Ahistaa

Mä olen hirmuisen herkkä ja melko tunteellinen ihminen. Ja ikävä kyllä sellainen, joka ahdistuu kovin helposti.

Kun elämäni hevonen Besso lähti eläkkeelle, opin viimeistään, miltä ahdistus tuntuu. Oli sitä ollut jo aiemminkin erilaisissa muodoissa, mutta Besson lähtöön yhdistän sen puristavan tunteen rinnassa ja sinänsä selittämättömän, vähän pelon tapaisen tunteen. Tällaisen iskiessä tiedän, että se menee ohi usein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Koetan hengitellä ja hoen itselleni, että ei hätää, kaikki on hyvin. Mutta on se vaan niin inhottavaa!

Nykyään koen, että osaan elää melko hyvin ailahtelevan mieleni kanssa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin osaan hyväksyä itseni ja tunteeni – tunnen itseni paremmin. Nyt ”vanhemmiten”, siis muutaman viime vuoden kuluessa, on tuntunut, että ahdistus on ottanut masennuksen paikan mun elämässä. Jostain luinkin, että masennus on surua menneestä, ahdistus pelkoa tulevasta (tämä on tosi kärjistetysti sanottu, mutta on siinä ehkä ideaa!).

Näin kolmekymppisenä on jännä miettiä omia tuntemuksia noin kymmenen vuotta sitten. Miten valtavia ne tunteet olivat ja miten ne veivät mut mukanaan! Toki niin on vieläkin, mutta ehkä se pahin särmä on pehmentynyt. Ja ihan hyvä niin, sekä mun että mun läheisteni kannalta!

Juoksukin tuli mun elämään tavallaan osana tätä mun pääni sisäistä sekamelskaa. Nykyään se on paitsi rakas harrastus ja osa elämää, myös paras keinoni ahdistuksen selättämiseen. Ikävä kyllä, kun ahdistus hyökkää esim. kesken työpäivän, on kovin hankalaa siitä noin vaan irrottautua, että moikka, mä lähden tästä nyt lenkille! Pienemmässä mittakaavassa tämä toki onnistuu; harrastankin nykyään pieniä kävelylenkkejä ihan vaikka vaan talon ympäri. Nämä ovat myös hyvä keino antaa aivoille hetki taukoa työstä, minkä jälkeen keskittyminen on helpompaa.

Mikä mulla laukaisee ahdistuksen?

No, ainakin liika tekeminen, tekemisen puute, vainoharhat, väsymys, kylmyys, lumi, pimeys, pelkotilat, ylivilkas mielikuvitus, huono itsetunto, jossittelu, rahatilanne, sunnuntai-illat, omat (ja muiden) odotukset, perfektionismi, itsekriittisyys… Nythän siis kuulostaa siltä, että se voi iskeä milloin vaan, missä vaan ja melkeinpä mistä syystä vaan. Näin se melkein onkin. Onneksi ahdistusta on eriasteista, ja useimmiten mun arjessa esiintyy semmoista lievänä mielen perukoilla kummittelevaa muotoa. Silloin kun se äityy oikein pahaksi (onneksi suht harvoin), niin jopa tämä perfektionisti osaa sanoa itselleen, että nyt suklaata ja peiton alle. Että katsotaan tätä elämää ja siitä suoriutumista sitten taas huomenna.

Mikä siihen mun kohdalla auttaa?

Jo aiemmin mainittu juoksu on mulla ehdoton ykkönen apukeinona. Musiikki on myös isossa roolissa ahdistuksen helpottajana. Usein huonolla hetkellä laitan soimaan jotain vähän synkempää, joka sopii mun sen hetkiseen tunnelmaan. Esimerkiksi Metallica sopii mun ahdistushetkiin kuin nenä päähän.

Juoksun ohella muukin treenaaminen tekee mun ahdistuneelle mielelle hyvää. Se kun saa lihakset töihin ja vähän hien pintaan, rauhoittaa hyvin. Jos paha mieli pääsee siihen pisteeseen, että mistään ei tule mitään kun ahdistus on päässyt niskan päälle, on ehdottomasti parasta vain vetäytyä peiton alle tuijottamaan vaikka Frendejä. Tai muuta todellisuuspakoa, vaikka sitten niitä kuuluisia kissavideoita! Ja kun mieltä on tarpeeksi saatu tasoitettua kevyen komedian parissa, siitä onkin luontevaa jatkaa yhteen mun suosikkikeinoista; yön yli nukkumiseen.

Myös turpaterapia rauhoittaa ahdistunutta mieltä.

Muita hyviksi toteamiani keinoja, joita kuitenkin ikävän harvoin itse jaksan tai älyän käyttää, on muun muassa kirjoittaminen, maalaaminen ja värittäminen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, että vedän omituisia, lähes pakkomielteisiä siivouspuuskia – olen aika varma että niidenkin taustalla on jonkinasteinen ahdistus ja tarve helpottaa sitä.

Te muut ahdistuneet siellä, jos tämän luette: vedetään syvään henkeä. Ja muistetaan, että ahdistus valehtelee ja liioittelee. Paljon. 🖤

Mä olen koittanut tehdä tästä itselleni vähän niin kuin mantraa:

And what it all comes down to my friends, yeah
Is that everything is just fine, fine, fine
’Cause I’ve got one hand in my pocket
And the other one is hailin’ a taxi cab

– Alanis Morissette