Ahistaa

Mä olen hirmuisen herkkä ja melko tunteellinen ihminen. Ja ikävä kyllä sellainen, joka ahdistuu kovin helposti.

Kun elämäni hevonen Besso lähti eläkkeelle, opin viimeistään, miltä ahdistus tuntuu. Oli sitä ollut jo aiemminkin erilaisissa muodoissa, mutta Besson lähtöön yhdistän sen puristavan tunteen rinnassa ja sinänsä selittämättömän, vähän pelon tapaisen tunteen. Tällaisen iskiessä tiedän, että se menee ohi usein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Koetan hengitellä ja hoen itselleni, että ei hätää, kaikki on hyvin. Mutta on se vaan niin inhottavaa!

Nykyään koen, että osaan elää melko hyvin ailahtelevan mieleni kanssa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin osaan hyväksyä itseni ja tunteeni – tunnen itseni paremmin. Nyt ”vanhemmiten”, siis muutaman viime vuoden kuluessa, on tuntunut, että ahdistus on ottanut masennuksen paikan mun elämässä. Jostain luinkin, että masennus on surua menneestä, ahdistus pelkoa tulevasta (tämä on tosi kärjistetysti sanottu, mutta on siinä ehkä ideaa!).

Näin kolmekymppisenä on jännä miettiä omia tuntemuksia noin kymmenen vuotta sitten. Miten valtavia ne tunteet olivat ja miten ne veivät mut mukanaan! Toki niin on vieläkin, mutta ehkä se pahin särmä on pehmentynyt. Ja ihan hyvä niin, sekä mun että mun läheisteni kannalta!

Juoksukin tuli mun elämään tavallaan osana tätä mun pääni sisäistä sekamelskaa. Nykyään se on paitsi rakas harrastus ja osa elämää, myös paras keinoni ahdistuksen selättämiseen. Ikävä kyllä, kun ahdistus hyökkää esim. kesken työpäivän, on kovin hankalaa siitä noin vaan irrottautua, että moikka, mä lähden tästä nyt lenkille! Pienemmässä mittakaavassa tämä toki onnistuu; harrastankin nykyään pieniä kävelylenkkejä ihan vaikka vaan talon ympäri. Nämä ovat myös hyvä keino antaa aivoille hetki taukoa työstä, minkä jälkeen keskittyminen on helpompaa.

Mikä mulla laukaisee ahdistuksen?

No, ainakin liika tekeminen, tekemisen puute, vainoharhat, väsymys, kylmyys, lumi, pimeys, pelkotilat, ylivilkas mielikuvitus, huono itsetunto, jossittelu, rahatilanne, sunnuntai-illat, omat (ja muiden) odotukset, perfektionismi, itsekriittisyys… Nythän siis kuulostaa siltä, että se voi iskeä milloin vaan, missä vaan ja melkeinpä mistä syystä vaan. Näin se melkein onkin. Onneksi ahdistusta on eriasteista, ja useimmiten mun arjessa esiintyy semmoista lievänä mielen perukoilla kummittelevaa muotoa. Silloin kun se äityy oikein pahaksi (onneksi suht harvoin), niin jopa tämä perfektionisti osaa sanoa itselleen, että nyt suklaata ja peiton alle. Että katsotaan tätä elämää ja siitä suoriutumista sitten taas huomenna.

Mikä siihen mun kohdalla auttaa?

Jo aiemmin mainittu juoksu on mulla ehdoton ykkönen apukeinona. Musiikki on myös isossa roolissa ahdistuksen helpottajana. Usein huonolla hetkellä laitan soimaan jotain vähän synkempää, joka sopii mun sen hetkiseen tunnelmaan. Esimerkiksi Metallica sopii mun ahdistushetkiin kuin nenä päähän.

Juoksun ohella muukin treenaaminen tekee mun ahdistuneelle mielelle hyvää. Se kun saa lihakset töihin ja vähän hien pintaan, rauhoittaa hyvin. Jos paha mieli pääsee siihen pisteeseen, että mistään ei tule mitään kun ahdistus on päässyt niskan päälle, on ehdottomasti parasta vain vetäytyä peiton alle tuijottamaan vaikka Frendejä. Tai muuta todellisuuspakoa, vaikka sitten niitä kuuluisia kissavideoita! Ja kun mieltä on tarpeeksi saatu tasoitettua kevyen komedian parissa, siitä onkin luontevaa jatkaa yhteen mun suosikkikeinoista; yön yli nukkumiseen.

Myös turpaterapia rauhoittaa ahdistunutta mieltä.

Muita hyviksi toteamiani keinoja, joita kuitenkin ikävän harvoin itse jaksan tai älyän käyttää, on muun muassa kirjoittaminen, maalaaminen ja värittäminen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, että vedän omituisia, lähes pakkomielteisiä siivouspuuskia – olen aika varma että niidenkin taustalla on jonkinasteinen ahdistus ja tarve helpottaa sitä.

Te muut ahdistuneet siellä, jos tämän luette: vedetään syvään henkeä. Ja muistetaan, että ahdistus valehtelee ja liioittelee. Paljon. 🖤

Mä olen koittanut tehdä tästä itselleni vähän niin kuin mantraa:

And what it all comes down to my friends, yeah
Is that everything is just fine, fine, fine
’Cause I’ve got one hand in my pocket
And the other one is hailin’ a taxi cab

– Alanis Morissette

2 vastausta artikkeliin “Ahistaa”

  1. Mä olen hyvinkin herkkä myös itse.. mutta ennen kaikkea olen hyvin hyvin altruistinen. Tekstiä lukiessa mä osasin kokea ne samat tunteet mitä itsekin koet. Se rinnan puristus, se jännä kalvaava tunne, joka vain kummittelee eikä mene pois. Se on ahdistavaa.

    Mä tiedän, tähän on vaikea löytää niitä niksejä. Itse olen pyrkinyt siihen, että analysoin ne hetket mistä ärsyynnyn. Etsin siihen syyn miksi se ahdistaa… ja tiiätkö? Useimmiten päädyn tässä analyysissani siihen, että se syy on lopulta aika mitätön. Välillä siis mieleni pyrkii ajattelemaan asiat aivan liian monimutkaisesti ja pessimistisesti. Mä pyrinkin kääntämään nykypäivänä kaiken optimismiin… joo helpommin sanottu kuin tehty, mutta Pauli Hanhiniemen sanoin ”Tää ei oo iha haudanvakavaa”… sillä teemalla itse yritän nykyään puhaltaa.

    Itse asiassa nykyään olen itseanalysoinnin jo jättäny lähes kokonaan… mulla ei ole niin pakonomainen tarve enää reagoida asioihin liian ”negatiivisesti”, vaan ensireaktioki on muuttunu enemmänki avoimemmaksi asialle kuin asialle. Tää elämä tuntuu olevan jatkuvaa opettelua, mut ei me täältä kukaan hengissä selvitä. Siksi mä aattelinki, et miks murehtisin niin paljon… ei oo helppoa, mutta parempaan suuntaan mennään 🙂

    Välillä musta tuntuu, että elämästä nykypäivänä on tullut kaameeta suorittamista. Se nakertaa, eikä sen niin pitäisi olla. Oon innokas penkkiurheilija ja luin eilen tekstin Ilkka Herolasta:
    https://yle.fi/urheilu/3-11651479

    Loistava teksti! Kannattaa lukea vaikkei urheilusta niin välittäisikään. Siellä mainittiin mm. näin:
    ”Sen jatkuvan tulosajattelun ja suorittamisen laadun analysoinnin pitää uskaltaa jättää syrjään, ja luottaa siihen, että kun minä nyt vaan keskityn ja pyrin tekemään tämän asian hyvin, niin sillä ei ole mitään väliä miten se just nyt toimii, vaan se tulee joskus se tulos.”

    Ja tuo tekstin palanen siis sopii urheilun lisäksi myös iha yleisesti elämään, työelämään, arkeen, ihmissuhteisiin, iha mihin vaan….

    Tsemppiä! Kyllä se aurinko viel paistaa… keväthän on tekemässä tuloaan! 🙂

    Liked by 1 henkilö

    1. Kiitos!! Ja kyllä tosiaan, monesti itekin huomaan, että ne ahdistuksen aiheuttajat on jotain ihan mitättömän pieniä juttuja. Monesti myös arjessa, kun on monia asioita meneillään, niin en saa kiinni siitä mikä se aiheuttaja varsinaisesti on, ennen kun sit kun se asia yhtäkkiä ratkeaa tai helpottaa, ja sit vasta tajuaa että mistä se kenkä puristi. 😅
      Suorittamisen tunnistan itekin todella vahvasti, ja ikävästi ne kivatkin asiat elämässä saattaa mennä siihen että niitä vaan suorittaa, koska ”pitää”. Sillon pitää oppia vähän pysähtymään ja nauttimaan hetkistä. Pikkuhiljaa opettelen…
      parempaan suuntaan iän karttuessa, ja tosiaan, kyllä se kevät sieltä tulee! 💛☀️

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s