakaikkiaan vaikeampaa ja hitaampaa sopeutua vaihtuviin vuodenaikoihin.

Koronan nyt yhä vaan jyllätessä olen vähän huolissani tälle vuodelle asettamieni juoksutavoitteiden toteuttamisesta. Määrätietoisesti laskin viikkoja toukokuun Helsinki City Maratoniin ja mietin, mistä löytyisi hyvä tapahtuma, johon mennä tavoittelemaan puolikkaalla kahden tunnin alitusta. Nyt kuitenkin näyttää inhottavasti siltä, että edessä voi olla toisinto viimevuodesta, ja niinpä yritänkin nyt jo hyvissä ajoin asennoitua siihen, että edessä voi olla tapahtumien siirtoja ja peruutuksia.

Mutta tärkeintähän nyt on, että pysytään terveinä. Että kaadetaan lopultakin tämä perkeleen pandemia. Olen kuitenkin siitä onnekas, että mun harrastuksia voi toteuttaa ulkoilmassa (ja nyt kun ne -20c inhottavat pakkaset on takana, se ei edes haittaa). Aion nauttia aurinkoisista päivistä Campinan kanssa, ja hihkua ilosta kun maasta alkaa kohota ruohoa sille syötäväksi. Ja aion nauttia juoksutreeneistä ulkona auringossa ja haastaa itseäni juoksemaan vielä vähän lujempaa ihan vaan siksi, että tie on sula.

Oli aika huikean paljon kivempaa viettää aikaa tallilla auringossa, kuin säkkipimeällä paukkupakkasessa.

Syksy ja talvi saapuvat kyllä poikkeuksetta joka vuosi, eivätkä Zen Cafén biisit katoa minnekään. Vähän hilpeämpi treenibiisivinkki kevätaurinkoon (vanha mutta ah, miten menevä!):

Roger Sanchez – Another Chance.

Ahistaa

Mä olen hirmuisen herkkä ja melko tunteellinen ihminen. Ja ikävä kyllä sellainen, joka ahdistuu kovin helposti.

Kun elämäni hevonen Besso lähti eläkkeelle, opin viimeistään, miltä ahdistus tuntuu. Oli sitä ollut jo aiemminkin erilaisissa muodoissa, mutta Besson lähtöön yhdistän sen puristavan tunteen rinnassa ja sinänsä selittämättömän, vähän pelon tapaisen tunteen. Tällaisen iskiessä tiedän, että se menee ohi usein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Koetan hengitellä ja hoen itselleni, että ei hätää, kaikki on hyvin. Mutta on se vaan niin inhottavaa!

Nykyään koen, että osaan elää melko hyvin ailahtelevan mieleni kanssa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin osaan hyväksyä itseni ja tunteeni – tunnen itseni paremmin. Nyt ”vanhemmiten”, siis muutaman viime vuoden kuluessa, on tuntunut, että ahdistus on ottanut masennuksen paikan mun elämässä. Jostain luinkin, että masennus on surua menneestä, ahdistus pelkoa tulevasta (tämä on tosi kärjistetysti sanottu, mutta on siinä ehkä ideaa!).

Näin kolmekymppisenä on jännä miettiä omia tuntemuksia noin kymmenen vuotta sitten. Miten valtavia ne tunteet olivat ja miten ne veivät mut mukanaan! Toki niin on vieläkin, mutta ehkä se pahin särmä on pehmentynyt. Ja ihan hyvä niin, sekä mun että mun läheisteni kannalta!

Juoksukin tuli mun elämään tavallaan osana tätä mun pääni sisäistä sekamelskaa. Nykyään se on paitsi rakas harrastus ja osa elämää, myös paras keinoni ahdistuksen selättämiseen. Ikävä kyllä, kun ahdistus hyökkää esim. kesken työpäivän, on kovin hankalaa siitä noin vaan irrottautua, että moikka, mä lähden tästä nyt lenkille! Pienemmässä mittakaavassa tämä toki onnistuu; harrastankin nykyään pieniä kävelylenkkejä ihan vaikka vaan talon ympäri. Nämä ovat myös hyvä keino antaa aivoille hetki taukoa työstä, minkä jälkeen keskittyminen on helpompaa.

Mikä mulla laukaisee ahdistuksen?

No, ainakin liika tekeminen, tekemisen puute, vainoharhat, väsymys, kylmyys, lumi, pimeys, pelkotilat, ylivilkas mielikuvitus, huono itsetunto, jossittelu, rahatilanne, sunnuntai-illat, omat (ja muiden) odotukset, perfektionismi, itsekriittisyys… Nythän siis kuulostaa siltä, että se voi iskeä milloin vaan, missä vaan ja melkeinpä mistä syystä vaan. Näin se melkein onkin. Onneksi ahdistusta on eriasteista, ja useimmiten mun arjessa esiintyy semmoista lievänä mielen perukoilla kummittelevaa muotoa. Silloin kun se äityy oikein pahaksi (onneksi suht harvoin), niin jopa tämä perfektionisti osaa sanoa itselleen, että nyt suklaata ja peiton alle. Että katsotaan tätä elämää ja siitä suoriutumista sitten taas huomenna.

Mikä siihen mun kohdalla auttaa?

Jo aiemmin mainittu juoksu on mulla ehdoton ykkönen apukeinona. Musiikki on myös isossa roolissa ahdistuksen helpottajana. Usein huonolla hetkellä laitan soimaan jotain vähän synkempää, joka sopii mun sen hetkiseen tunnelmaan. Esimerkiksi Metallica sopii mun ahdistushetkiin kuin nenä päähän.

Juoksun ohella muukin treenaaminen tekee mun ahdistuneelle mielelle hyvää. Se kun saa lihakset töihin ja vähän hien pintaan, rauhoittaa hyvin. Jos paha mieli pääsee siihen pisteeseen, että mistään ei tule mitään kun ahdistus on päässyt niskan päälle, on ehdottomasti parasta vain vetäytyä peiton alle tuijottamaan vaikka Frendejä. Tai muuta todellisuuspakoa, vaikka sitten niitä kuuluisia kissavideoita! Ja kun mieltä on tarpeeksi saatu tasoitettua kevyen komedian parissa, siitä onkin luontevaa jatkaa yhteen mun suosikkikeinoista; yön yli nukkumiseen.

Myös turpaterapia rauhoittaa ahdistunutta mieltä.

Muita hyviksi toteamiani keinoja, joita kuitenkin ikävän harvoin itse jaksan tai älyän käyttää, on muun muassa kirjoittaminen, maalaaminen ja värittäminen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, että vedän omituisia, lähes pakkomielteisiä siivouspuuskia – olen aika varma että niidenkin taustalla on jonkinasteinen ahdistus ja tarve helpottaa sitä.

Te muut ahdistuneet siellä, jos tämän luette: vedetään syvään henkeä. Ja muistetaan, että ahdistus valehtelee ja liioittelee. Paljon. 🖤

Mä olen koittanut tehdä tästä itselleni vähän niin kuin mantraa:

And what it all comes down to my friends, yeah
Is that everything is just fine, fine, fine
’Cause I’ve got one hand in my pocket
And the other one is hailin’ a taxi cab

– Alanis Morissette

Oma edistys ja sen hahmottaminen

Etenkin synttäreideni aikaan mä tuppaan kovasti pohtimaan elämää ja sitä, millaista joskus aikanaan oletin sen olevan tässä iässä. Usein tulee tunne, että olen jumissa. Etten ole elämässä siellä missä pitäisi. Mähän täytin juuri 31, eikö mun pitäisi olla monilla elämän osa-alueilla pidemmällä?

Tästä lähdettiin. Ruuna Extazas satulassaan 8-vuotias Heljä. Eriksnäs, 1998.

Mä olen todella herkkä ihminen, ja sellainen joka ylianalysoi suunnilleen kaikkea ihan hirveästi. Asiaa ei yhtään helpota se, että vertaan itseäni ihan liikaa muihin. Jo vuosia sitten kasasin itselleni hirveitä paineita siitä, että joku itseäni nuorempi oli mua parempi ratsastaja, että joku oli hoikempi ja kauniimpi kuin mä, että muut sai koulussa parempia numeroita… Lista on loputon.

Syömishäiriöni huippuvuosina mä yhdistin lihomisen äärimmäisen mustavalkoisesti siihen, että olin epäonnistunut. Tästä eroon pääseminen on ollut pitkä ja tuskainen taival, eivätkä ne ajatukset ole vieläkään täysin poissa. Tuskin tuevat koskaan olemaankaan. Tällä saralla edistystä onkin tapahtunut siinä, että osaan vihdoin olla lempeämpi itselleni. Kun peilistä katsoo täydellisen epätäydellinen aikuinen nainen, jolla on selluliittiä ja vähän makkaraa siellä sun täällä, mä osaan jo sanoa, että hei, ei se haittaa. Se on normaalia, eikä se tee musta rumaa. Lisäksi yritän rauhoittaa mieltäni sanomalla, että mieti miten paljon tuo peilistä näkyvä keho tekee hommia. Kaikki ne treenit, ja lisäksi se kantaa mut jokaikisestä päivästä läpi.

En ole ihan varma, mistä perfektionismini sai alkunsa, vai onko se ollut mussa aina. Tässä asiaa pohtiessani tuli mieleen, että olenkohan jossain vaiheessa, jo lapsena, alkanut ottaa asiat liian vakavasti. Muistelen nimittäin, etten pienenä häiriintynyt, kun kaverit siirrettiin kokeneempien balettiryhmään ja mä jäin sinne ei-niin-hyvien ryhmään. Saatan toki muistaa väärin. Vasta vähän isompana aloin tuntea riittämättömyyden tunnetta ja menettää hermojani, kun en onnistunut jossain.

Kaikki nämä vaikeat tunteet ovat helpottaneet iän myötä, vaikkeivät olekaan täysin poistuneet. Tässäkin lempeys itseä kohtaan on avainasemassa. Harjoiteltavaa on vielä paljon, mutta tiedän olevani oikeilla jäljillä, kun yksi peruuntunut treeni tai epämairitteleva valokuva ei enää pilaa koko viikkoa. Ja paitsi, että on tapahtunut henkistä kasvua ja kypsymistä, olen mä varmasti edistynyt muutenkin. Konkreettisempia esimerkkejä ja havaintoja tästä myöhemmin!

On tässä varmaan vähän edistytty. Tamma Campina Grande ja kolmekymppiseksi varttunut Heljä viime talvena.

Itseni vertaaminen muihin on sudenkuoppa, johon putoilen aivan liian usein. Se, että joku muu juoksee maratonin alle kolmen tunnin ja tienaa kymppitonnin kuussa ei ole mitenkään multa pois. Pitää muistaa se, mistä itse on lähtenyt liikkeelle, ja miten pitkälle on päässyt. Kuten aiemminkin taisin kirjoittaa, 13-vuotiaana ryömin Cooperin testissä 1300 metriä – kolmekymppisenä juoksin maratonin. Toki olen iän myötä oppinut myös keskittymään niihin asioihin, jotka ovat mulle tärkeitä; esimerkiksi juoksuharrastuksen kannalta sillä ei oikeasti ole mitään väliä, etten näytä fitnessmallilta. Tai että olen toivottoman huono taskuparkkeeraamaan.

Nykyään, kun inhottavat riittämättömyyden runteet ottaa mut valtaansa, mä lohduttaudun sillä, miten epäsynkassa olin muiden ikäisteni kanssa jo teininä. Kun tuntui, että kaikilla muilla oli jo poikaystävät, mä en ollut vielä päässyt siihen vaiheeseen. Opiskeluvuosina, kun tutut lähti vaihtoon, ajatus siitä oli musta aivan kammottava, enkä uskonut että pystyisin siihen. Mutta; poikaystäviä tuli kyllä sitten ajallaan. Ja vaihtoonkin lähdin, kun olin valmis. Sen aika tuli puolivahingissa ja ihan itsestään. Ja vaikkei olisi tullutkaan: mitä sitten? Eihän kaikkien tarvitse toimia samalla tavalla!

Tämän rönsyilevän tekstin tarkoitus oli avata vähän mun viimeaikaisia ajatuksia elämässä edistymisestä. Seuraavassa postauksessa jatkan samasta aiheesta tarkemmin keskittyen mun rakkaisiin harrastuksiin. Sinulle, joka luit tämän: ”only look back to see how far you’ve come!” ❤️

Taskuparkkeeraamisen mahdottomuus ja muita kommelluksia

On tullut taas aika raportoida näistä mulle niin kovin ominaisista arkipäivän haasteista ja kommelluksista. Toivottavasti näistä on jollekin pitistystä!

Varokaa kaapinovia, ne puree

Maanantaiaamuthan on tunnetusti paholaisen keksintö. Tässä ehkä kolmisen viikkoa sitten koin kuitenkin varmaan virkistävimmän maanantaiaamun vähään aikaan, kun ennen jokamaanantaista viikkopalaveria ajattelin tehdä toimistolla jotain yleishyödyllistä ja tyhjentää tiskikoneen. Ihan hyvä ajatus, ja toteutuskin sangen toimiva, kunnes marssin otsa edellä auki jättämääni yläkaapin oveen. Siinä sitten lojuin lattialla pitkin pituuttani ja puoli toimistoa parveili ympärillä kyselemässä että sattuiko pahasti ja ojentamassa kylmäpakkausta pakastimesta. Pieni ihme ja onni onnettomuudessa on, ettei otsaan tullut minkäänlaista jälkeä. Voin kuitenkin kertoa että kyllä ärsytti, ei tuntunut mukavalta, ja jos olet harkinnut matsin ottamista kaapin oven kanssa, niin suosittelen lämpimästi jättämään väliin!

”Kyl mä osaan ajaa…”

Mä väitän olevani ihan hyvä kuski. Ihan ok. Ajan joka viikko, suuremmilta onnettomuuksilta on vältytty ja ylinopeussakotkin olen saanut tasan kerran. Käsittämättömän huonon suuntavaiston ohella mulle se autoilun suuri kompastuskivi on kuitenkin parkkeeraaminen. Helsingin keskustaan en halua ajaa kuin äärimmäisen pakon edessä, paitsi siksi että pelkään kuollakseni kolaria ratikan kanssa, myös siksi että taskuparkkeeraaminen on siellä sääntö eikä poikkeus. Siinä mä olen huono, siis ihan todella huono. Onneksi mulla on auto kotona ehkä keskimäärin yhden yön viikossa, koska myös mun kotikadulla taskuparkkeeraamista joutuu harjoittamaan lähes joka kerta. Kaikkein pahinta se on silloin, kun joku on näkemässä. Tässä eräänä sunnuntaina päädyinkin sitten ajelemaan kotikatuani päästä päähän arviolta seitsemän kertaa (no kidding), koska tarjolla oli ainoastaan niitä saamarin taskupaikkoja ja aina kun aloin sellaiseen kylmässä hiessä vääntäytyä, niin jostain pölähti paikalle puolet Vantaan jalankulkijoista parveilemaan. Mä tiedän, että mun parkkeeraustaidot tuskin heitä liiemmin kiinnostaa, mutta kun mä en yksinkertaisesti pysty suorittamaan sitä kirottua tehtävää yhdenkään ihmisen katseen alla. Lopulta tungin auton pyhällä hengellä johonkin puoliksi sakkopaikalle ja toivoin parasta.

Rähmäkäpälä

Pari viikkoa sitten kyytiä sai kollegan raejuusto.

Taisin jo aiemminkin mainita, että lounaan jälkeen on selvästi nähtävissä missä mä olen istunut. Kastikkeet ja leivänmurut on pitkin pöytää, ja ikävä kyllä aika monesti myös mun hihoja ja paidanrinnuksia. Taisinpa muuten pari päivää sitten kaivaa riisiä rintaliiveistäni asti – onneksi olin kotitoimistolla… jotenkin nää suupielten ja yleisen koordinaation puutteet aiheuttaa myös sen, että aina kun käyn lähelläkin vesihanaa, on mulla paita ihan roiskeissa.

Unohtuiko suihkuetiketti?

Kuten tiedämme, tuoreessa parisuhteessa leijutaan pilvien päällä ja kaikki on vaan niin ihanaa. Toivon, että tämä tunne kestää, varsinkin poikaystäväni puolelta, kun ihan pian koittaa se viidestoista kerta, kun suihkuun mennessä unohdan rullata kylppärin maton pois veden tieltä. Katsotaan kauanko herran kärsivällisyys riittää likomärkää, shampoovedessä uitettua karvamattoa… sori kulta, kyllä mä oikeesti yritän!

Hyvä yritys

Garmin Forerunner 35 oli luottovälineenä mukana myös viimeisimmällä puolimaratonillani. Ginny tarkisti toki, että millä kamppeilla sitä ollaan pinkomaan lähdössä.

Himokuntoilijana myönnän olevani ihan koukussa mun Garmin-sporttikelloon. En enää treenaa ilman sitä oikeastaan ikinä. Siitä huolimatta mulle on muodostumassa tendenssi unohtaa se matkasta. Vielä en ole kotoa pitkälle pötkinyt ilman kelloa, mutta eiköhän sekin päivä koita. Tuoreimpana esimerkkinä olin lähdössä salille, ja palasin rapusta hissin ovelta takaisin kotiin hakemaan kelloa. Koska kuitenkin olen semmoinen huithapeli, etten malta ikinä laittaa laukkuani kiinni, niin sieltä olalla kiikkuvasta treenikassistahan lenteli pitkin yhtä sun toista, kun kumarruin ottamaan kelloa nurkasta, missä se oli latauksessa. Oli torstai ja alkuilta, eli kulunut viikko ja päivä olivat jo kasanneet muhun väsymystä, joka kamppeita noukkiessa purkautui melkoisena kirosanatulvana. Noukittuani sitten yhden kuulokkeen sohvan ja toisen pöydän alta lähdin vihdoin sinne salille… pukkarissa huomasin yhtäkkiä tunnustella rannettani takin hihan läpi. Kelloa ei edelleenkään ollut. Olin siis palannut hissiltä kotiin vain heittämään rojuni pitkin lattiaa ja unohtamaan siinä rytäkässä sen ainoan asian jota olin mennyt hakemaan. No, siitä treenistä ei sitten dataa jäänyt jälkipolville.

Tämmöisiä sähellyksiä tällä kertaa. Oman elämänsä supersankari täällä toivottaa ihanaa viikonloppua kaikille – ja muistakaa varoa niitä kaapinovia…

Hei, olen Heljä, oman elämäni supersankari

Olen monesti sanonut, että jos nimi on enne, niin minun nimeni pitäisi varmaan olla Sattuu Ja Tapahtuu. Siitä juontaa siis tämän blogin nimi.

Olen suorittajaluonne, stressaamisen maailmanmestari ja aika toivoton häslä. Yhteisen lounaan jälkeen on selvää, missä kohtaa pöytää minä olen istunut; se on se kohta, jossa kastiketta on pöydällä ja leivänmuruja pitkin ja poikin. Olen myös mustannut varpaani kävelemällä omaa laukkuani päin, ja suuntavaistoni (tai siis, sen puute) on tuttavapiirissä jo yleinen vitsi.

Hiljattainen esimerkki edesottamuksistani:

1. Unohdin ostaa metrolipun ehtojen mukaisesti, joten latasin lipun appista vasta metroon astuessani. Tarkastusmaksuhan siitä tuli.

2. Tein työpäivän jälkeen hikitreenin salilla, ja tietenkin vasta tyytyväisenä pukkariin palatessani vilkaisin peiliin. Levinnyt ripsiväri oli tehnyt minulle mitä upeimman panda-lookin… Luoja ties mitä siinä on kanssatreenajilla käynyt mielessä.

3. Aamulenkillä käydessäni otin kotiavaimeni irti avainnipusta, jotta kannettavaa olisi juostessa vähemmän. 12 tuntia myöhemmin, palatessani kotiovelle työpäivän ja ostosreissun jälkeen, tajusin että niin, siellähän se kotiavain on yhä kotona ruokapöydällä. Eli vielä tunnin reissu hakemaan äidin luota avain isän asuntoon, missä oli vara-avain minun kämppääni.

4. Ajelin metrolla ajatuksissani pysäkin ohi (tätä minulle käy useammin kuin kehtaan edes myöntää, samoin kuin sitä että lähden täysin väärään suuntaan…).

5. Sirpaleet tuottaa onnea, eikö niin..? No toivotaan ainakin niin, sillä tässä huushollissa on nyt rikottu lasinen lampunvarjostin ja pieni posliinilautanen, molemmat kolmen päivän sisään. Lautasesta en voi syyttää kuin omaa hutiluuttani, lampun osalta syy on kyllä 80% kissani (hän se vasta persoona onkin, kuulette hänestä myöhemmin lisää!).

6. Toisen sanonnan mukaan naisen käsilaukusta on mahdotonta löytää mitään. Olen itse todennut tämän olevan tuskallisenkin totta toistuvasti, ja hiljattain tästä on tehnyt vielä hitusen kiusallisempaa se, että omaisuuteni löytäjä on poikkeuksetta ollut uusi poikaystäväni.

Ja nämä olivat siis kahden viikon sisältä. Kyllä, kaikki nämä.

Huolimatta siitä, että vaikutan tietyllä tapaa aika toivottomalta tapaukselta, pidän itseäni kuitenkin aika reippaana ja jopa aikaansaavana tyyppinä. Tärkeimpiä asioita, joita olen 30-vuotisen elämäni varrella oppinut, on se että itselleen täytyy osata nauraa (sen ehkä näkee jo yllä olevasta listasta, että välillä minun on kertakaikkiaan pakko ainakin yrittää suhtsutua itseeni huumorilla). Rakastan kirjoittamista, ja ajatus tästä blogista on pyörinyt mielessäni jo hyvin pitkään. Joten, tässä sitä nyt mennään!

Luvassa on, arkipäivän töppäilyjeni ohessa tietysti, juttua ainakin rakkaista harrastuksistsni ratsastuksesta ja juoksusta sekä edelläkin mainitusta kissastani, Hänen Ylhäisyydestään Ginnystä. Haaveenani on myös julkaista jonakin päivänä romaani – ehkä bloggaaminen auttaakin minua avaamaan sanaisen arkkuni niin että Prinsessan sisar näkee vielä joskus päivän valon!

You never know, if you never try!