Etenkin synttäreideni aikaan mä tuppaan kovasti pohtimaan elämää ja sitä, millaista joskus aikanaan oletin sen olevan tässä iässä. Usein tulee tunne, että olen jumissa. Etten ole elämässä siellä missä pitäisi. Mähän täytin juuri 31, eikö mun pitäisi olla monilla elämän osa-alueilla pidemmällä?
Mä olen todella herkkä ihminen, ja sellainen joka ylianalysoi suunnilleen kaikkea ihan hirveästi. Asiaa ei yhtään helpota se, että vertaan itseäni ihan liikaa muihin. Jo vuosia sitten kasasin itselleni hirveitä paineita siitä, että joku itseäni nuorempi oli mua parempi ratsastaja, että joku oli hoikempi ja kauniimpi kuin mä, että muut sai koulussa parempia numeroita… Lista on loputon.
Syömishäiriöni huippuvuosina mä yhdistin lihomisen äärimmäisen mustavalkoisesti siihen, että olin epäonnistunut. Tästä eroon pääseminen on ollut pitkä ja tuskainen taival, eivätkä ne ajatukset ole vieläkään täysin poissa. Tuskin tuevat koskaan olemaankaan. Tällä saralla edistystä onkin tapahtunut siinä, että osaan vihdoin olla lempeämpi itselleni. Kun peilistä katsoo täydellisen epätäydellinen aikuinen nainen, jolla on selluliittiä ja vähän makkaraa siellä sun täällä, mä osaan jo sanoa, että hei, ei se haittaa. Se on normaalia, eikä se tee musta rumaa. Lisäksi yritän rauhoittaa mieltäni sanomalla, että mieti miten paljon tuo peilistä näkyvä keho tekee hommia. Kaikki ne treenit, ja lisäksi se kantaa mut jokaikisestä päivästä läpi.
En ole ihan varma, mistä perfektionismini sai alkunsa, vai onko se ollut mussa aina. Tässä asiaa pohtiessani tuli mieleen, että olenkohan jossain vaiheessa, jo lapsena, alkanut ottaa asiat liian vakavasti. Muistelen nimittäin, etten pienenä häiriintynyt, kun kaverit siirrettiin kokeneempien balettiryhmään ja mä jäin sinne ei-niin-hyvien ryhmään. Saatan toki muistaa väärin. Vasta vähän isompana aloin tuntea riittämättömyyden tunnetta ja menettää hermojani, kun en onnistunut jossain.
Kaikki nämä vaikeat tunteet ovat helpottaneet iän myötä, vaikkeivät olekaan täysin poistuneet. Tässäkin lempeys itseä kohtaan on avainasemassa. Harjoiteltavaa on vielä paljon, mutta tiedän olevani oikeilla jäljillä, kun yksi peruuntunut treeni tai epämairitteleva valokuva ei enää pilaa koko viikkoa. Ja paitsi, että on tapahtunut henkistä kasvua ja kypsymistä, olen mä varmasti edistynyt muutenkin. Konkreettisempia esimerkkejä ja havaintoja tästä myöhemmin!
Itseni vertaaminen muihin on sudenkuoppa, johon putoilen aivan liian usein. Se, että joku muu juoksee maratonin alle kolmen tunnin ja tienaa kymppitonnin kuussa ei ole mitenkään multa pois. Pitää muistaa se, mistä itse on lähtenyt liikkeelle, ja miten pitkälle on päässyt. Kuten aiemminkin taisin kirjoittaa, 13-vuotiaana ryömin Cooperin testissä 1300 metriä – kolmekymppisenä juoksin maratonin. Toki olen iän myötä oppinut myös keskittymään niihin asioihin, jotka ovat mulle tärkeitä; esimerkiksi juoksuharrastuksen kannalta sillä ei oikeasti ole mitään väliä, etten näytä fitnessmallilta. Tai että olen toivottoman huono taskuparkkeeraamaan.
Nykyään, kun inhottavat riittämättömyyden runteet ottaa mut valtaansa, mä lohduttaudun sillä, miten epäsynkassa olin muiden ikäisteni kanssa jo teininä. Kun tuntui, että kaikilla muilla oli jo poikaystävät, mä en ollut vielä päässyt siihen vaiheeseen. Opiskeluvuosina, kun tutut lähti vaihtoon, ajatus siitä oli musta aivan kammottava, enkä uskonut että pystyisin siihen. Mutta; poikaystäviä tuli kyllä sitten ajallaan. Ja vaihtoonkin lähdin, kun olin valmis. Sen aika tuli puolivahingissa ja ihan itsestään. Ja vaikkei olisi tullutkaan: mitä sitten? Eihän kaikkien tarvitse toimia samalla tavalla!
Tämän rönsyilevän tekstin tarkoitus oli avata vähän mun viimeaikaisia ajatuksia elämässä edistymisestä. Seuraavassa postauksessa jatkan samasta aiheesta tarkemmin keskittyen mun rakkaisiin harrastuksiin. Sinulle, joka luit tämän: ”only look back to see how far you’ve come!” ❤️
