Sunnuntai, vesisade ja villasukat

Sunnuntait on musta aika kaksijakoinen juttu. Sunnuntaiahdistus on toisinaan iso, inhottava mörkö. Välillä sitten taas on niin kiva, rauhallinen ja rento päivä.

Sunnuntaisin ladataan akkuja.

Tämä sunnuntai menee, ainakin toistaiseksi, onneksi, tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Pitkät unet, aamiainen kaikessa rauhassa ja sunnuntaihesari. Viikon rankin treeni tuli juostua eilen, tänään voi vain lepäillä. Vähän siivota, kirjoittaa. Istua sohvalla villasukat jalassa ja kissa sylissä. Ihanteellinen sunnuntai siis.

Ylipäätään sunnuntaissa on sitä jotain melankolista kauneutta, jota mun taiteellinen puoleni niin rakastaa. Ja tällaisina sunnuntaina siitä pystyy nauttimaan, kun mihinkään ei ole kiire, vettä sataa ja itse voi vain istua sisällä, polttaa kynttilää ja herkutella.

Muistan, että sunnuntait oli musta ahdistavia jo ala-asteikäisenä. Kerran itkin jo lauantai-iltana, että viikonloppu on niin nopeasti ohi. Taas joutuu kouluun. Vaikka sunnuntaissa aina on sitä viikon loppumisen melankoliaa ja tiedostaa, että edessä on taas uusi viikko töineen ja kiireineen, niin nykyään pystyn näistäkin päivistä onneksi useimmiten nauttimaan. Se vaati sen, että kasvoi aikuiseksi. Ja että pahimmat krebaus-vuodet jäi taakse eikä enää joka viikonloppu ole krapulaa. Ja silloinkin kun on, ne ei ole enää yhtään niin pahoja, kun poltin viimeisen tupakkani 8kk sitten. Tästä olen todella ylpeä, mutta myönnän suoraan että välillä sitä satunnaista savuketta kaipaisi niin maan perkeleesti!

Syksyisen sadesunnuntain kruunaa tietysti kynttilät.

Nykyään sunnuntaihesari on mun lempijuttuja. Rakas avomieheni nauroi mulle epäuskoisena, kun kerroin että mä luen aina sieltä kuolinilmoitukset. ”Eihän niitä lue kukaan alle 78-vuotias!?” Voi kuule kulta, sä löysit itsellesi sen kolmekymppisen (henkisesti usein noin 15-vuotiaan), joka niitä lukee!

Näin syksyn tullen nautin usein myös Maikkarin Tanssii Tähtien Kanssa -sarjasta. Siinä on vaan jotain kivaa. Harmitonta ja mukavaa. Tämä lukeutuu avomiehen maailmassa asioihin, joita ei kertakaikkiaan voi ymmärtää, mutta sopu sijaa antaa. Tänä iltana ajattelin sulkeutua makkariin teekupin ja salmiakkipussin kanssa ja uppoutua tansseihin ja pukuloistoon. Nyt kun me asutaan yhdessä, telkkareita on kämpässä kaksi – mies voi siis pelata pleikkaria autuaan tietämättömänä siitä, kenen samba saa parhaat pisteet!

Tsempit kaikille, joita tänä sunnuntaina ahdistaa. Been there, done that! Mulla oloa on usein helpottanut suunnitelman laadinta seuraavalle viikolle; milloin salille, tallille, lenkille, milloin toimistolle, milloin etänä. Ihan parasta on vaan myös katsoa Frendejä tai Modern Familya sitä ehkä yhdeksättä kertaa. Tai hengitellä vaan ja kuunnella musiikkia.

Sateisen sunnuntain soittolista:

Red Hot Chili Peppers – Dosed

Hozier – Take Me to Church

Good Times Cocaine – Back to You

Zen Cafe – Tavallaan jokainen on surullinen

Coldplay – Amsterdam

Carl Espen – Silent Storm

Maroon 5 – Sad

The Verve – Sonnet

Ahistaa

Mä olen hirmuisen herkkä ja melko tunteellinen ihminen. Ja ikävä kyllä sellainen, joka ahdistuu kovin helposti.

Kun elämäni hevonen Besso lähti eläkkeelle, opin viimeistään, miltä ahdistus tuntuu. Oli sitä ollut jo aiemminkin erilaisissa muodoissa, mutta Besson lähtöön yhdistän sen puristavan tunteen rinnassa ja sinänsä selittämättömän, vähän pelon tapaisen tunteen. Tällaisen iskiessä tiedän, että se menee ohi usein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Koetan hengitellä ja hoen itselleni, että ei hätää, kaikki on hyvin. Mutta on se vaan niin inhottavaa!

Nykyään koen, että osaan elää melko hyvin ailahtelevan mieleni kanssa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin osaan hyväksyä itseni ja tunteeni – tunnen itseni paremmin. Nyt ”vanhemmiten”, siis muutaman viime vuoden kuluessa, on tuntunut, että ahdistus on ottanut masennuksen paikan mun elämässä. Jostain luinkin, että masennus on surua menneestä, ahdistus pelkoa tulevasta (tämä on tosi kärjistetysti sanottu, mutta on siinä ehkä ideaa!).

Näin kolmekymppisenä on jännä miettiä omia tuntemuksia noin kymmenen vuotta sitten. Miten valtavia ne tunteet olivat ja miten ne veivät mut mukanaan! Toki niin on vieläkin, mutta ehkä se pahin särmä on pehmentynyt. Ja ihan hyvä niin, sekä mun että mun läheisteni kannalta!

Juoksukin tuli mun elämään tavallaan osana tätä mun pääni sisäistä sekamelskaa. Nykyään se on paitsi rakas harrastus ja osa elämää, myös paras keinoni ahdistuksen selättämiseen. Ikävä kyllä, kun ahdistus hyökkää esim. kesken työpäivän, on kovin hankalaa siitä noin vaan irrottautua, että moikka, mä lähden tästä nyt lenkille! Pienemmässä mittakaavassa tämä toki onnistuu; harrastankin nykyään pieniä kävelylenkkejä ihan vaikka vaan talon ympäri. Nämä ovat myös hyvä keino antaa aivoille hetki taukoa työstä, minkä jälkeen keskittyminen on helpompaa.

Mikä mulla laukaisee ahdistuksen?

No, ainakin liika tekeminen, tekemisen puute, vainoharhat, väsymys, kylmyys, lumi, pimeys, pelkotilat, ylivilkas mielikuvitus, huono itsetunto, jossittelu, rahatilanne, sunnuntai-illat, omat (ja muiden) odotukset, perfektionismi, itsekriittisyys… Nythän siis kuulostaa siltä, että se voi iskeä milloin vaan, missä vaan ja melkeinpä mistä syystä vaan. Näin se melkein onkin. Onneksi ahdistusta on eriasteista, ja useimmiten mun arjessa esiintyy semmoista lievänä mielen perukoilla kummittelevaa muotoa. Silloin kun se äityy oikein pahaksi (onneksi suht harvoin), niin jopa tämä perfektionisti osaa sanoa itselleen, että nyt suklaata ja peiton alle. Että katsotaan tätä elämää ja siitä suoriutumista sitten taas huomenna.

Mikä siihen mun kohdalla auttaa?

Jo aiemmin mainittu juoksu on mulla ehdoton ykkönen apukeinona. Musiikki on myös isossa roolissa ahdistuksen helpottajana. Usein huonolla hetkellä laitan soimaan jotain vähän synkempää, joka sopii mun sen hetkiseen tunnelmaan. Esimerkiksi Metallica sopii mun ahdistushetkiin kuin nenä päähän.

Juoksun ohella muukin treenaaminen tekee mun ahdistuneelle mielelle hyvää. Se kun saa lihakset töihin ja vähän hien pintaan, rauhoittaa hyvin. Jos paha mieli pääsee siihen pisteeseen, että mistään ei tule mitään kun ahdistus on päässyt niskan päälle, on ehdottomasti parasta vain vetäytyä peiton alle tuijottamaan vaikka Frendejä. Tai muuta todellisuuspakoa, vaikka sitten niitä kuuluisia kissavideoita! Ja kun mieltä on tarpeeksi saatu tasoitettua kevyen komedian parissa, siitä onkin luontevaa jatkaa yhteen mun suosikkikeinoista; yön yli nukkumiseen.

Myös turpaterapia rauhoittaa ahdistunutta mieltä.

Muita hyviksi toteamiani keinoja, joita kuitenkin ikävän harvoin itse jaksan tai älyän käyttää, on muun muassa kirjoittaminen, maalaaminen ja värittäminen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, että vedän omituisia, lähes pakkomielteisiä siivouspuuskia – olen aika varma että niidenkin taustalla on jonkinasteinen ahdistus ja tarve helpottaa sitä.

Te muut ahdistuneet siellä, jos tämän luette: vedetään syvään henkeä. Ja muistetaan, että ahdistus valehtelee ja liioittelee. Paljon. 🖤

Mä olen koittanut tehdä tästä itselleni vähän niin kuin mantraa:

And what it all comes down to my friends, yeah
Is that everything is just fine, fine, fine
’Cause I’ve got one hand in my pocket
And the other one is hailin’ a taxi cab

– Alanis Morissette