Pelosta

Kuten olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, mä olen varmaan maailman arin ja nössöin ratsastaja. On kuluttavaa, kun pelko on niin vahvasti läsnä ja häiritsee sen tekemistä, mistä nauttii.

Pieniä esteitä oli hypätty ratsastustunneilla ja leireillä jo lukuisia kertoja. Se oli aina ollut kauden kivoin juttu, kun pääsi hyppäämään. Kunnes ei enää ollut.

Pienenä olin myös lasketellut muutamia kertoja ja se oli ollut musta hirmu kivaa. Yhtäkkiä ehkä 14-vuotiaana löysin itseni kävelemästä rinnettä alas, kun en enää uskaltanut laskea. Kontrollin menetys oli ehkä liian pelottavaa.

Mietin välillä, että miten musta tuli yhtäkkiä huolestunut vanhus teini-ikäisenä. En ole löytänyt selitystä sille, mistä pelkääminen alkoi. Olin toki aina aika arka ja herkkä, ehkä se kaksi kertaa saman tunnin aikana saman okserin sekaan lentely vaan oli mulle liikaa? Tai se, kun hoitohevonen lähti rannalla alta, paineli täysiä kotiin ja mä kävelin perässä?

Inhottavaa on se, että nämä mulle sattuneet jutut on niitä mitä tässä harrastuksessa nyt sattuu. Tottakai se on riskialtista kiivetä elävän olennon selkään; riskit tietysti minimoidaan käyttäytymällä ja toimimalla fiksusti ja opettelemalla tuntemaan hevonen lajina ja yksilönä. Ikinä mulle ei ole käynyt kovin pahasti ja sitähän sanotaan, että vasta sadan tippumisen jälkeen sitä on hyvä ratsastaja. Nyt aikuisiällä olen putoillut noin kerran neljässä vuodessa, mikä sekin kertoo jo siitä, etten ole ottanut juurikaan riskejä – tai kovin paljoa irrotellut.

Vanhemmiten olen huomannut, että pelko on kausittaista. On aikoja jolloin ehkä vähän jännitän, mutta menen ja teen silti siinä missä muutkin. Ja sitten on aikoja, kun radallinen maapuomeja saa mut vollottamaan kauhusta. Nyt on jo pidempään ollut menossa tämmöinen jälkimmäisen sortin kausi. Sen jälkeen, kun Besso lähti eläkkeelle, mä en ole hypännyt, ja voi hyvin olla, etten hyppää enää ikinä. Välillä haaveilen siitä, että uskaltaisin, olihan se niin kivaa! Ja voi että miten mahtava se itseni ylittämisen tunne olisi, kun vielä joskus uskaltaisin.

Mutta se pelko. Se lamauttaa, rintaa puristaa ahdistus ja jalkoja kielmöi. En pysty toimimaan kunnolla, saatika sitten luottamaan itseeni tai hevoseen. Se tunne on niin hirveä.

Sanotaan, että vanhemmiten itsesuojeluvaisto alkaa estää tekemästä niitä kaikkein hulluimpia tempauksia. Mulle se vanhuus taisi tosiaan iskeä jo teini-iässä. Mutta niin rasittavaa kuin onkin pelätä ja stressata jatkuvasti, ratsastus on mulle se juttu, jonka suhteen mä en luovuta. En voi. En oikeastaan edes tiedä, kuka olisin, jos en kävisi tallilla.

Estekammon iskiessä musta tuli puskaileva kouluratsastaja, ja sehän ei haittaa – se on niin upea laji. Katson Kyran ja Matadorin vuoden 1991 World Cup -rataa toisinaan Youtubesta ja koen vahvoja kylmiä väreitä. Mutta se, mitä en meinaa uskalataa myöntää edes itselleni, on se että hevosista todennäköisesti vain murto-osa on sellaisia, joiden selkään ensinkään uskaltaisin mennä. Että tuskin pystyisin kauhultani menemään mitään käyntiä hurjempaa tuollaisella GP-kouluratsulla. Niin pelkuri musta on tullut.

Paras ystäväni on hokenut mulle jo yli kymmenen vuotta, että elämäni olisi hirveän paljon helpompaa, jos en ajattelisi niin paljoa. Se on varmasti suuri tekijä tämän pelonkin kanssa; mun pitäisi luottaa omaan tekemiseeni ja hevoseen, sen sijaan että muodostan päässäni kaiken maailman kauhukuvia siitä, mitä voi tapahtua. Heidi-ope kerran sanoikin luottavansa ihan täysin siihen, että pärjään kuumuvan hevosen kanssa, se ei ole mun taidoista kiinni. Häntä arvelutti vain se, että lakkaan hengittämästä ja pyörryn, kun pelkään ja jännitän niin älyttömästi!

Paitsi ratsastuksessa, tämä pelkääminen alkaa näkyä muuallakin mun elämässä. Alussa mainitsemani laskettelun ohella nykyään rekkojen ohittaminen moottoritiellä on jännittävää, eikä hyvällä tavalla. Kesällä kun poikaystäväni kiidätti mua vesijetillä pitkin järveä, olin aika varma että nyt tulee loppu. Mun kiljunta oli kuulunut rannalle asti; ”EI!!! Ei ei ei, mä kuolen!!”.

Tämän riesan kanssa tässä on nyt vaan elettävä ja painettava itsepäisesti eteenpäin. Ratsastajana haaveilen että mulla olisi jonakin päivänä lihava, pomminvarma suomenhevonen, sellainen kuin monien sydämissä yhä asuva Viltterin Vartti eli Pertti oli. Kun teininä estetunnit ja lopulta koko ratsastus meni mun osalta paniikissa itkemiseksi, mut laitettiin Pertti-kuurille. Tämän kultaisen upean, maailman kilteimmän herran kanssa mä aloin sitten rakentaa luottamusta uudelleen. Pertti tuskin on enää keskuudessamme, mutta sille lähetän pilven reunalle suunnattoman suuren kiitoksen siitä, että se pelasti mun harrastuksen. Osan elämäntapaa. Sen asian, joka on ollut osa mun identiteettiä pikkutytöstä asti. Ilman Perttiä ei mun elämäni hevonen, Bessokaan olisi ikinä osunut mun polulleni. Besso oli jotain uskomatonta, enkä oikein tiedä itsekään, miten uskalsin sen kanssa tehdä kaiken mitä tein. Mutta, ehkä tämä mun pilvilaitumilla laukkaileva satuhevoseni on vaan osoitus siitä, että ikinä ei pidä luovuttaa.

Pitemmittä puheitta, lähden tästä tallille. Siellä odottavat kaunis talvipäivä ja kaunis pieni Campina-tamma, johon olen oppinut onneksi jo jotenkin luottamaan. Mitä paremmin opin tämän kuningattaren tuntemaan, sitä rennommin osaan sen kanssa olla.