Se on täysin totta, kun sanotaan, että juoksu on paitsi fyysisesti, myös henkisesti rankkaa. Olen monta kertaa todennut, että se pahin vihollinen on oman pääni sisällä. Tänä lauantaina edessä olisi se odotettu ja kammottu neljäs maraton. Yritän jo näin etukäteen saada sisäiset demonini hallintaan.
Pitkiä matkoja juostessa kokemus tuo varmuutta. Nykyään pystyn useimmiten juoksemaan puolimaratonin henkiseltä kannalta melko ongelmitta. Toista oli, kun juoksin tätä matkaa ensimmäisiä kertoja. Sinä kesänä juoksin kesäkuussa ensimmäisen puolikkaani Helsinki Halfmarathon -tapahtumassa, ja toisen vielä loppukesästä Kaisaniemen juoksussa. Muistan, että ensimmäisellä puolikkaallani oli aika lämmin ja aurinkoinen päivä. Jossain puolivälin paikkeilla tuntui, että löysin mukavan tahdin, jolla juokseminen oli helppoa. Mutta 15-16 kilometrin tienoilla homma kävi henkisesti aivan kamalaksi. Toki ensikertalainen puolimaratonilla auringon paahteessa koki fyysistä pahoinvointia ja pyörrytystä, mutta se oli vähäistä verrattuna päänsisäiseen myllerrykseen.
”Sä oot niin huono, hidas ja surkea! Miksi sä edes yrität?!”. Muun muassa tällaista muistan päässäni pyörineen. Kävin läpi melkolailla koko ihmisen tunneskaalan ja muistan nieleskelleeni jossain vaiheessa itkuakin. Toinen puolimaratonini loppukesästä oli vielä hirveämpi kokemus. Henkinen tilani ei ollut hommaan yhtään hyvä, vaan vaivuin täysin epätoivoon. Muistan miettineeni vielä pari kilsaa ennen maaliakin, että pääsenköhän ollenkaan perille. Maaliviivan jälkeen lysähdin maahan makaamaan ja taisin ajatella, että en kyllä tee tätä enää ikinä.
Kokemuksen kartuttua mielenhallintani on kehittynyt. Nykyään osaan suurimman osan ajasta hokea itselleni mantran tavoin, että ei mitään hätää, nauti vaan nyt. Mun tekemisessä tavoitteena ei ole Olympiakulta, joten saatan hyvin sanoa itselleni, että jos tuntuu pahalta, niin hidasta vaan. Ihan aina en toki löydä tätä hyvää, rauhaisaa sisäistä vaihdetta, vaan saatan yhä ajautua ruoskimaan itseäni. Varsinkin, kun olen kolmena viime vuonna juossut puolikkaiden päälle yhden maratonin per vuosi. Siinä ehtii käydä läpi tunneskaalan useampaan kertaan, miettiä läpi ja kyseenalaistaa kaikki elämänvalintansa ja luvata itselleen aika moneen otteeseen, että tämä on sitten vika kerta…
Tämän kevään toiseksi pisin lenkkini, 25,5 km, oli melkoista päänsisäistä taistelua. En ollut osannut varata mukaan riittävää määrää nestettä ja energiageelejä, ja kenkäkin hiersi. Mutta vielä suurempi haaste oli se jokin mun pään sisällä, joka rääkyi vähän väliä, että ei tästä tuu mitään, et sä pysty tähän! Vaikka kuinka yritin sitä vaimentaa, se pääsi väsymyksen kasvaessa valloilleen. Kun kolme tuntia tuli lopulta täyteen, vajosin puiston penkille istumaan ja taisin tirauttaa pari kyyneltäkin. Mielessä kävi, että jos sitä vaan lopettaisi koko tämän älyttömän harrastuksen.
Luulen, että ainakin mun tarvitsi jälleen etsiä se oikea mielentila talven jäljiltä. Kovat sissit juoksee monen tunnin lenkkejä pakkasilla ja vaikka kuinka syvissä hangissakin, mutta mä en mukavuudenhaluisena talvenvihaajana ole siihen lähtenyt. Talvisin juoksen ehdottomasti mieluiten juoksumatolla, vaikka sitten liki pari tuntia kerrallaan. On vapauttavaa, kun ei tarvitse miettiä, miten paljon vaatetta pukea ja miten pakata neste mukaan ilman että se jäätyy. Tosi pitkiä lenkkejä alan juosta sitten keväällä, kun pahimmat pakkaset ovat hellittäneet. Talven aikana pyrin lisäämään voimaa salitreenillä.
Tämä on ollut mulle toimiva systeemi jo useamman talven ajan. Ongelmana on vain se, että tosi pitkien lenkkien vaatima mielenlujuus ehtii talven aikana lahota. Toki tarvitsen soturiasennetta jo siihen, että puen monen monta vaatekerrosta päälleni ja lähden hölkkäämään pakkaseen ja lumituiskuun edes tunniksi, mutta maraton vaatii vielä enemmän. Ainakin multa. Kun noin kolmen tunnin kohdalla väsymys alkaa ottaa musta yhä tiukemman otteen, mielenhallinnalla on valtava rooli siinä, että selviydyn maaliin asti. Jos sen korvanjuuressa kiljuvan demonin päästää liian kovaan ääneen ja alkaa uskoa sitä, voi matka tyssätä liian lyhyeen.
Luin muutama vuosi sitten Leppäsen veljesten Maken ja Nikon kirjoittaman kirjan Itseluottamus – kestomenestys mielessä. Siinä käsiteltiin paljolti myös urheilua. Mulle on jäänyt päällimmäisenä mieleen kirjan kuvaus siitä, kuinka menestyvä urheilija osaa sulkea kaiken muun mielestään pois suorituksen ajaksi. Jos esimerkiksi Leijonien päässä pyörisi MM-jäällä, että mitähän meistä kirjoitetaan huomenna lehdissä, tai että onkohan illalla kultajuhlat, niin se veisi fokuksen pois itse tekemisestä. Tämä ei ehkä ihan päde muhun harrastejuoksijana. Juoksu on siitä kiva laji, että siinä ei tarvitse tehdä maaleja tai taklata ketään. Maratonin aikana on aikaa vaikka muille jakaa, ja monesti juoksua helpottaakin, kun koettaa ajatella jotain muuta, mulla kun tähtäimessä ei ole se maailmanmestaruus vaan ihan vain maaliin pääsy. Mutta silti koen tämän hyödylliseksi ajatukseksi. Voin soveltaa sitä tässä lauantaihin valmistautuessani niin, että yritän sulkea mielestäni pois ajatukset, jotka alkavat sanoilla ”Mitä jos…”. Ja niitä muuten riittää! Mitä jos nukun pommiin? Mitä jos vatsa menee sekaisin? Mitä jos eksyn reitiltä? Mitä jos en vaan mitenkään jaksa juosta? Ja niin edelleen!
Onneksi varsinaiseksi kenraaliharkaksi tällä kertaa jäänyt pidempi, 28 km lenkki sujui mielenkin puolesta huomattavasti paremmin, kuin tuo haastava 25 km, jonka kipitin kolme viikkoa ennen tapahtumaa. Tekemistä siinä on, että saan itseni pidettyä kasassa vielä pidempään, fyysisesti ja henkisesti. Toisaalta se on ehkä osa tämän hullun homman viehätystä… Onneksi musiikki on ikään kuin sallittua dopingia. Tähän mennessä jokaiselle maratonille on muodostunut ikään kuin omat teemabiisinsä. Ensimmäisen kerran lähdin haastamaan itseäni Children of Bodom korvissa. Toisella kerralla Rudimental psyykkasi mua hokemalla ”not giving in”. Viime vuonna taistoon lähdettiin In Flamesin tahtiin: ”I don’t need no sympathy, it’s only for the weak”. Tavallaan siistiä onkin, että mulla on tällä hetkellä mielessä useampi biisi, joita aion lauantaina popittaa ja fiilistellä urakoidessani. Kun unelmoin maaliintulosta, päässäni soi Florence & The Machine: ”We are shining, and we’ll never be afraid again”.
Viimeiset 72 tuntia ennen maraa on jo käynnissä, voihan kääk! Nyt vaan levätään ja tankataan. Tsemppiä kaikille kanssajuoksijoille ja kevyitä kilsoja! Kohta mennään, muistakaa hengittää…
”Serenity now!!!” – Frank Costanza (Seinfeld)
