Oma edistys, osa III: Juoksu

Juoksusta on tullut mulle niin iso osa elämää, että siinä tapahtuvaa edistystä harvemmin pysähtyy miettimään. Mä olen myös ihminen joka pelkää pettymyksiä, ja siksi välttelen asettamasta itselleni liian kovia tavoitteita.

Eka juoksutapahtumani oli Naisten kymppi vuonna 2015.

Suuressa kuvassahan mun edistys juoksijana on selvää ja tarina on hieno. Se seiskaluokkalainen rapakuntoinen tyttö jaksoi lukiossa juosta jo muutaman kilometrin putkeen, yliopistovuosinaan se pinkoi jo tunnin lenkkejä ja maisteriksi valmistuessa oli jo päivänselvää että juoksu oli tullut elämään jäädäkseen. Kuitenkin, tässäkin lajissa se kehittyminen vaatii muutakin kuin vain sitä pelkkää juoksua.

Yritän syödä fiksusti ja monipuolisesti. Ravitsemusblogia tästä ei kuitenkaan ikinä tule. Sen verran voin sanoa, että mehupaastolla treenaaminen oli johtaa pyörtymiseen, ja ainakin mun kohdalla päivät, joina en syö tarpeeksi, kostautuvat yleensä heti seuraavana päivänä, kun ruokahalua on edellisenkin päivän edestä. Olen kamppaillut laihdutusajatusten ja hiilarikammon suossa vuosia, mutta onneksi osaan jo olla itselleni armollisempi ja ajatella syömisiänikin edes jokseenkin treenien mukaan. Nälkiintyneenä en enää lähde pitkiä lenkkejä juoksemaan.

Kehon erilaisia kiputiloja setviessäni olen ymmärtänyt kehonhuollon tärkeyden. Istumatyö myös jumittaa kehoani huolella, joten on ihanaa hemmottelua käydä silloin tällöin hierojalla. Venyttely treenin jälkeen on mulle paitsi kehonhuoltoa, myös mukavaa rentoutusta mielelle. Pahemmat kivut eri puolilla jalkoja ovat helpottaneet levolla, eikä niitä olekaan esiintynyt nyt muutamaan vuoteen (tässä kohtaa koputan puuta!!). Veikkaan, että kroppani on pikkuhiljaa tottunut juoksuun osana elämää, eikä siksi enää kipuile samalla tavalla. Juoksun aloittamista miettiville kuitenkin sanon, että maltti on valttia! Nimimerkillä: Voi sitä seuraavan päivän tuskaa reisissä, kun kerran menin puolen vuoden tauon jälkeen pinkomaan oikein kunnon lenkin kylmiltäni…

Jo yläasteen liikuntatunneilla mua sanottiin mummoksi, kun juoksin niin hitaasti pesäpallossa. Vaikka musta sitten vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin juoksija, en mä vieläkään loista kärkisijoilla. Mä olen juoksijana ja muutenkin liikkeissäni auttamattoman hidas. Siksi kestävyysjuoksu ja ylipäänsä pidempien matkojen hölköttely on mulle paljon mielekkäämpää kuin nopeat pyrähdykset. Toki mitä pidempään olen harrastanut, olen huomannut myös vauhdin vievän salakavalasti mukanaan. Kun ennen lähdin juoksemaan rauhallista lenkkiä, oli kilometriaika lähempänä seitsemää minuuttia; nyt vauhti lähtee helposti kiihtymään ja päädyn vähän yli kuuden minuutin kilometreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta sykkeiden kannalta tässä on mulla vielä kehitettävää. Että jos lähden rauhaisalle pk-lenkille niin myös pysyisin siinä!

Kestävyysjuoksussa, kuten missä tahansa urheilussa, tulokset paranevat ja kunto kasvaa harjoittelemalla. Fyysisen kunnon ohella olen huomannut juoksijana itsessäni selvää kehitystä myös henkisellä puolella. Ensimmäistä puolimaratoniani juostessa muistan käyneeni läpi koko ihmisen tunnekirjon. Jossain vaiheessa pyörytti, sitten oksetti, seuraavaksi itketti. Pahimmillaan tunnelmat olivat 15-16 kilometrin tienoilla, kun voimat alkoivat olla vähissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pääni sisällä oli melkoinen myrsky, kun väsymyksen ääni kiljui, että miksi sä surkimus edes yrität. Nyt, muutaman vuoden näitä pidempiä matkoja juoksennelleena tiedän kokemuksesta, että kun paha olo iskee, se yleensä menee pian myös ohi. Maratonilla en antanut heikkojen hetkien viedä mua mukanaan aallonpohjaan, vaan hoin itselleni, että ota rauhallisesti, sä pystyt tähän kyllä.

Ekan puolimaratonin jälkeen 2017. Niin onnellinen ja niin lopen uupunut!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen kova vertailemaan itseäni muihin. Tässäkin täytyy juoksunkin kohdalla muistaa, että kaikilla on se oma polku. Mun ensimmäiset puolimaratonit juoksin noin kahteen ja puoleen tuntiin; tänä vuonna olin hirveän pettynyt, kun en ihan päässyt alle kahden tunnin. Tämä on oiva esimerkki tavoitteista, joista alussa mainitsin; ensimmäistä kertaa mulla oli puolimaratonilla selkeä tavoite, ja voi miten itseäni ruoskin, kun en siihen yltänytkään. Tämän vuoksi olen taipuvainen asettamaan itselleni ehkä liiankin helposti saavutettavia tavoitteita. Kehitettävää on siis siinäkin, että hahmottaisin ne itselleni sopivan haastavat tavoitteet, joiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei niin, että koko harrastus menee verenmaku suussa piurtamiseksi. Siksihän mä tähän aloin, kun se on niin kivaa! Ja teen tätä itselleni, kisaan vain itseäni vastaan. Nämä yritän pitää mielessä.

Ratsastuksesta sanoinkin, että sitä kutsutaan lajiksi, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Juoksun kanssa lienee vähän sama homma, ainakin mun kohdalla vielä toistaiseksi. Kun tähtäimessä ei ole Olympiakulta, voi edetä ihan omaan tahtiin. Muistan lukeneeni joskus naisesta, joka oli juossut maratoneja niin kauan, kun ajat niissä paranivat. Kun oma huippu siellä oli saavutettu, hän oli siirtynyt ultrajuoksuun. Sadan kilsan kisoissa hän juoksi ja oksensi ja ajatteli, että nyt on viimeinen kerta, ei helvetti enää ikinä. Mutta maaliin pääsyn jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun hän jo mietti, että missäs olisi seuraava kisa! Tuota lukiessa ajattelin, että ihan pähkähullua touhua. Itse lähdin maratonille sillä ajatuksella, että kerran elämässä, ja sitten mun ei tarvitse sitä enää ikinä tehdä. Mutta… nythän on keväälle maksettu ilmoittautuminen jo toiselle maratonilleni…

Oma edistys, osa II: Ratsastus

Ratsastus on ollut mun rakkain harrastus ja tärkeä osa elämää aina siitä asti, kun meidät kaverin kanssa vietiin tallille katsomaan hevosia, kun oltiin 8-vuotiaita. Vanhempani on varmasti vuosien varrella toivoneet ja aluksi odottaneetkin, että into lopahtaisi ja tilalle tulisi jotain vähän edullisempaa… mutta, kun nämä eläimet vei sydämen, niin se oli menoa!

Liettualainen Barone-tamma, s. 1991. Tämä kaunotar oli mun ensimmäinen lempiheppa!

Kävin ratsastastustunneilla lähes koko ala-asteen ja pikkuhiljaa kuvioihin tulivat hoitohepat ja tallikertat lisääntyivät kerrassa viikosta kolmeen kertaan. Estekammon astuessa auttamattomasti kuvioihin (taisin olla lukioikäinen) siirryin kouluvalmennukseen, ja eräänä perjantaina Repe-ope alkoikin pitää isälleni myyntipuhetta kuvan kauniista suokkiruuna Hansusta. ”Kun Heljä nyt kerran sitten koulua menee”, kuulin Repen sanovan. Hansulla kun ei vanhojen jalkavammojen vuoksi enää hypätty. Viikkoa myöhemmin olivat nimet vuokrasopimuksessa!

Kun alla oli aina sama hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin, harrastus otti aimoharppauksen eteenpäin. Hansun kanssa pääsin kisaamisen makuun ja opin ihan mielettömän paljon. Tuo kultainen heppa oli mulle syy nousta sängystä aamuisin ja etenin sillä helppo A-tasolle. Mieleen painunut muisto Hanneksen ajoilta on, kun Kati-opettaja sanoi: ”Heljä on niin edistynyt jo tossa koulussa, että se ymmärtää tahdin ja tempon ja muodon päälle sun muuta. Mutta sit kun kentälle tulee yksikin este, niin se lopettaa kaiken ratsastamisen ja roikkuu vaan jäykkänä mukana että ”mä selviydyn! Mä selviydyn!”.” Tämä kuvasti osuvasti paitsi mun hirveää estepelkoa, myös sitä miten paljon Hansu vei mua kouluratsastajana eteenpäin!

Niin ihana Haades ”Hansu”, Eriksnäsissä 2008.

Hansun jälkeen kuvioihin tuli kukas muukaan kuin elämäni hevosen kruunua kantava Bestsislennyi eli Besso. Hänestä mulla on tekeillä ihan oma postaus, sillä voisin kirjoittaa ja puhua tästä hepasta varmaan viikon putkeen.

Besso opetti mulle niin uskomattoman paljon. Se oli kärsivällinen ja palkitseva, enkä osaa edes laskea sen selässä tehtyjen ahaa-elämysten lukumäärää. Kun menin Besson kanssa ensimmäisen kerran valmennustunnille, Timo Rokkanen kysyi multa, että kumpi on sen vahvempi puoli. Sanoin, että aika tasaisen samanlaiset on molemmat puolet! Siis mitä ihmettä, nyt kun muistelen millaista Besson selässä oli, niin kyllä se puoliero oli aivan päivänselvä! Nykyään kun menen uuden hevosen selkään, huomaan kyllä tällaiset asiat. Besson kanssa vietetyt vuodet ja Timon ja Kikko Kalliokosken tunnit tekivät tehtävänsä.

Besso, 2009.

Besson kanssa treenasimme kuitenkin suurimman osan ajasta ilman kenenkään valvovaa silmää. Näin jälkikäteen ajatellen kehityin varmasti paljon yrityksen ja erehdyksen kautta. Opin huomaamaan, milloin se otti takaosansa alleen. Muistan huomanneeni myös kuinka muutokset omassa istunnassa vaikuttivat hevoseen ja sen ratsastettavuuteen. Tulin tämän uskomattoman otuksen kanssa myös ylittäneeksi itseni esteillä, ja koulupuolella vaihdot ja alkeelliset piruetitkin onnistuivat.

Besson suurin ongelma oli, että se oli niin kova jännittämään. Kisoissa petyinkin monesti radan jälkeen saamiimme prosentteihin ja paperiin, jossa luki monta kertaa peräjälkeen ”hevonen jännittää, jännittynyt, jännittynyt”. Tämän voi kääntää positiiviseksi siinä mielessä, että nykyään tunnistan hevosesta myös jännityksen ja rentouden. Yhden mun ja Besson viimeisiksi jääneistä rataharjoituksista jälkeen papereissa luki jälleen useampaan otteeseen, että hevonen on kovin jännittynyt. Olin kuitenkin huomannut sen itsekin, joten siinä kohtaa tiesin että jotain kehitystä mussa oli ratsastajana tapahtunut. Muistan laittaneeni Besson omistajalle viestin, jossa luki, että olen hepasta niin ylpeä että itkettää. Vaikka kuinka jännitti, se teki parhaansa.

Besso, 2014.

Besson siirryttyä eläkkeelle oli ratsunani pari vuotta hieno Eli-ruuna, joka ei kuitenkaan ollut oikein mun tyyppinen hevonen. Mukava kaveri, mutta yhteistä kieltä ei löytynyt. Ja oli se mulle myös auttamattomasti liian iso. Sen aikaan tunsin ajoittain epätoivoa; mä osasin Besson kanssa niin paljon, miksi tämän kanssa ei vaan onnistu? Mietin, oliko mun osaaminen sittenkin ollut täysin harhaluuloa. Elin kanssa aloin kuitenkin käydä Heidi Junkkarisen tunneilla, ja sehän oli melkoinen onnenkantamoinen; nykyään ratsastankin Heidin mainiolla pienellä Campina-tammalla.

Ensimmäistä kertaa Campinan selässä tuntui kuin olisi tavannut vanhan tuttavan pitkästä aikaa. Herkkä ka hieman ylireagoivakin tamma toimi mukavasti ja oli mulle oikein hyvän kokoinenkin. Muistan kun Heidi hihkaisi että ”Hyvä Heljä, sähän osaat!” – se osaamisen fiilis oli tosiaan ollut aikalailla kadoksissa.

Mä osaan sittenkin! Campina Grande, 2020.

Nykyään treenaan opetusmestari Campinan kanssa kahdesti viikossa. Heidin kanssa tehdään toisinaan melkoista aivojumppaa; hän huomaa mun edistyksen ja muutokset hevosessa, eikä homma jää junnaamaan paikoilleen, kun kehitymme yhdessä koko ajan eteenpäin. Onni on, että ammattilainen huomaa kehityksen jo silloin, kun mulla itselläni ei ole siitä vielä mitään havaintoa! Ekaa kertaa mulla on myös opettaja ja hevonen, jotka ovat tehneet vuosikaudet yhteistyötä; Heidi tuntee Campinan metkut ja maneerit, ja ne käyvät mullekin koko ajan tutummiksi. Juuri näin ratsastus on mulle parhaimmillaan: kun on se yksi hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin ja jonka tavat ja liikkeet on mulle tuttuja. Tiedän jo tämän tamman puolieron, tavat vältellä työntekoa ja miltä se tuntuu, kun se kantaa itsensä rentona ja rehellisesti. Koen myös jonkin asteista sielujen sympatiaa tämän hivenen dramaattisen neidin kanssa: meissä on selvästi jotain samaa. 😉

Ratsastus on laji, jossa raajoja on ihmisen neljä plus hevosen neljä eli yhteensä kahdeksan. Se on tosi paljon tämmöiselle mun kaltaiselle sankarille, jolle omankin kehon hahmottaminen tuottaa haasteita. Siinä mielessä on onni, että aloitin ratsastuksen jo lapsena; olen kasvanut lajin parissa. Voin vaan kuvitella, kuinka hukassa olisin kaikkien niiden raajojen kanssa, jos aloittaisin vasta nyt! Iän myötä on tähänkin lajiin kasvanut ymmärrys ja arvostus. Perfektionistiteininä saatoin tulla ratsastustunnilta itkien, kun yhteistyö ei sujunut hevosen kanssa, jonka selässä olin ensimmäistä kertaa. Nykyään ymmärrän, miten paljon hevoset eroavat toisistaan yksilöinä, enkä ole heittämässä heti kirvestä kaivoon, vaikka kaikki menisi päin mäntyä hevosen kanssa, jonka selässä olen sadatta kertaa. Toki turhauttavia hetkiä tulee eteen tuon tuostakin, mutta sehän kuuluu asiaan. Kun sitten niiden hetkien jälkeen tulee se päivä, jona hevonen pärskii tyytyväisenä ja kulkee alla rentona ja ne vaikeatkin asiat onnistuvat… näiden maagisten hetkien avulla ainakin mä jaksan taas niin pitkälle!

Muistan joitain vuosia sitten nähneeni Olympialaisissa Japanin edustajana kouluratsastuksessa miehen, joka taisi olla 72-vuotias. Hän oli sanonut jatkavansa ratsastusta niin kauan, kun oppii siitä uutta. Mulla on valovuosia opittavaa olympiaratsastajaan verrattuna, mutta sehän on yksi tämän lajin hienouksista; valmiiksi ei tulla koskaan. Siitä tiedänkin, että tämä laji on elämänkumppanini vielä hyvin, hyvin pitkään.