Ahistaa

Mä olen hirmuisen herkkä ja melko tunteellinen ihminen. Ja ikävä kyllä sellainen, joka ahdistuu kovin helposti.

Kun elämäni hevonen Besso lähti eläkkeelle, opin viimeistään, miltä ahdistus tuntuu. Oli sitä ollut jo aiemminkin erilaisissa muodoissa, mutta Besson lähtöön yhdistän sen puristavan tunteen rinnassa ja sinänsä selittämättömän, vähän pelon tapaisen tunteen. Tällaisen iskiessä tiedän, että se menee ohi usein yhtä nopeasti kuin alkoikin. Koetan hengitellä ja hoen itselleni, että ei hätää, kaikki on hyvin. Mutta on se vaan niin inhottavaa!

Nykyään koen, että osaan elää melko hyvin ailahtelevan mieleni kanssa. Mitä enemmän ikää tulee, sitä paremmin osaan hyväksyä itseni ja tunteeni – tunnen itseni paremmin. Nyt ”vanhemmiten”, siis muutaman viime vuoden kuluessa, on tuntunut, että ahdistus on ottanut masennuksen paikan mun elämässä. Jostain luinkin, että masennus on surua menneestä, ahdistus pelkoa tulevasta (tämä on tosi kärjistetysti sanottu, mutta on siinä ehkä ideaa!).

Näin kolmekymppisenä on jännä miettiä omia tuntemuksia noin kymmenen vuotta sitten. Miten valtavia ne tunteet olivat ja miten ne veivät mut mukanaan! Toki niin on vieläkin, mutta ehkä se pahin särmä on pehmentynyt. Ja ihan hyvä niin, sekä mun että mun läheisteni kannalta!

Juoksukin tuli mun elämään tavallaan osana tätä mun pääni sisäistä sekamelskaa. Nykyään se on paitsi rakas harrastus ja osa elämää, myös paras keinoni ahdistuksen selättämiseen. Ikävä kyllä, kun ahdistus hyökkää esim. kesken työpäivän, on kovin hankalaa siitä noin vaan irrottautua, että moikka, mä lähden tästä nyt lenkille! Pienemmässä mittakaavassa tämä toki onnistuu; harrastankin nykyään pieniä kävelylenkkejä ihan vaikka vaan talon ympäri. Nämä ovat myös hyvä keino antaa aivoille hetki taukoa työstä, minkä jälkeen keskittyminen on helpompaa.

Mikä mulla laukaisee ahdistuksen?

No, ainakin liika tekeminen, tekemisen puute, vainoharhat, väsymys, kylmyys, lumi, pimeys, pelkotilat, ylivilkas mielikuvitus, huono itsetunto, jossittelu, rahatilanne, sunnuntai-illat, omat (ja muiden) odotukset, perfektionismi, itsekriittisyys… Nythän siis kuulostaa siltä, että se voi iskeä milloin vaan, missä vaan ja melkeinpä mistä syystä vaan. Näin se melkein onkin. Onneksi ahdistusta on eriasteista, ja useimmiten mun arjessa esiintyy semmoista lievänä mielen perukoilla kummittelevaa muotoa. Silloin kun se äityy oikein pahaksi (onneksi suht harvoin), niin jopa tämä perfektionisti osaa sanoa itselleen, että nyt suklaata ja peiton alle. Että katsotaan tätä elämää ja siitä suoriutumista sitten taas huomenna.

Mikä siihen mun kohdalla auttaa?

Jo aiemmin mainittu juoksu on mulla ehdoton ykkönen apukeinona. Musiikki on myös isossa roolissa ahdistuksen helpottajana. Usein huonolla hetkellä laitan soimaan jotain vähän synkempää, joka sopii mun sen hetkiseen tunnelmaan. Esimerkiksi Metallica sopii mun ahdistushetkiin kuin nenä päähän.

Juoksun ohella muukin treenaaminen tekee mun ahdistuneelle mielelle hyvää. Se kun saa lihakset töihin ja vähän hien pintaan, rauhoittaa hyvin. Jos paha mieli pääsee siihen pisteeseen, että mistään ei tule mitään kun ahdistus on päässyt niskan päälle, on ehdottomasti parasta vain vetäytyä peiton alle tuijottamaan vaikka Frendejä. Tai muuta todellisuuspakoa, vaikka sitten niitä kuuluisia kissavideoita! Ja kun mieltä on tarpeeksi saatu tasoitettua kevyen komedian parissa, siitä onkin luontevaa jatkaa yhteen mun suosikkikeinoista; yön yli nukkumiseen.

Myös turpaterapia rauhoittaa ahdistunutta mieltä.

Muita hyviksi toteamiani keinoja, joita kuitenkin ikävän harvoin itse jaksan tai älyän käyttää, on muun muassa kirjoittaminen, maalaaminen ja värittäminen. Olen tainnut aiemminkin kirjoittaa, että vedän omituisia, lähes pakkomielteisiä siivouspuuskia – olen aika varma että niidenkin taustalla on jonkinasteinen ahdistus ja tarve helpottaa sitä.

Te muut ahdistuneet siellä, jos tämän luette: vedetään syvään henkeä. Ja muistetaan, että ahdistus valehtelee ja liioittelee. Paljon. 🖤

Mä olen koittanut tehdä tästä itselleni vähän niin kuin mantraa:

And what it all comes down to my friends, yeah
Is that everything is just fine, fine, fine
’Cause I’ve got one hand in my pocket
And the other one is hailin’ a taxi cab

– Alanis Morissette

Rentoutumisen vaikeus

Olen sellainen ihminen, jolle on älyttömän vaikeaa vain olla paikallaan tekemättä mitään. Iltojen rennot tuokiot Netflixin ääressä ovat ikään kuin palkinto päivän uurastuksesta, mutta niistäkin tuppaa tulemaan vähän syyllinen olo.

Vaikka yrittäisin maata vain hiljaa edes 15 minuuttia töiden jälkeen, mun mieli lähtee laukalle ja pian olenkin jo päässäni tehnyt ostoslistan ja aikatauluttanut seuraavan päivän. Olen todella kova stressaamaan ja to do -listojen teko onkin mulle jonkinlainen keino yrittää hallita niitä tilanteita, kun tuntuu että kaaos on valloillaan. Kun näen listattuna kaiken, mitä pitäisi hoitaa, se toki helpottaa asioiden organisointia, mutta toisaalta voi olla että sen listan tuijottaminen vain pahentaa stressiä…

Sanotaan, että elämä on sellaista millaiseksi sen tekee. Vaikka harrastukset ja kissa tuovat lisähaasteensa arjen pyörittämiseen ja aikatauluihin, en vaihtaisi niitä mihinkään. Mulle se paras rentoutumiskikka voikin olla hengitellä rauhassa metsässä hevosen selässä, tai käydä lenkillä. Näistä saa toki endorfiineja, mutta silti välillä mietin, että tekisikö hyvää yksinkertaisesti vain olla tekemättä yhtään mitään…

Tähän pimeään vuodenaikaan olen väsynyt, kuten varmasti tosi moni muukin. Kai kyseessä on sitten syyllisyyden ohella Fear of Missing Out eli tutummin fomo, kun nyt tätä kirjoittaessani makaan pyjamassa ja villasukissa meikittömänä kotona perjantai-iltana. Koronavuosi on toki tuonut tähän oman mausteensa, ja on varmasti vastuullista ja järkevää pysyä vain kotona. Mutta jos jätettäisiin korona kuvasta ulos, niin mua varmasti ainakin vähän kalvaisi tunne, että olen varmaan hirveän tylsä, kun nyt vaan lojun täällä.

Siivotaan syyllisyys pois

Palatakseni rentoutuessa vaivaavaan syyllisyyden tunteeseen; en tiedä olenko ainoa, jolla tämä ajoittain purkautuu kummallisena siivousvimmana. Pyrin toki pitämään kotini sellaisessa kunnossa, että poikaystävän tai vaikka omat vanhemmat kehtaa päästää ovesta sisään (vanhemmat ovat kuitenkin nähneet mun sotkujani jo yli 30 vuoden ajan, joten luotan siihen, että he eivät ihan vähästä järkyty. Lukioaikaan äiti sanoi, että huoneeni muistuttaa mustalaisleiriä. Uskon, ettei tilanne ole enää nykyisin ihan näin paha.) Mutta toki, kun illat menevät harrastaessa ja varsinkin tosiaan tähän pimeään aikaan uni on mulle ensiarvoisen tärkeää, niin kyllä niitä tiskejä kasaantuu altaaseen ja kylpyhuone on ajoittain vähän rajun näköinen (tähän selitys on rakas kissani). Kummallinen siivousvimma iskeekin mulle useimmiten illalla, kun olen ajatellut että nyt pesen hampaat ja menen vaikka sänkyyn lukemaan kirjaa. Ajatuksena on, että hemmetti, tiskaanpa nyt ennen sitä vaikka parit haarukat ja lasit tuosta pois. Tai vien roskat. Tai pyyhin edes tuon kylppärin peilin… Siitä se ajatus sitten lähtee, ja 20 minuttia myöhemmin löydän itseni hinkkaamasta maanisesti vessan ovenkahvaa. Enkä pysty lopettamaan, ennen kuin kaikki kissanruokaroiskeet on poistettu ja vessa tuoksuu kukkasilta.

Tästä tuli mieleeni, että olen ehkä jonkin asteinen kontrollifriikki. Sekin selittänee osaltaan, miksi rentoutuminen on niin vaikeaa. On jotenkin pelottavaa päästää vaan kaikesta irti. Jollekin yritin tätä joskus selittää sanomalla, että pelkään, että jos lähden sille tielle, niin mitä jos herään yhtenä aamuna 300-kiloisena ja ketjupolttavana naisena, joka lakkasi välittämästä mistään? Todella äärimmäisyyksiin viety mielikuva, I know. Vilkas mielikuvitus ja vähän turhankin pitkälle viedyt uhkakuvitelmat ovat myös seikkoja, joista tunnistan itseni oitis. Ehkä niistä lisää sitten joskus toiste!

Lievittämään neuroottisia siivousvimmoja kehitin jossain vaiheessa itselleni kahdeksan minuutin pikasiivoukset. Kahdeksan minuuttia siksi, että suunnilleen sen verran kestää kuunnella pari kivaa biisiä. Laitan siis hyvää musiikkia soimaan, ja teen parin biisin mittaisen pikaisen pintasiivouksen. Ehkä voisin yrittää hyödyntää tätä myös yleisesti rentoutumisessa. Kahden biisin ajan rentona makoilu ja vaikka hengitysharjoitukset tuskin tekisivät mulle mitään muuta kuin hyvää.

Hengitä sisään, ulos…

Taivas yksin tietää, tai jaksaa muistaa, miten tästä elämästä tuli näin suorituskeskeistä. Rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat mulle selvästi asioita, joissa kaipaan vielä harjoitusta. Elixian Online Trainingissa on onneksi vartin ohjattuja meditaatioita, jotka olen kokenut aika mukaviksi. Tuntuu tavallaan hassulta ajatella, että ihan vaan hetkessä läsnäoloon ja hengittämiseenkin saa apuvälineillä ihan uuden ulottuvuuden! Ehkä vielä jonain päivänä uskallan kesken juoksulenkinkin pysähtyä vaikka ihailemaan kukkasia tai kaunista auringonlaskua ajattelematta, että se ”pilaa suorituksen”.

Vaikka se välillä harmaita hiuksia aiheuttaakin, on Ginny silti mun lemppari rentoilukaveri!

Unen tarve mulla on suuri varsinkin tämän pimeyden keskellä. Loppukaneetiksi lupaankin pyhästi, että menen tänään ajoissa nukkumaan. Ja hengitän syvään. Onneksi meillä Ginnyn kanssa kuuluu iltarutiineihin, että Hän tulee mun päälle kehräämään kun käydään nukkumaan. Ainakin hetkeksi se laittaa pysähtymään ihan vaan paikoilleen!

Hei, olen Heljä, oman elämäni supersankari

Olen monesti sanonut, että jos nimi on enne, niin minun nimeni pitäisi varmaan olla Sattuu Ja Tapahtuu. Siitä juontaa siis tämän blogin nimi.

Olen suorittajaluonne, stressaamisen maailmanmestari ja aika toivoton häslä. Yhteisen lounaan jälkeen on selvää, missä kohtaa pöytää minä olen istunut; se on se kohta, jossa kastiketta on pöydällä ja leivänmuruja pitkin ja poikin. Olen myös mustannut varpaani kävelemällä omaa laukkuani päin, ja suuntavaistoni (tai siis, sen puute) on tuttavapiirissä jo yleinen vitsi.

Hiljattainen esimerkki edesottamuksistani:

1. Unohdin ostaa metrolipun ehtojen mukaisesti, joten latasin lipun appista vasta metroon astuessani. Tarkastusmaksuhan siitä tuli.

2. Tein työpäivän jälkeen hikitreenin salilla, ja tietenkin vasta tyytyväisenä pukkariin palatessani vilkaisin peiliin. Levinnyt ripsiväri oli tehnyt minulle mitä upeimman panda-lookin… Luoja ties mitä siinä on kanssatreenajilla käynyt mielessä.

3. Aamulenkillä käydessäni otin kotiavaimeni irti avainnipusta, jotta kannettavaa olisi juostessa vähemmän. 12 tuntia myöhemmin, palatessani kotiovelle työpäivän ja ostosreissun jälkeen, tajusin että niin, siellähän se kotiavain on yhä kotona ruokapöydällä. Eli vielä tunnin reissu hakemaan äidin luota avain isän asuntoon, missä oli vara-avain minun kämppääni.

4. Ajelin metrolla ajatuksissani pysäkin ohi (tätä minulle käy useammin kuin kehtaan edes myöntää, samoin kuin sitä että lähden täysin väärään suuntaan…).

5. Sirpaleet tuottaa onnea, eikö niin..? No toivotaan ainakin niin, sillä tässä huushollissa on nyt rikottu lasinen lampunvarjostin ja pieni posliinilautanen, molemmat kolmen päivän sisään. Lautasesta en voi syyttää kuin omaa hutiluuttani, lampun osalta syy on kyllä 80% kissani (hän se vasta persoona onkin, kuulette hänestä myöhemmin lisää!).

6. Toisen sanonnan mukaan naisen käsilaukusta on mahdotonta löytää mitään. Olen itse todennut tämän olevan tuskallisenkin totta toistuvasti, ja hiljattain tästä on tehnyt vielä hitusen kiusallisempaa se, että omaisuuteni löytäjä on poikkeuksetta ollut uusi poikaystäväni.

Ja nämä olivat siis kahden viikon sisältä. Kyllä, kaikki nämä.

Huolimatta siitä, että vaikutan tietyllä tapaa aika toivottomalta tapaukselta, pidän itseäni kuitenkin aika reippaana ja jopa aikaansaavana tyyppinä. Tärkeimpiä asioita, joita olen 30-vuotisen elämäni varrella oppinut, on se että itselleen täytyy osata nauraa (sen ehkä näkee jo yllä olevasta listasta, että välillä minun on kertakaikkiaan pakko ainakin yrittää suhtsutua itseeni huumorilla). Rakastan kirjoittamista, ja ajatus tästä blogista on pyörinyt mielessäni jo hyvin pitkään. Joten, tässä sitä nyt mennään!

Luvassa on, arkipäivän töppäilyjeni ohessa tietysti, juttua ainakin rakkaista harrastuksistsni ratsastuksesta ja juoksusta sekä edelläkin mainitusta kissastani, Hänen Ylhäisyydestään Ginnystä. Haaveenani on myös julkaista jonakin päivänä romaani – ehkä bloggaaminen auttaakin minua avaamaan sanaisen arkkuni niin että Prinsessan sisar näkee vielä joskus päivän valon!

You never know, if you never try!