Koronavuoden juoksukooste

En varmasti ole ainoana sitä mieltä, että herran tähden, miten hullu vuosi tämä on ollut! Koronan ohella mun kohdalla myös ihan monilla peruselämän osa-alueilla. Mutta juoksullisesti tämä oli mulle oikein hieno vuosi; kruunun jalokivenä tietysti Helsinki Marathon.

Poikkeusvuoden mitalisaalis.

Juoksutapahtumien puolesta vuosi starttasi helmikuussa GoreTex Winter Runin 10km merkeissä. Reittinä oli kaksi kierrosta 5km lenkkiä, ja haasteensa tähän toi se, että reitti ylitti Tähtitorninmäen – siis vieläpä kahdesti. Olen tosiaan juoksijana hidas, eikä pitkän ylämäen puuskuttaminen ylös todellakaan auttanut asiaa. Lisäksi ongelmaksi muodostui jälleen kerran se, että vatsani ei tykkää lujaa juoksemisesta. Sille tuntuvatkin sopivan paljon paremmin esimerkiksi puolimaratonit, joilla voimia joutuu säästelemään, enkä siis pingo niin lujaa kuin kympeillä. Matka mäen päältä alas oli sekin pakko ottaa aika rauhallisesti, jotta en harha-askelella nyrjäyttäisi nilkkaa tai kaatuisi.

Joka tapauksessa tapahtuma oli mukava ja tulokseen olin tyytyväinen. Oli kivaa päästä aloittamaan kausi jo talvella ja näkemään, millaisessa iskussa sitä on tulevan kesän juoksuihin. Muistan ajatelleeni, että 10km parhaasta mahdollisesta tuloksesta sai tällä hyvää osviittaa; tasaisella reitillä kesällä kiitäisin sitten ennätykseen! Tässä kohtaahan ei vielä tiedetty, kuinka pahasti korona pian pakkaa sekoittaisi…

Winter Runin jälkeen kalenterissa piti olla Naisten kymppi, Helsinki City Run ja Helsinki Half Marathon. Puolikkailta olin lähdössä hakemaan omaa ennätystä, ja niiden piti olla hyvää valmistelua kohti elokuun maratonia. Noh, toisin kävi. Puolimaratonin ennätystäni paransin kyllä yli 8 minuuttia, mutta kuten tiedämme, vasta maratonin jälkeen. Kiitos koronan.

Kevät oli aivan hirveän masentava, kun Green Dayn keikka siirrettiin, juoksutapahtumat peruttiin, ravintolat laitettiin kiinni… Riemu oli siis melkoinen, kun kesäkuussa tilanteen helpotettua pääsin taas ihan oikeaan juoksutapahtumaan, ja vieläpä juoksemaan elämäni ensimmäisen 15km kisamatkan. Central Park Run sujui helteisissä merkeissä. Alkumatkasta vähän arveluttikin, että tulikohan nyt lähdettyä pinkomaan liian lujaa, kun on näin hirveän kuuma. Reittinä oli kolme kierrosta 5km lenkkiä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen heivasin juoksuvyöni pois, se ei kertakaikkiaan sopinut vauhdikkaaseen juoksuun (maratonilla sama kapistus taas toimitti virkansa oikein mallikkaasti). Loput kaksi kierrosta pingoin sitten mukavan vapaasti reitin varren juomapisteen voimin. Tulokseen olin jälleen tyytyväinen ja ai että, miten ihanaa oli tosiaan päästä taas juoksemaan tapahtumaan!

Väsynyt, mutta onnellinen elämäni ensimmäisen 30km lenkin jälkeen.

Heinäkuussa pingoinkin sitten elämäni pisimpiä treenilenkkejä ja valmistauduin maratonille. Koska olen kova jännittämään, ehdin olla jo lähes varma, että treeniaika loppui kesken ja että 33km kenraaliharkka ei riitä mihinkään. Toisin kävi. Saavuin maratonilta maaliin ajassa 4.50.30, hengissä, rättiväsyneenä ja ikionnellisena. Tästä urakasta kirjoitinkin blogiin jo aiemmin ajatuksiani. Enkä edes traumatisoitunut; seuraavalle maratonille on jo ilmoittauduttu…

Vuoden hienoin hetki.

Maratonin jälkeen eivät syksylle siirtyneet puolimaratonit enää oikein jännittäneet. Ensin juostavalle Helsinki Half Marathonille lähdin iloisin mielin ja juoksinkin kirkkaasti oman ennätykseni. Kahden tunnin alitus jäi noin kahden minuutin päähän, ja maalissa hieman harmitti, etten ollut lähtenyt kirimään aiemmin; tiesin, että olisin pystynyt siihen. Noh, hätähän ei ollut tämän näköinen, sillä vain viikon päästä koitti Helsinki City Run ja revanssin paikka. Perfektionistina kasasin itselleni melkoiset paineet siitä, että nyt se on juostava alle kahden tunnin. Juoksin jälleen oman ennätykseni. Mutta kahden tunnin alitus jäi yhä selvästi haaveeksi.

Ensimmäistä kertaa mulla oli näin selkeä tavoite puolimaratonilla, ja voi kuinka itseäni ruoskin, kun en siihen päässyt. Yleensä juoksutapahtuman jälkeen olen iloinen ja ylpeä, mutta tällä kertaa istuin maassa särpimässä vichyä ja haukkumassa itseäni kuin sitruunan nielleenä. Jälkiviisaasti ajatellen kaksi puolimaratonia viikon välillä ja molemmista oma ennätys ei ole yhtään huonosti. Kahden tunnin alitusta haen sisuuntuneena ja apinan raivolla sitten ensi vuonna.

Puolimaratonin personal best jäi tavoitteesta ja sekös otti päähän!

Kun puolikkaat oli pingottu, piti kauden olla vähän niin kuin paketissa. Sitten menin kuitenkin vielä ilmoittautumaan Halloween Runille 10km matkalle, kun se tuli vastaan edulliseen hintaan. Tajusin etten ollutkaan juossut kympin tapahtumaa sitten helmikuun, eli varsinaisen kesäkauden aikana niitä ei tullut juostua yhtään. Halloween Runille lähdin hyvillä mielin ja tekoverta naamassa ja pirunsarvet päässä tapahtuman hengessä. Oli hauskaa laittautua näin juoksemaan! Vähän nauratti, kun Juhlakaupan myyjä toivotti hauskoja juhlia!

Halloween Runin juoksi alteregoni, itse Piru.

Halloween Run meni sekin oikein mukavasti, mutta jälleen 6-7 km kohdalla vatsani totesi, että nyt ei ole kivaa. Pingoin kyllä oman ennätykseni, mutta jäi harmittamaan, kun tiedän että ilman mahaongelmia olisin pystynyt parempaankin. Tämä onkin yksi kehityskohta, joka täytyy huomioida ensi vuodelle treenatessa.

Halloween Runin jälkeen varsinaiset tapahtumat oli tältä vuodelta taputeltu. Koronavuosi poiki kuitenkin sellaisen hienouden, kuin virtuaalitapahtumat. Tarjoutui mahdollisuus juosta etänä Helsinki10 ja juoksukansaa isosti innostanut Asics World Ekiden -maratonviesti, jolla myös valitsin 10km osuuden. Molemmat virtuaalitapahtumat sujuivat mukavasti, mutta vatsa oli taas hieman ongelmallinen. Maratonviestissä oli kuitenkin hauska oma yhteisöllisyyden vibansa. Juoksin ainoana naisena Finnish Blast -joukkueessa, ja oli tosi hauska kokemus juosta viesti yhdessä imisten kanssa joita olen nähnyt vain Instagramissa. Tsempattiin toinen toistamme ja taisimmepa päästä Suomen joukkueista mitalisijoillekin!!

Muutenkin tämä vuosi antoi juoksullisesti paljon juuri sitä hauskaa yhteisöllisyyttä. Maratonin viimeiset kilometrit juoksin yhdessä naisen kanssa, jonka olin aiemmin nähnyt voivan vähän huonosti. Mielessä kävi, pitäisikö kysyä että onko sulla kaikki ok, mutta huomasin juomapisteen olevan niin lähellä että toimihenkilöt siellä varmasti näkisivät häntä auttaa jos se olisi tarpeen. Vähän myöhemmin nainen juoksikin mut kiinni ja taitoimme loppumatkan jutellen. Hän oli juoksemassa ties kuinka monetta maratoniaan, minä ensimmäistäni. Jaoimme sen asenteen, että periksi ei anneta! ”Mä juoksen, mä kävelen ja mä oksennan, mutta periks mä en anna!”. Maalisuoralla onnittelimme toisiamme hymyssä suin. Oli mahtavaa saada vertaistukea urakan loppumetreiksi!

Helsinki City Runille mennessäni näin puolestaan ratikassa naisen, jolla oli jo juoksulappu kiinnitettynä paidan etumukseen. Hänenkin nimensä oli Heljä! Meitä ei ihan joka päivä tule vastaan, joten kaivoin äkkiä oman lappuni laukusta esiin ja menin näyttämään sitä hänelle, todeten, että hieno nimi sulla! Kävelimme sitten yhtä matkaa tapahtumapaikalle jutellen ja toivotimme toisillemme onnea matkaan.

Jännä juttu, että näitä kivoja kohtaamisia on mahtunut juuri tähän koronavuoteen. Ehkä juoksijatkin pitävät nyt hengessä entistä enemmän yhtä, kun tämä aika koettelee kaikkien jaksamista.

Kokonaisuutena tähän vuoteen voi olla oikein tyytyväinen, vaikka vielä jäikin asioita hampaankoloon. Sehän vaan innostaa jatkamaan treenejä! Tässä tulikin jo sivuttua ensi vuoden tavoitteita, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt taidan lähteä lenkille; kuinkas muutenkaan!

Oma edistys, osa III: Juoksu

Juoksusta on tullut mulle niin iso osa elämää, että siinä tapahtuvaa edistystä harvemmin pysähtyy miettimään. Mä olen myös ihminen joka pelkää pettymyksiä, ja siksi välttelen asettamasta itselleni liian kovia tavoitteita.

Eka juoksutapahtumani oli Naisten kymppi vuonna 2015.

Suuressa kuvassahan mun edistys juoksijana on selvää ja tarina on hieno. Se seiskaluokkalainen rapakuntoinen tyttö jaksoi lukiossa juosta jo muutaman kilometrin putkeen, yliopistovuosinaan se pinkoi jo tunnin lenkkejä ja maisteriksi valmistuessa oli jo päivänselvää että juoksu oli tullut elämään jäädäkseen. Kuitenkin, tässäkin lajissa se kehittyminen vaatii muutakin kuin vain sitä pelkkää juoksua.

Yritän syödä fiksusti ja monipuolisesti. Ravitsemusblogia tästä ei kuitenkaan ikinä tule. Sen verran voin sanoa, että mehupaastolla treenaaminen oli johtaa pyörtymiseen, ja ainakin mun kohdalla päivät, joina en syö tarpeeksi, kostautuvat yleensä heti seuraavana päivänä, kun ruokahalua on edellisenkin päivän edestä. Olen kamppaillut laihdutusajatusten ja hiilarikammon suossa vuosia, mutta onneksi osaan jo olla itselleni armollisempi ja ajatella syömisiänikin edes jokseenkin treenien mukaan. Nälkiintyneenä en enää lähde pitkiä lenkkejä juoksemaan.

Kehon erilaisia kiputiloja setviessäni olen ymmärtänyt kehonhuollon tärkeyden. Istumatyö myös jumittaa kehoani huolella, joten on ihanaa hemmottelua käydä silloin tällöin hierojalla. Venyttely treenin jälkeen on mulle paitsi kehonhuoltoa, myös mukavaa rentoutusta mielelle. Pahemmat kivut eri puolilla jalkoja ovat helpottaneet levolla, eikä niitä olekaan esiintynyt nyt muutamaan vuoteen (tässä kohtaa koputan puuta!!). Veikkaan, että kroppani on pikkuhiljaa tottunut juoksuun osana elämää, eikä siksi enää kipuile samalla tavalla. Juoksun aloittamista miettiville kuitenkin sanon, että maltti on valttia! Nimimerkillä: Voi sitä seuraavan päivän tuskaa reisissä, kun kerran menin puolen vuoden tauon jälkeen pinkomaan oikein kunnon lenkin kylmiltäni…

Jo yläasteen liikuntatunneilla mua sanottiin mummoksi, kun juoksin niin hitaasti pesäpallossa. Vaikka musta sitten vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin juoksija, en mä vieläkään loista kärkisijoilla. Mä olen juoksijana ja muutenkin liikkeissäni auttamattoman hidas. Siksi kestävyysjuoksu ja ylipäänsä pidempien matkojen hölköttely on mulle paljon mielekkäämpää kuin nopeat pyrähdykset. Toki mitä pidempään olen harrastanut, olen huomannut myös vauhdin vievän salakavalasti mukanaan. Kun ennen lähdin juoksemaan rauhallista lenkkiä, oli kilometriaika lähempänä seitsemää minuuttia; nyt vauhti lähtee helposti kiihtymään ja päädyn vähän yli kuuden minuutin kilometreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta sykkeiden kannalta tässä on mulla vielä kehitettävää. Että jos lähden rauhaisalle pk-lenkille niin myös pysyisin siinä!

Kestävyysjuoksussa, kuten missä tahansa urheilussa, tulokset paranevat ja kunto kasvaa harjoittelemalla. Fyysisen kunnon ohella olen huomannut juoksijana itsessäni selvää kehitystä myös henkisellä puolella. Ensimmäistä puolimaratoniani juostessa muistan käyneeni läpi koko ihmisen tunnekirjon. Jossain vaiheessa pyörytti, sitten oksetti, seuraavaksi itketti. Pahimmillaan tunnelmat olivat 15-16 kilometrin tienoilla, kun voimat alkoivat olla vähissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pääni sisällä oli melkoinen myrsky, kun väsymyksen ääni kiljui, että miksi sä surkimus edes yrität. Nyt, muutaman vuoden näitä pidempiä matkoja juoksennelleena tiedän kokemuksesta, että kun paha olo iskee, se yleensä menee pian myös ohi. Maratonilla en antanut heikkojen hetkien viedä mua mukanaan aallonpohjaan, vaan hoin itselleni, että ota rauhallisesti, sä pystyt tähän kyllä.

Ekan puolimaratonin jälkeen 2017. Niin onnellinen ja niin lopen uupunut!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen kova vertailemaan itseäni muihin. Tässäkin täytyy juoksunkin kohdalla muistaa, että kaikilla on se oma polku. Mun ensimmäiset puolimaratonit juoksin noin kahteen ja puoleen tuntiin; tänä vuonna olin hirveän pettynyt, kun en ihan päässyt alle kahden tunnin. Tämä on oiva esimerkki tavoitteista, joista alussa mainitsin; ensimmäistä kertaa mulla oli puolimaratonilla selkeä tavoite, ja voi miten itseäni ruoskin, kun en siihen yltänytkään. Tämän vuoksi olen taipuvainen asettamaan itselleni ehkä liiankin helposti saavutettavia tavoitteita. Kehitettävää on siis siinäkin, että hahmottaisin ne itselleni sopivan haastavat tavoitteet, joiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei niin, että koko harrastus menee verenmaku suussa piurtamiseksi. Siksihän mä tähän aloin, kun se on niin kivaa! Ja teen tätä itselleni, kisaan vain itseäni vastaan. Nämä yritän pitää mielessä.

Ratsastuksesta sanoinkin, että sitä kutsutaan lajiksi, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Juoksun kanssa lienee vähän sama homma, ainakin mun kohdalla vielä toistaiseksi. Kun tähtäimessä ei ole Olympiakulta, voi edetä ihan omaan tahtiin. Muistan lukeneeni joskus naisesta, joka oli juossut maratoneja niin kauan, kun ajat niissä paranivat. Kun oma huippu siellä oli saavutettu, hän oli siirtynyt ultrajuoksuun. Sadan kilsan kisoissa hän juoksi ja oksensi ja ajatteli, että nyt on viimeinen kerta, ei helvetti enää ikinä. Mutta maaliin pääsyn jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun hän jo mietti, että missäs olisi seuraava kisa! Tuota lukiessa ajattelin, että ihan pähkähullua touhua. Itse lähdin maratonille sillä ajatuksella, että kerran elämässä, ja sitten mun ei tarvitse sitä enää ikinä tehdä. Mutta… nythän on keväälle maksettu ilmoittautuminen jo toiselle maratonilleni…

Oma edistys, osa II: Ratsastus

Ratsastus on ollut mun rakkain harrastus ja tärkeä osa elämää aina siitä asti, kun meidät kaverin kanssa vietiin tallille katsomaan hevosia, kun oltiin 8-vuotiaita. Vanhempani on varmasti vuosien varrella toivoneet ja aluksi odottaneetkin, että into lopahtaisi ja tilalle tulisi jotain vähän edullisempaa… mutta, kun nämä eläimet vei sydämen, niin se oli menoa!

Liettualainen Barone-tamma, s. 1991. Tämä kaunotar oli mun ensimmäinen lempiheppa!

Kävin ratsastastustunneilla lähes koko ala-asteen ja pikkuhiljaa kuvioihin tulivat hoitohepat ja tallikertat lisääntyivät kerrassa viikosta kolmeen kertaan. Estekammon astuessa auttamattomasti kuvioihin (taisin olla lukioikäinen) siirryin kouluvalmennukseen, ja eräänä perjantaina Repe-ope alkoikin pitää isälleni myyntipuhetta kuvan kauniista suokkiruuna Hansusta. ”Kun Heljä nyt kerran sitten koulua menee”, kuulin Repen sanovan. Hansulla kun ei vanhojen jalkavammojen vuoksi enää hypätty. Viikkoa myöhemmin olivat nimet vuokrasopimuksessa!

Kun alla oli aina sama hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin, harrastus otti aimoharppauksen eteenpäin. Hansun kanssa pääsin kisaamisen makuun ja opin ihan mielettömän paljon. Tuo kultainen heppa oli mulle syy nousta sängystä aamuisin ja etenin sillä helppo A-tasolle. Mieleen painunut muisto Hanneksen ajoilta on, kun Kati-opettaja sanoi: ”Heljä on niin edistynyt jo tossa koulussa, että se ymmärtää tahdin ja tempon ja muodon päälle sun muuta. Mutta sit kun kentälle tulee yksikin este, niin se lopettaa kaiken ratsastamisen ja roikkuu vaan jäykkänä mukana että ”mä selviydyn! Mä selviydyn!”.” Tämä kuvasti osuvasti paitsi mun hirveää estepelkoa, myös sitä miten paljon Hansu vei mua kouluratsastajana eteenpäin!

Niin ihana Haades ”Hansu”, Eriksnäsissä 2008.

Hansun jälkeen kuvioihin tuli kukas muukaan kuin elämäni hevosen kruunua kantava Bestsislennyi eli Besso. Hänestä mulla on tekeillä ihan oma postaus, sillä voisin kirjoittaa ja puhua tästä hepasta varmaan viikon putkeen.

Besso opetti mulle niin uskomattoman paljon. Se oli kärsivällinen ja palkitseva, enkä osaa edes laskea sen selässä tehtyjen ahaa-elämysten lukumäärää. Kun menin Besson kanssa ensimmäisen kerran valmennustunnille, Timo Rokkanen kysyi multa, että kumpi on sen vahvempi puoli. Sanoin, että aika tasaisen samanlaiset on molemmat puolet! Siis mitä ihmettä, nyt kun muistelen millaista Besson selässä oli, niin kyllä se puoliero oli aivan päivänselvä! Nykyään kun menen uuden hevosen selkään, huomaan kyllä tällaiset asiat. Besson kanssa vietetyt vuodet ja Timon ja Kikko Kalliokosken tunnit tekivät tehtävänsä.

Besso, 2009.

Besson kanssa treenasimme kuitenkin suurimman osan ajasta ilman kenenkään valvovaa silmää. Näin jälkikäteen ajatellen kehityin varmasti paljon yrityksen ja erehdyksen kautta. Opin huomaamaan, milloin se otti takaosansa alleen. Muistan huomanneeni myös kuinka muutokset omassa istunnassa vaikuttivat hevoseen ja sen ratsastettavuuteen. Tulin tämän uskomattoman otuksen kanssa myös ylittäneeksi itseni esteillä, ja koulupuolella vaihdot ja alkeelliset piruetitkin onnistuivat.

Besson suurin ongelma oli, että se oli niin kova jännittämään. Kisoissa petyinkin monesti radan jälkeen saamiimme prosentteihin ja paperiin, jossa luki monta kertaa peräjälkeen ”hevonen jännittää, jännittynyt, jännittynyt”. Tämän voi kääntää positiiviseksi siinä mielessä, että nykyään tunnistan hevosesta myös jännityksen ja rentouden. Yhden mun ja Besson viimeisiksi jääneistä rataharjoituksista jälkeen papereissa luki jälleen useampaan otteeseen, että hevonen on kovin jännittynyt. Olin kuitenkin huomannut sen itsekin, joten siinä kohtaa tiesin että jotain kehitystä mussa oli ratsastajana tapahtunut. Muistan laittaneeni Besson omistajalle viestin, jossa luki, että olen hepasta niin ylpeä että itkettää. Vaikka kuinka jännitti, se teki parhaansa.

Besso, 2014.

Besson siirryttyä eläkkeelle oli ratsunani pari vuotta hieno Eli-ruuna, joka ei kuitenkaan ollut oikein mun tyyppinen hevonen. Mukava kaveri, mutta yhteistä kieltä ei löytynyt. Ja oli se mulle myös auttamattomasti liian iso. Sen aikaan tunsin ajoittain epätoivoa; mä osasin Besson kanssa niin paljon, miksi tämän kanssa ei vaan onnistu? Mietin, oliko mun osaaminen sittenkin ollut täysin harhaluuloa. Elin kanssa aloin kuitenkin käydä Heidi Junkkarisen tunneilla, ja sehän oli melkoinen onnenkantamoinen; nykyään ratsastankin Heidin mainiolla pienellä Campina-tammalla.

Ensimmäistä kertaa Campinan selässä tuntui kuin olisi tavannut vanhan tuttavan pitkästä aikaa. Herkkä ka hieman ylireagoivakin tamma toimi mukavasti ja oli mulle oikein hyvän kokoinenkin. Muistan kun Heidi hihkaisi että ”Hyvä Heljä, sähän osaat!” – se osaamisen fiilis oli tosiaan ollut aikalailla kadoksissa.

Mä osaan sittenkin! Campina Grande, 2020.

Nykyään treenaan opetusmestari Campinan kanssa kahdesti viikossa. Heidin kanssa tehdään toisinaan melkoista aivojumppaa; hän huomaa mun edistyksen ja muutokset hevosessa, eikä homma jää junnaamaan paikoilleen, kun kehitymme yhdessä koko ajan eteenpäin. Onni on, että ammattilainen huomaa kehityksen jo silloin, kun mulla itselläni ei ole siitä vielä mitään havaintoa! Ekaa kertaa mulla on myös opettaja ja hevonen, jotka ovat tehneet vuosikaudet yhteistyötä; Heidi tuntee Campinan metkut ja maneerit, ja ne käyvät mullekin koko ajan tutummiksi. Juuri näin ratsastus on mulle parhaimmillaan: kun on se yksi hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin ja jonka tavat ja liikkeet on mulle tuttuja. Tiedän jo tämän tamman puolieron, tavat vältellä työntekoa ja miltä se tuntuu, kun se kantaa itsensä rentona ja rehellisesti. Koen myös jonkin asteista sielujen sympatiaa tämän hivenen dramaattisen neidin kanssa: meissä on selvästi jotain samaa. 😉

Ratsastus on laji, jossa raajoja on ihmisen neljä plus hevosen neljä eli yhteensä kahdeksan. Se on tosi paljon tämmöiselle mun kaltaiselle sankarille, jolle omankin kehon hahmottaminen tuottaa haasteita. Siinä mielessä on onni, että aloitin ratsastuksen jo lapsena; olen kasvanut lajin parissa. Voin vaan kuvitella, kuinka hukassa olisin kaikkien niiden raajojen kanssa, jos aloittaisin vasta nyt! Iän myötä on tähänkin lajiin kasvanut ymmärrys ja arvostus. Perfektionistiteininä saatoin tulla ratsastustunnilta itkien, kun yhteistyö ei sujunut hevosen kanssa, jonka selässä olin ensimmäistä kertaa. Nykyään ymmärrän, miten paljon hevoset eroavat toisistaan yksilöinä, enkä ole heittämässä heti kirvestä kaivoon, vaikka kaikki menisi päin mäntyä hevosen kanssa, jonka selässä olen sadatta kertaa. Toki turhauttavia hetkiä tulee eteen tuon tuostakin, mutta sehän kuuluu asiaan. Kun sitten niiden hetkien jälkeen tulee se päivä, jona hevonen pärskii tyytyväisenä ja kulkee alla rentona ja ne vaikeatkin asiat onnistuvat… näiden maagisten hetkien avulla ainakin mä jaksan taas niin pitkälle!

Muistan joitain vuosia sitten nähneeni Olympialaisissa Japanin edustajana kouluratsastuksessa miehen, joka taisi olla 72-vuotias. Hän oli sanonut jatkavansa ratsastusta niin kauan, kun oppii siitä uutta. Mulla on valovuosia opittavaa olympiaratsastajaan verrattuna, mutta sehän on yksi tämän lajin hienouksista; valmiiksi ei tulla koskaan. Siitä tiedänkin, että tämä laji on elämänkumppanini vielä hyvin, hyvin pitkään.

Oma edistys ja sen hahmottaminen

Etenkin synttäreideni aikaan mä tuppaan kovasti pohtimaan elämää ja sitä, millaista joskus aikanaan oletin sen olevan tässä iässä. Usein tulee tunne, että olen jumissa. Etten ole elämässä siellä missä pitäisi. Mähän täytin juuri 31, eikö mun pitäisi olla monilla elämän osa-alueilla pidemmällä?

Tästä lähdettiin. Ruuna Extazas satulassaan 8-vuotias Heljä. Eriksnäs, 1998.

Mä olen todella herkkä ihminen, ja sellainen joka ylianalysoi suunnilleen kaikkea ihan hirveästi. Asiaa ei yhtään helpota se, että vertaan itseäni ihan liikaa muihin. Jo vuosia sitten kasasin itselleni hirveitä paineita siitä, että joku itseäni nuorempi oli mua parempi ratsastaja, että joku oli hoikempi ja kauniimpi kuin mä, että muut sai koulussa parempia numeroita… Lista on loputon.

Syömishäiriöni huippuvuosina mä yhdistin lihomisen äärimmäisen mustavalkoisesti siihen, että olin epäonnistunut. Tästä eroon pääseminen on ollut pitkä ja tuskainen taival, eivätkä ne ajatukset ole vieläkään täysin poissa. Tuskin tuevat koskaan olemaankaan. Tällä saralla edistystä onkin tapahtunut siinä, että osaan vihdoin olla lempeämpi itselleni. Kun peilistä katsoo täydellisen epätäydellinen aikuinen nainen, jolla on selluliittiä ja vähän makkaraa siellä sun täällä, mä osaan jo sanoa, että hei, ei se haittaa. Se on normaalia, eikä se tee musta rumaa. Lisäksi yritän rauhoittaa mieltäni sanomalla, että mieti miten paljon tuo peilistä näkyvä keho tekee hommia. Kaikki ne treenit, ja lisäksi se kantaa mut jokaikisestä päivästä läpi.

En ole ihan varma, mistä perfektionismini sai alkunsa, vai onko se ollut mussa aina. Tässä asiaa pohtiessani tuli mieleen, että olenkohan jossain vaiheessa, jo lapsena, alkanut ottaa asiat liian vakavasti. Muistelen nimittäin, etten pienenä häiriintynyt, kun kaverit siirrettiin kokeneempien balettiryhmään ja mä jäin sinne ei-niin-hyvien ryhmään. Saatan toki muistaa väärin. Vasta vähän isompana aloin tuntea riittämättömyyden tunnetta ja menettää hermojani, kun en onnistunut jossain.

Kaikki nämä vaikeat tunteet ovat helpottaneet iän myötä, vaikkeivät olekaan täysin poistuneet. Tässäkin lempeys itseä kohtaan on avainasemassa. Harjoiteltavaa on vielä paljon, mutta tiedän olevani oikeilla jäljillä, kun yksi peruuntunut treeni tai epämairitteleva valokuva ei enää pilaa koko viikkoa. Ja paitsi, että on tapahtunut henkistä kasvua ja kypsymistä, olen mä varmasti edistynyt muutenkin. Konkreettisempia esimerkkejä ja havaintoja tästä myöhemmin!

On tässä varmaan vähän edistytty. Tamma Campina Grande ja kolmekymppiseksi varttunut Heljä viime talvena.

Itseni vertaaminen muihin on sudenkuoppa, johon putoilen aivan liian usein. Se, että joku muu juoksee maratonin alle kolmen tunnin ja tienaa kymppitonnin kuussa ei ole mitenkään multa pois. Pitää muistaa se, mistä itse on lähtenyt liikkeelle, ja miten pitkälle on päässyt. Kuten aiemminkin taisin kirjoittaa, 13-vuotiaana ryömin Cooperin testissä 1300 metriä – kolmekymppisenä juoksin maratonin. Toki olen iän myötä oppinut myös keskittymään niihin asioihin, jotka ovat mulle tärkeitä; esimerkiksi juoksuharrastuksen kannalta sillä ei oikeasti ole mitään väliä, etten näytä fitnessmallilta. Tai että olen toivottoman huono taskuparkkeeraamaan.

Nykyään, kun inhottavat riittämättömyyden runteet ottaa mut valtaansa, mä lohduttaudun sillä, miten epäsynkassa olin muiden ikäisteni kanssa jo teininä. Kun tuntui, että kaikilla muilla oli jo poikaystävät, mä en ollut vielä päässyt siihen vaiheeseen. Opiskeluvuosina, kun tutut lähti vaihtoon, ajatus siitä oli musta aivan kammottava, enkä uskonut että pystyisin siihen. Mutta; poikaystäviä tuli kyllä sitten ajallaan. Ja vaihtoonkin lähdin, kun olin valmis. Sen aika tuli puolivahingissa ja ihan itsestään. Ja vaikkei olisi tullutkaan: mitä sitten? Eihän kaikkien tarvitse toimia samalla tavalla!

Tämän rönsyilevän tekstin tarkoitus oli avata vähän mun viimeaikaisia ajatuksia elämässä edistymisestä. Seuraavassa postauksessa jatkan samasta aiheesta tarkemmin keskittyen mun rakkaisiin harrastuksiin. Sinulle, joka luit tämän: ”only look back to see how far you’ve come!” ❤️