Uupumus on nykyään monien huulilla. Välillä tuntuu, että joku palaa loppuun suunnilleen joka viikko. Töitä on liikaa tai osaaminen ei riitä. Sellainen tuntuu olevan se yleisin tarina. Itselläni töitä oli kyllä paljon, mutta osaamista ja paloa olisi ollut toisenlaiseen työnkuvaan. Menemättä sen syvemmin oman uupumukseni syntyyn, halusin kuitenkin kirjoittaa siitä nyt, kun aallonpohjasta on noin puolitoista vuotta aikaa. Olen lukenut ja kuunnellut artikkeleita ja kirjoja aiheesta ja tunnistan niistä monesti itseni. Haluan kuitenkin tuoda esiin myös sellaiset omat mietteeni, joihin en ole muualla törmännyt.
Pakko jaksaa, kun muutkin jaksaa
Kun mulla alkoi lähteä mopo käsistä, itkin jatkuvasti, en saanut unta ja olin koko ajan allapäin ja epätoivoinen. Silti hoin itselleni, että pakkohan sun on jaksaa! Et sä voi olla niin heikko että romahdat, katso nyt ympärillesi, kaikki muutkin jaksaa!
Mä olen aina vertaillut itseäni aivan liiaksi muihin, se on asia jota työstän ja tulen työstämään vielä pitkään. Mutta siinä uupumuksen alussa, kun en vielä tajunnut, kuinka syvälle olin joutumassa, mä näin vain ne muiden Instagram-postaukset. Muiden ylennykset, palkankorotukset, menestyksen. Sen, että jossain joku muu jaksoi nousta aamuviideltä lenkille, mennä sitten toimistolle hoitamaan päivän työt, tehdä vielä ehkä vähän ylipitkän päivän, ja sen jälkeen hoitaa kotiaan ja lastensa harrastuksia, laittaa ruokaa ja vielä ehti venytellä iltasella telkkarin ääressä. Musta tuntui, että olin hirveän huono ihminen, jos tein vain tavallisen kahdeksan tunnin työpäivän. Muistan, että mua kerran oikein hävetti sanoa tallilla, että en tehnyt tänään edes yhtään ylitöitä ja silti oon aivan poikki.
Mulla ei ole lapsia, ja tavallaan ajatus siitä, että elämänhän pitäisi vielä tässä kohtaa olla tosi helppoa, lisäsi pökköä pesään. Tuolla jossain on ihmisiä, joilla on vaikka viisi lasta, ja silti ne käy töissä, hoitaa kodin ja lapset ja harrastaa ja näyttää aina siisteiltä, eikä nekään ole romahtaneet. Millä oikeudella mä voisin niin muka tehdä? Enhän mä tee tarpeeksi ollakseni väsynyt.
Pelko ja ahdistus
Mä olen aina ollut tosi herkkä. Vasta nyt vanhemmiten olen alkanut sitä itse ymmärtää ja kunnioittaa. Siinä on hyvät ja huonot puolensa. Huonona voin mainita etenkin sen, että pelästyn ja pelkään asioita vähän liiankin herkästi.
Ahdistus on ollut mulle tuttua jo jonkin aikaa, ja olenkin myös kirjoittanut siitä täällä jo aiemmin. Kenties itsestään selvää, mutta sanotaan nyt kuitenkin, että kyllähän se väsymys ja uupumus lisää ahdistusta. Kun voimat on loppu, voi tuntua, että suunnilleen jääkaappikin suunnittelee mun salamurhaa.
Hevoset ja ratsastus on olleet mun elämässä 8-vuotiaasta asti. Kaviokkaat veivät pikkutytön sydämen ja sille tielle jäin. Muistan kyllä, että vähän niiden kanssa pelotti jo silloin. Teini-iässä pelko pääsi valloilleen ja oli lopettaa koko rakkaan harrastuksen. Taistelin siitä läpi kilttien hevosten ja ymmärtäväisten opettajien avulla, ja niin vaan mä ratsastan yhä, 33-vuotiaana. Mutta uupuneena ja univajeessa se pelko nousi aivan uusin sfääreihin.
Ajoin tallille Nurmijärvelle kaksi kertaa viikossa. Pakkasten alettua, kun ajokeli muuttui epävakaaksi, mua pelotti jo se tallille ajaminen. Reitti oli tuttu, siinä ei ollut yllätyksiä, mutta monesti epäröin, uskallanko lähteä vaikka tuon kuorma-auton ohi moottoritiellä. Ja mitäs sitten, kun pääsin tallille ja hevosen selkään… Jos hevonen tuntui olevan yhtään kiukkuisella tuulella (kun hevonen on vanha ja jäykkä, lihasten lämpiäminen ja se, että toiminta alkaa sujua, vie aikaa), mä monesti mietin että onko mun pakko laukata, kun mä en uskaltaisi. Nyt tuntuu absurdilta ajatella, että olin niin kauhuissani tuon yleisesti ottaen tosi kiltin, pienen, vanhan hevosen selässä. Pahinta oli, kun sydäntalvella maneesin katolta putoili lunta; moni hevonen pelästyy sitä. Kultainen vanha tamma ei ollut mun kanssa reagoinut lumien putoiluun ikinä juuri mitenkään, mutta mä olin niin paniikissa, että taisin sen kerran kävellä pienellä ympyrällä seinien vierustoja vältellen. Pari pätkää taisin uskaltaa ravata, sekin oli urotyö.
Harrastukset ja nautinto
Tästä päästäänkin hyvällä aasinsillalla siihen, kuinka paljon enää nautin hevosharrastuksesta ollessani aivan puhki. Muistan kerran, kun jokin työongelma askarteli mielessäni koko ratsastuksen ajan. Vaikka kuinka yritin keskittyä, meni homma aina vaan sinne päin. Raja työn ja vapaa-ajan välillä oli hämärtynyt niin, että työkone tuli mukaan varmuuden vuoksi tallillekin. Kerran en ottanut sitä mukaan, ja voi kuinka syyllinen olo mulla olikaan! Puhelimella pääsin sentään Slackiin tarkistamaan viestit.
Kun toinen jalka on koko ajan toimiston oven välissä, ei ole kovin helppo rentoutua mukavan harrastuksen pariin. Harrastuksista taisi tulla mulle vähän niin kuin jotain listan jatketta. Jotain, mikä nyt vaan täytyy hoitaa, kuten työt ja kodin askareet ja kaikki. Ihan kaikki oli suorittamista, hampaiden pesusta tiimipalavereihin. Kun mieli askarteli töissä, tiedostin hevosen selässä, ettei tämä ole tammaraukkaa kohtaan reilua, että yritän saada sitä tekemään jotain, vaikken itse ole henkisesti edes paikalla. Olin myös jo aiemmin oivaltanut, että heponen oli paljon paremmalla tuulella, kun menin tallille kiireettä ja hyvin levänneenä. Totta kai se aisti musta kiireen ja stressin. Mutta mä painoin eteenpäin laput silmillä, suoritin vaan, suoritin, suoritin, suoritin…
Juoksu on toinen rakkaimmista harrastuksistani, ja sen hyväksi täytyy sanoa, että se osittain piti mut tolpillani uupumuksen läpi. Muistan hetkiä niiltä pimeiltä alkutalven illoilta, jolloin mua ahdisti suunnattomasti, enkä tiennyt saisinko taaskaan unta, mutta juoksulenkki toi mielenrauhaa ja hyvää oloa. Tavoitteellinen juoksu olisi kylläkin ehkä tässä kohdin kannattanut hetkeksi unohtaa, ja keskittyä vain hölkkäämän ilon vuoksi. Syytin juoksuvauhdin auttamattomasta hidastumisesta talvea, lunta, kylmästä kankeita jalkojani. Nyt, lähes pari vuotta myöhemmin, olen aika varma, että kyllä se oli uupumus joka vauhdinkin söi.
Merkit ilmassa
”Eikä usko ennusmerkkien voivan tarkoittaa mitään”, laulaa Apulanta. Mulle taisi käydä juuri näin. Pelko hevosen selässä ja hidastunut juoksuvauhti eivät olleet ainoita merkkejä siitä, että homma oli riistäytymässä käsistä.
Mä en ikinä ole kovin paljoa puhunut tai huutanut unissani. Syksyllä 2021, kun uupumus teki tuloaan, muistan kuitenkin kaksi kertaa ihan vähän ajan sisään, jolloin heräsin siihen, että mieheni töni mua hereille, koska kiljuin unissani. Äitini alkoi tuona syksynä lukea Teemu Keskisarjan kirjaa Kyllikki Saaren murhasta, ja mä vielä naurahtaen sanoin hänelle, että kannattaakohan sun nyt lukea tuollaista, sitten taas huudat yöllä. Tästä ei tainnut mennä viikkoakaan, kun se olinkin minä joka huusin.
Musta tuntuu, että korona-aikana, kun istuin viikkoja etätöissä vain kissa juttuseuranani, mun muisti jotenkin huononi. Sanoin ystävillenikin, että mun aivoista tuli jotenkin ihan muusia. Mutta aivan varmaa on, ettei tämä uupumuskaan muistille hyvää tehnyt. Yhä nyt huomaan, että mulle käy kovin usein niin, että menen vaikka keittiöön, pyörin siinä hetken ympyrää tietämättä yhtään, mitä olin tullut sinne tekemään. Joskus muisti palaa viiden minuutin, joskus tunnin päästä. Samaa käy jatkuvasti näytön ääressä istuessani. Avaan uuden välilehden, ja yhtäkkiä mulla ei ole hajuakaan, mitä sillä oli tarkoitus tehdä.
Itsetunto
Monin paikoin yhtenä työuupumuksen oireena on mainittu ammatillisen itsetunnon lasku. Omalla kohdallani laajentaisin tätä niin, että paitsi ammatillisen, myös ihan koko hiton itsetunnon lasku kaikilla osa-alueillaan. Olen aina inhonnut epäonnistumista, mutta nyt sekin meni jo aivan överiksi. Muistan, että kerran itkin, kun en osannut lautapeliä, jota mieheni ja hänen sisarustensa kanssa pelasimme. Lääkärin vastaanotolla nyyhkytin, että anteeks ku mä oon näin huono.
Sisäinen puheeni muuttuu aika soimaavaksi jos olen nälkäinen tai väsynyt. Kun en nukkunut kunnolla niin pitkään aikaan, voitte vaan kuvitella millaista se itseni haukkuminen oli. Mieleen nousee eräs synkkä hetki, kun seisoin odottamassa metroa ihmisjoukossa, ja mielessä kävi, että jos nyt juoksisin tuon alle, niin tämä kaikki olisi ohi. Että ehkä niin olisi parempi, kun mä olen näin surkea paska, kun musta ei ole mihinkään. Painotettakoon, että en ollut sitä tekemässä, en lähelläkään. Mutta rehellisyyden nimissä, se kävi mielessäni.
Niin paljon kyyneliä
Kuten jo alussa mainitsin, uupuneena itkin jatkuvasti. Heta Tuppurainen kertoi Uppoava v*tun laiva -podcastissaan, että kun hän paloi loppuun, se itku ei meinannut loppua yhtään millään. Kun mulla se kuuluisa kamelinselkä katkesi, niin olin kieltämättä vähän samanlaisessa tilassa. Näin jälkeenpäin tuntuu aivan järjettömältä, että yritin tehdä siinä tilassa töitä ihan niin kuin kaikki olisi kunnossa. Mutta kyllä sitä itkua oli jatkunut jo jonkin aikaa.
En tarkalleen muista, milloin itkuisuus alkoi, mutta voin kuvitella, että mitä suuremmaksi univelka on kasvanut, niin sitä enemmän on tullut itkettyäkin. Sunnuntai-illat olivat kidutusta. Taas pitäisi aloittaa uuden viikon suorittaminen. Se loputon pimeässä tunnelissa taivaltaminen, se lohduttomuus jota arki oli. Arki-iltaisin vatvoin monesti päässäni tilannettani, sitä kuinka jumissa urani tuntui olevan, ja itkin.
Ihan loppuaikoina ennen kuin romahdin, muistan ainakin kahdesti olleeni töissä ja hokeneeni itselleni hiljaa mielessäni, että älä itke, nyt et voi itkeä.
Silti en nähnyt
Totta puhuen mun muistikuvat vaikeimmasta ajasta on vähän huteria, aivoilla kun on tapana peittää niitä vaikeimpia jaksoja jonkinlaisen muurin taakse. Ehkä se on semmoinen suojamuuri, jossa on varoitusmerkkejä. Kuten että ”Stop! Vaara!” ja ”Kulku tästä omalla vastuulla”.
Ehkä mäkin luotin siihen illuusioon, että kyllä tämä kohta helpottaa. Ainakin elättelin toiveita pääsystä täysipäiväisesti toiseen tiimiin, tekemään sitä, mitä oikeasti halusin – ja haluan – tehdä. Ja kun siinä oli Black Fridayt ja joulut ja kaikki, niin ehkä mä ajattelin, että kyllä se sitten helpottaa, kun vähän kiire laantuu.
Mä olin ehkä jotenkin asennoitunutkin niin, että nyt tulee olemaan paljon töitä, pitkiä päiviä ja sen sellaista. Ajattelin, että se kuuluu asiaan. Muistan nimittäin alkusyksystä päättäneeni, että nyt pidän semmoisen oikein supersyksyn. Kun tuntui, että nyt voisi olla resursseja siihen. Oli kiva asunto, hyvä parisuhde, vakaa tilanne elämässä. Oli intoa tehdä töitä, kun ajattelin että nyt pääsen vihdoin työskentelemään sitä kohti, mitä oikeasti haluan tehdä. En ole vieläkään ihan varma, mistä kohtaa alamäki alkoi, mutta vanhoja viestejä selaillessani huomasin suunnilleen, milloin mun sävy oli mennyt toivottomaksi ja olin alkanut vaikuttaa tosi väsyneeltä.
Toipuminen
Kun sitten irtisanouduin töistä viikkojen sairasloman jälkeen, tunsin valtavaa helpotusta ja taisin kuvitella, että ihan pian olen taas valmis töihin. No, ei se kyllä ihan niin ole mennyt. Olen kuullut, että kunnon loppuun palamisesta voi mennä vuosia toipua. Esimerkiksi se hidastunut juoksuvauhti tuntuu olevan kääntymässä reippaammaksi vasta nyt.
Hevosten kanssa oleminen ja ylipäänsä eläimet on aina olleet mulle voimavara, josta saan niin paljon hyvää mieltä. Valehtelisin jos väittäisin, ettei hevosten kanssa yhä vaan tule tilanteita joissa pelkään tai vähintään jännitän. Mutta ilokseni olen huomannut, että mä pystyn jo paremmin toimimaan sen pelon läpi. Kun voimat oli täysin loppu, mä saatoin vaan täysin lamaantua itkemään satulassa. Nyt en ole vähään aikaan sanonut opettajalle ratsastustunnin alussa, että tehtäiskö jotain helppoa, kun mua pelottaa. Tästä palkintona vanha Vilho-ruuna on antanut mulle älyttömän hienoja tunteita satulaan! Uupuneenakin tiesin, että taidot ratsastajana riittäisi kyllä, mutta uskallus ja jaksaminen olivat auttamattomasti loppu. Nyt olen joitain kertoja päässyt toteamaan, että olin oikeassa; ne taidot ovat yhä olemassa.
Jossain vaiheessa työuraani aloin sanoa itselleni hiljaa mielessäni aina hankalissa paikoissa, että hei, sä osaat kyllä. Tämä tuli tässä yhtäkkiä mieleeni, enkä oikein muista milloin viimeksi olisin näin tehnyt. Pitkillä lenkeillä saatan hokea vähän kuin automaationa, että kyllä sä jaksat, ei mitään hätää, hyvin menee. Mutta yleisesti ottaen… Itsetuntoni on ollut hukassa, en ole ehkä oikein itsekään tiennyt, kuka mä olen ja mitä mä osaan. Sanotaan, että oppiminen tapahtuu harppauksissa; ehkä niin on myös toipumisen kohdalla? Pikkuhiljaa alan olla kaikilla osa-alueilla taas vahvempi.
Yhä tulee viikkoja, tai ainakin muutaman päivän jaksoja, jolloin nukun huonosti. Vasta pari viikkoa sitten selviydyin kolme päivää lähes mitättömillä unilla. Olo oli sen mukainen, siis ihan hirveä. Kun katsoin peiliin, sieltä toljotti takaisin joku turvonnut, mua vanhemman näköinen raato. Viisastuneena kevensin kuitenkin treenejä ja yritin olla itselleni lempeä. Väsyneenä paniikkiajatukset on voimakkaita, äkkinäisiä ja pelottavia, mutta siinä se juju taitaakin olla tasapainoilussa. Kun on rättiväsynyt, onko parempi siivota paniikissa koko kämppä katosta lattiaan, pakottaa itsensä lenkille ja kirjoittaa väkisin sivutolkulla väsynyttä tekstiä, vai olisiko sittenkin parempi käydä sohvalle pitkäkseen, hengitellä syvään ja käydä vaikka pienellä kävelyllä, jos voimat riittää?
Mä en halua sanoa kliseisesti, että tämä kokemus teki musta vahvemman ja niin pois päin. Sen sijaan tässä lista lempeistä aktiviteeteista ja sisällöistä, joista olen kokenut olleen mulle apua.
- Kirjoittaminen. Päiväkirjamainen ajatusten kirjaaminen vailla sen suurempia paineita. Mulle on ollut silmiä avaavaa lukea näitä myöhemmin; huomasin toistelevani lausetta: ”Kaikki on ihan kauheeta.”
- Värityskirja. Saan lapsenomaista iloa luodessani värikkäitä perhosia, lintuja, kukkia…
- Hengitysharjoitukset. Auttaa ahdistukseen, ainakin mulla, ihan oikeasti. Ei ole ihmelääke, mutta helpotus.
- Luonto. Kevään ensimmäisten kukkien seuraaminen. Syksyn upeat värit. Linnut, oravat, rusakot ja niiden käyttäytymisen tarkkailu.
- Liikunta. Järki päässä; väsyneenä ei kannata rehkiä liikaa. Mutta kevyt liike saa aikaan endorfiineja ja iloa.
- Uni. Itsestään selvää ehkä joo, mutta suorittajalle ei välttämättä sittenkään. Tottakai kannattaa säännöstellä unta niin, ettei nuku puolta päivää ja menetä siinä yöuniaan, mutta jos on aivan puhki, niin kyllä mulla ainakin kaikki uni tuntui olevan hyvästä.
- Musiikki. Mulle ainakin kolahtaa monesti lyriikat, joihin voin samastua ja se tunne, että joku muukin on tuntenut juuri näin. Esimerkkinä Coldplayn The Hardest Part: Everything I know is wrong / Everything I do, it just comes undone / Everything is torn apart / And that’s the hardest part.
- Anni Turpeinen: Aina ei tarvitse jaksaa – Kirja väsyneelle. Otava, 2022
- Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat. Kosmos, 2017
- Ann Heberlein: En tahdo kuolla, en vain jaksa elää. Atena, 2011
- Heta Turpeisen podcast: Uppoava v*tun laiva. Löytyy esim. Spotifysta.
- Downton Abbey. Aloin ahmia tätä sairaslomalla, ja ai että miten loistava sarja!
- Turvasarja. Mikä se kullekin sitten onkin; mä olen katsonut Frendit, Seinfeldin, How I Met Your Motherin ja Modern Familyn läpi sen verran moneen kertaan, että monet repliikitkin tulee jo muistista. Mutta mitä sitten? Jos ja kun tuntuu hyvältä käpertyä katsomaan sitä omaa hyvänmielen sarjaa, niin anna mennä!!
Sanottakoon tähän loppuun vielä, että hei sinä siellä. Jos joku sun läheinen sanoo sulle, että pitäiskö vähän hidastaa – niin todennäköisesti silloin kannattaa hidastaa. Yritetään pitää huolta itsestämme ja toisistamme. XO
