Välillä ja varsinkin näin kesällä, kun ihmiset pukeutuvat kevyemmin, mietin että uskoisiko kukaan tuntematon miten paljon mä juoksen?
Joitain viikkoja sitten pulahdin ihanan viilentävään meriveteen, saunoin ja join viiniä auringossa Helsingin Löylyssä. Oli tosi hauskaa, mutta nyt jälkeenpäin mieltä kalvaa vaan ajatus, että miksi mä olin uimapukuisista naisista ehdottomasti se pyörein? Kaikki muut oli myös mua ruskettuneempia, ja miksei kellään muulla ollut selluliittia?
Voi hyvin olla että tämä johtui jälleen vaan siitä, etten ilmeisesti vuosiin ole nähnyt itseäni samoin kuin muut. Kehonkuvani on auttamattomasti vääristynyt vielä nyt, syömishäiriövuosien jälkeenkin. Katsoessani Löylyssä omaa kuvajaistani (lähes pelkkää siluettia) ikkunalasista mun mielessä kävi, että mähän näytän ihan kivalta! Ja tänä kesänä maailman paras juttu on ollut se kun muotiliikkeiden hyllyihin saapui taas korkeavyötäröisiä bikinialaosia! Rannalla ja altaalla saan siis piilotettua mun mahan, jota olen vuosikaudet pitänyt karmean rumana ja tulen varmaankin aina pitämään. Korkeissa bikinipöksyissä olin Löylyssäkin, mutta tästä armollisesta ja hyvästä hetkestä huolimatta mietin vielä monta päivää myöhemmin, että miten ne kaikki muut naiset oli niin paljon mua hoikempia ja kauniimpia..?
Mä tosiaan treenaan paljon. Viime vuonna juoksin maratonin ja virallisia tuloksia puolimaratoneilta on kertynyt kymmenen. Mutta kun katson peiliin, niin en mä näytä kovin urheilulliselta. Vuosien kamppailun jälkeen olenkin päässyt siihen pisteeseen, missä voin useimmiten armollisesti todeta itselleni että hei, sä olet tavallinen aikuinen nainen, ei sun tarvitse näyttää huippumallilta. Monesti en itseasiassa enää edes haluaisi näyttää perinteiseltä langanlaihalta mallilta, vaan terveeltä urheilulliselta naiselta. Mutta siinähän se onkin, mä näytän omaan silmääni siltä etten ihan kauheasti jaksa liikkua.
Toki on aika vanhanaikaista ajatella, että urheilijat on laihoja ja sillä sipuli. Selluliittia on ihmisillä Beyoncesta Serena Williamsiin, eikä se tee heistä musta yhtään vähemmän viehättäviä. Miksi siis itsessä häiritsee kaikki tällaiset seikat?
Ja kun mä en enää nykyään edes juokse siksi, jotta laihtuisin. Siitä on tullut mulle rakas harrastus ja iso osa elämää. Mutta auttamattomasti ne vanhat, inhottavat ajatusmallit hiipivät mieleen… Miksi muut on niin paljon mua hoikempia? Miksi muut ei näytä yhtään inhottavalta bikineissä? Syökö ne yhtään mitään?
Tulen varmaan loppuikäni painimaan tällaisten ajatusten kanssa. Olen tiennyt sen jo pitkään, ja onneksi nykyään myös tiedostan, että tämä on kausittaista. Eivätkä ne pahimmat notkahdukset enää kestä kauaa.
Pari päivää sitten ratsastustunnilla heitin hupparin pois alkuverkan jälkeen. Oli hirveä sadekeli, joten oltiin maneesissa. Laukkasin suoraa uraa kohti päädyn peiliä. Peilissä oli aina niin kaunis Campina, selässään normaalikokoinen nainen, joka ei näyttänyt iljettävältä vaikka olikin pukeutunut ihan vaan treenitoppiin. Tämä oli taas niitä hetkiä, jotka mun vaan täytyy muistaa. Näistä täytyy pitää kiinni.
