Kyllä mä juoksen, ihan oikeesti

Välillä ja varsinkin näin kesällä, kun ihmiset pukeutuvat kevyemmin, mietin että uskoisiko kukaan tuntematon miten paljon mä juoksen?

Joitain viikkoja sitten pulahdin ihanan viilentävään meriveteen, saunoin ja join viiniä auringossa Helsingin Löylyssä. Oli tosi hauskaa, mutta nyt jälkeenpäin mieltä kalvaa vaan ajatus, että miksi mä olin uimapukuisista naisista ehdottomasti se pyörein? Kaikki muut oli myös mua ruskettuneempia, ja miksei kellään muulla ollut selluliittia?

Voi hyvin olla että tämä johtui jälleen vaan siitä, etten ilmeisesti vuosiin ole nähnyt itseäni samoin kuin muut. Kehonkuvani on auttamattomasti vääristynyt vielä nyt, syömishäiriövuosien jälkeenkin. Katsoessani Löylyssä omaa kuvajaistani (lähes pelkkää siluettia) ikkunalasista mun mielessä kävi, että mähän näytän ihan kivalta! Ja tänä kesänä maailman paras juttu on ollut se kun muotiliikkeiden hyllyihin saapui taas korkeavyötäröisiä bikinialaosia! Rannalla ja altaalla saan siis piilotettua mun mahan, jota olen vuosikaudet pitänyt karmean rumana ja tulen varmaankin aina pitämään. Korkeissa bikinipöksyissä olin Löylyssäkin, mutta tästä armollisesta ja hyvästä hetkestä huolimatta mietin vielä monta päivää myöhemmin, että miten ne kaikki muut naiset oli niin paljon mua hoikempia ja kauniimpia..?

Jalkojani voin kuvata kuumallakin, mutta en ikinä vastaani.

Mä tosiaan treenaan paljon. Viime vuonna juoksin maratonin ja virallisia tuloksia puolimaratoneilta on kertynyt kymmenen. Mutta kun katson peiliin, niin en mä näytä kovin urheilulliselta. Vuosien kamppailun jälkeen olenkin päässyt siihen pisteeseen, missä voin useimmiten armollisesti todeta itselleni että hei, sä olet tavallinen aikuinen nainen, ei sun tarvitse näyttää huippumallilta. Monesti en itseasiassa enää edes haluaisi näyttää perinteiseltä langanlaihalta mallilta, vaan terveeltä urheilulliselta naiselta. Mutta siinähän se onkin, mä näytän omaan silmääni siltä etten ihan kauheasti jaksa liikkua.

Toki on aika vanhanaikaista ajatella, että urheilijat on laihoja ja sillä sipuli. Selluliittia on ihmisillä Beyoncesta Serena Williamsiin, eikä se tee heistä musta yhtään vähemmän viehättäviä. Miksi siis itsessä häiritsee kaikki tällaiset seikat?

Ja kun mä en enää nykyään edes juokse siksi, jotta laihtuisin. Siitä on tullut mulle rakas harrastus ja iso osa elämää. Mutta auttamattomasti ne vanhat, inhottavat ajatusmallit hiipivät mieleen… Miksi muut on niin paljon mua hoikempia? Miksi muut ei näytä yhtään inhottavalta bikineissä? Syökö ne yhtään mitään?

Tulen varmaan loppuikäni painimaan tällaisten ajatusten kanssa. Olen tiennyt sen jo pitkään, ja onneksi nykyään myös tiedostan, että tämä on kausittaista. Eivätkä ne pahimmat notkahdukset enää kestä kauaa.

Ratsastuskuvia katsoessani mua jännittää eniten, että miten lihavalta mä niissä näytän.

Pari päivää sitten ratsastustunnilla heitin hupparin pois alkuverkan jälkeen. Oli hirveä sadekeli, joten oltiin maneesissa. Laukkasin suoraa uraa kohti päädyn peiliä. Peilissä oli aina niin kaunis Campina, selässään normaalikokoinen nainen, joka ei näyttänyt iljettävältä vaikka olikin pukeutunut ihan vaan treenitoppiin. Tämä oli taas niitä hetkiä, jotka mun vaan täytyy muistaa. Näistä täytyy pitää kiinni.

Kesäkunto, vanha vihollinen

Kesä on ihanaa aikaa. Luonto on kauneimmillaan ja on ihanaa olla ulkona. Vuosikausia kesän koittaminen on ollut mulle kuitenkin aina vähän vaikea paikka – kun vaatteet vähenee ja enemmän ihoa näkyy, huomaa myös talven aikana kertyneen selluliitin ja kilot.

Todella kärjistetysti sanottu, I know. Se on vain niin kovin kauan ollut mun mielikuva itsestäni. Pikkuhiljaa se on onneksi muovaantunut sitä kohti, että tärkeintä on että tiedostan voivani hyvin ja olevani hyvässä kunnossa. Juoksen yli 100km kuussa, joten miksi mun tarvitsisi ruoskia itseäni siitä, etten näytä Heidi Klumilta?

On maailman helpottavinta huomata että ajattelen nykyään jo ihan oikeasti, että mä olen aikuinen nainen ja mun kehoni on kokenut kanssani koko mun elämän – miksei se saisi näkyä? Polvessa on ruma arpi siitä kerrasta kun liukastuin kunnolla, reisien sivuilla on raskausarpia ja ties mitä kaikkea.

Hienointa on, että kirjoitan tästä vietettyäni vastikään viikon juoksematta. Huhtikuun intervallitreenissä loukattu jalka pamahti sitten kunnolla kesäkuun tokalla lenkillä, ja nyt en tiedä milloin pääsen taas kunnolla juoksemaan. Yliliikkuva polvinivel oli ärtynyt, eikä tilanne ole onneksi yhtään niin paha kuin ehdin pelätä – toivottavasti pian jo lenkkeilen taas, siis vähän enemmänkin kuin 6km viikossa!

Juoksutreenin jäätyä ohjelmasta ehdin käydä jo pariinkin kertaan Kuusijärvellä pulahtamassa.

Valehtelisin jos väittäisin ettei vanha syömishäiriödemoni ole kummitellut mun päässä juoksutauon aikana. Turvotuksesta koitui melkoinen ahdistus viimeksi viikko sitten ja tänään näin itseni töissä hissin peilistä ja mielessä kävi melkoinen litania rumuutta kuvaavia adjektiiveja. Mutta onneksi se ei enää vangitse mua koko päiväksi hirveään ahdinkoon.

Vaikka juoksulenkit pysyisi pisimmilläänkin vartin mittaisina vielä jonkin aikaa, niin onneksi voin uida ja kävellä. Ja onneksi myöskään ratsastus ei ole kivuliasta! Näitä mä aion tehdä, ja tiedättekö mitä? Aion myös syödä jätskiä. Ja karkkia. Ja juoda viiniä terassilla kesäauringossa. Olen aika varma, että vuosien päästä en muistele tästäkään kesästä sitä, miten turvonnut olin tai kuinka kaikki muut näyttivät kukkamekoissaan mua hoikemmilta. Kesä on ihana ja lyhyt, ei tuhlata sitä itseinhon kourissa, vaan tehdään ihania muistoja.

Mä oon ihana, diggaan itestäni ihan sikana
– F

Campinan kanssa nauttimassa kesäaamusta.