Oma edistys, osa II: Ratsastus

Ratsastus on ollut mun rakkain harrastus ja tärkeä osa elämää aina siitä asti, kun meidät kaverin kanssa vietiin tallille katsomaan hevosia, kun oltiin 8-vuotiaita. Vanhempani on varmasti vuosien varrella toivoneet ja aluksi odottaneetkin, että into lopahtaisi ja tilalle tulisi jotain vähän edullisempaa… mutta, kun nämä eläimet vei sydämen, niin se oli menoa!

Liettualainen Barone-tamma, s. 1991. Tämä kaunotar oli mun ensimmäinen lempiheppa!

Kävin ratsastastustunneilla lähes koko ala-asteen ja pikkuhiljaa kuvioihin tulivat hoitohepat ja tallikertat lisääntyivät kerrassa viikosta kolmeen kertaan. Estekammon astuessa auttamattomasti kuvioihin (taisin olla lukioikäinen) siirryin kouluvalmennukseen, ja eräänä perjantaina Repe-ope alkoikin pitää isälleni myyntipuhetta kuvan kauniista suokkiruuna Hansusta. ”Kun Heljä nyt kerran sitten koulua menee”, kuulin Repen sanovan. Hansulla kun ei vanhojen jalkavammojen vuoksi enää hypätty. Viikkoa myöhemmin olivat nimet vuokrasopimuksessa!

Kun alla oli aina sama hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin, harrastus otti aimoharppauksen eteenpäin. Hansun kanssa pääsin kisaamisen makuun ja opin ihan mielettömän paljon. Tuo kultainen heppa oli mulle syy nousta sängystä aamuisin ja etenin sillä helppo A-tasolle. Mieleen painunut muisto Hanneksen ajoilta on, kun Kati-opettaja sanoi: ”Heljä on niin edistynyt jo tossa koulussa, että se ymmärtää tahdin ja tempon ja muodon päälle sun muuta. Mutta sit kun kentälle tulee yksikin este, niin se lopettaa kaiken ratsastamisen ja roikkuu vaan jäykkänä mukana että ”mä selviydyn! Mä selviydyn!”.” Tämä kuvasti osuvasti paitsi mun hirveää estepelkoa, myös sitä miten paljon Hansu vei mua kouluratsastajana eteenpäin!

Niin ihana Haades ”Hansu”, Eriksnäsissä 2008.

Hansun jälkeen kuvioihin tuli kukas muukaan kuin elämäni hevosen kruunua kantava Bestsislennyi eli Besso. Hänestä mulla on tekeillä ihan oma postaus, sillä voisin kirjoittaa ja puhua tästä hepasta varmaan viikon putkeen.

Besso opetti mulle niin uskomattoman paljon. Se oli kärsivällinen ja palkitseva, enkä osaa edes laskea sen selässä tehtyjen ahaa-elämysten lukumäärää. Kun menin Besson kanssa ensimmäisen kerran valmennustunnille, Timo Rokkanen kysyi multa, että kumpi on sen vahvempi puoli. Sanoin, että aika tasaisen samanlaiset on molemmat puolet! Siis mitä ihmettä, nyt kun muistelen millaista Besson selässä oli, niin kyllä se puoliero oli aivan päivänselvä! Nykyään kun menen uuden hevosen selkään, huomaan kyllä tällaiset asiat. Besson kanssa vietetyt vuodet ja Timon ja Kikko Kalliokosken tunnit tekivät tehtävänsä.

Besso, 2009.

Besson kanssa treenasimme kuitenkin suurimman osan ajasta ilman kenenkään valvovaa silmää. Näin jälkikäteen ajatellen kehityin varmasti paljon yrityksen ja erehdyksen kautta. Opin huomaamaan, milloin se otti takaosansa alleen. Muistan huomanneeni myös kuinka muutokset omassa istunnassa vaikuttivat hevoseen ja sen ratsastettavuuteen. Tulin tämän uskomattoman otuksen kanssa myös ylittäneeksi itseni esteillä, ja koulupuolella vaihdot ja alkeelliset piruetitkin onnistuivat.

Besson suurin ongelma oli, että se oli niin kova jännittämään. Kisoissa petyinkin monesti radan jälkeen saamiimme prosentteihin ja paperiin, jossa luki monta kertaa peräjälkeen ”hevonen jännittää, jännittynyt, jännittynyt”. Tämän voi kääntää positiiviseksi siinä mielessä, että nykyään tunnistan hevosesta myös jännityksen ja rentouden. Yhden mun ja Besson viimeisiksi jääneistä rataharjoituksista jälkeen papereissa luki jälleen useampaan otteeseen, että hevonen on kovin jännittynyt. Olin kuitenkin huomannut sen itsekin, joten siinä kohtaa tiesin että jotain kehitystä mussa oli ratsastajana tapahtunut. Muistan laittaneeni Besson omistajalle viestin, jossa luki, että olen hepasta niin ylpeä että itkettää. Vaikka kuinka jännitti, se teki parhaansa.

Besso, 2014.

Besson siirryttyä eläkkeelle oli ratsunani pari vuotta hieno Eli-ruuna, joka ei kuitenkaan ollut oikein mun tyyppinen hevonen. Mukava kaveri, mutta yhteistä kieltä ei löytynyt. Ja oli se mulle myös auttamattomasti liian iso. Sen aikaan tunsin ajoittain epätoivoa; mä osasin Besson kanssa niin paljon, miksi tämän kanssa ei vaan onnistu? Mietin, oliko mun osaaminen sittenkin ollut täysin harhaluuloa. Elin kanssa aloin kuitenkin käydä Heidi Junkkarisen tunneilla, ja sehän oli melkoinen onnenkantamoinen; nykyään ratsastankin Heidin mainiolla pienellä Campina-tammalla.

Ensimmäistä kertaa Campinan selässä tuntui kuin olisi tavannut vanhan tuttavan pitkästä aikaa. Herkkä ka hieman ylireagoivakin tamma toimi mukavasti ja oli mulle oikein hyvän kokoinenkin. Muistan kun Heidi hihkaisi että ”Hyvä Heljä, sähän osaat!” – se osaamisen fiilis oli tosiaan ollut aikalailla kadoksissa.

Mä osaan sittenkin! Campina Grande, 2020.

Nykyään treenaan opetusmestari Campinan kanssa kahdesti viikossa. Heidin kanssa tehdään toisinaan melkoista aivojumppaa; hän huomaa mun edistyksen ja muutokset hevosessa, eikä homma jää junnaamaan paikoilleen, kun kehitymme yhdessä koko ajan eteenpäin. Onni on, että ammattilainen huomaa kehityksen jo silloin, kun mulla itselläni ei ole siitä vielä mitään havaintoa! Ekaa kertaa mulla on myös opettaja ja hevonen, jotka ovat tehneet vuosikaudet yhteistyötä; Heidi tuntee Campinan metkut ja maneerit, ja ne käyvät mullekin koko ajan tutummiksi. Juuri näin ratsastus on mulle parhaimmillaan: kun on se yksi hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin ja jonka tavat ja liikkeet on mulle tuttuja. Tiedän jo tämän tamman puolieron, tavat vältellä työntekoa ja miltä se tuntuu, kun se kantaa itsensä rentona ja rehellisesti. Koen myös jonkin asteista sielujen sympatiaa tämän hivenen dramaattisen neidin kanssa: meissä on selvästi jotain samaa. 😉

Ratsastus on laji, jossa raajoja on ihmisen neljä plus hevosen neljä eli yhteensä kahdeksan. Se on tosi paljon tämmöiselle mun kaltaiselle sankarille, jolle omankin kehon hahmottaminen tuottaa haasteita. Siinä mielessä on onni, että aloitin ratsastuksen jo lapsena; olen kasvanut lajin parissa. Voin vaan kuvitella, kuinka hukassa olisin kaikkien niiden raajojen kanssa, jos aloittaisin vasta nyt! Iän myötä on tähänkin lajiin kasvanut ymmärrys ja arvostus. Perfektionistiteininä saatoin tulla ratsastustunnilta itkien, kun yhteistyö ei sujunut hevosen kanssa, jonka selässä olin ensimmäistä kertaa. Nykyään ymmärrän, miten paljon hevoset eroavat toisistaan yksilöinä, enkä ole heittämässä heti kirvestä kaivoon, vaikka kaikki menisi päin mäntyä hevosen kanssa, jonka selässä olen sadatta kertaa. Toki turhauttavia hetkiä tulee eteen tuon tuostakin, mutta sehän kuuluu asiaan. Kun sitten niiden hetkien jälkeen tulee se päivä, jona hevonen pärskii tyytyväisenä ja kulkee alla rentona ja ne vaikeatkin asiat onnistuvat… näiden maagisten hetkien avulla ainakin mä jaksan taas niin pitkälle!

Muistan joitain vuosia sitten nähneeni Olympialaisissa Japanin edustajana kouluratsastuksessa miehen, joka taisi olla 72-vuotias. Hän oli sanonut jatkavansa ratsastusta niin kauan, kun oppii siitä uutta. Mulla on valovuosia opittavaa olympiaratsastajaan verrattuna, mutta sehän on yksi tämän lajin hienouksista; valmiiksi ei tulla koskaan. Siitä tiedänkin, että tämä laji on elämänkumppanini vielä hyvin, hyvin pitkään.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s