Juoksusta on tullut mulle niin iso osa elämää, että siinä tapahtuvaa edistystä harvemmin pysähtyy miettimään. Mä olen myös ihminen joka pelkää pettymyksiä, ja siksi välttelen asettamasta itselleni liian kovia tavoitteita.
Suuressa kuvassahan mun edistys juoksijana on selvää ja tarina on hieno. Se seiskaluokkalainen rapakuntoinen tyttö jaksoi lukiossa juosta jo muutaman kilometrin putkeen, yliopistovuosinaan se pinkoi jo tunnin lenkkejä ja maisteriksi valmistuessa oli jo päivänselvää että juoksu oli tullut elämään jäädäkseen. Kuitenkin, tässäkin lajissa se kehittyminen vaatii muutakin kuin vain sitä pelkkää juoksua.
Yritän syödä fiksusti ja monipuolisesti. Ravitsemusblogia tästä ei kuitenkaan ikinä tule. Sen verran voin sanoa, että mehupaastolla treenaaminen oli johtaa pyörtymiseen, ja ainakin mun kohdalla päivät, joina en syö tarpeeksi, kostautuvat yleensä heti seuraavana päivänä, kun ruokahalua on edellisenkin päivän edestä. Olen kamppaillut laihdutusajatusten ja hiilarikammon suossa vuosia, mutta onneksi osaan jo olla itselleni armollisempi ja ajatella syömisiänikin edes jokseenkin treenien mukaan. Nälkiintyneenä en enää lähde pitkiä lenkkejä juoksemaan.
Kehon erilaisia kiputiloja setviessäni olen ymmärtänyt kehonhuollon tärkeyden. Istumatyö myös jumittaa kehoani huolella, joten on ihanaa hemmottelua käydä silloin tällöin hierojalla. Venyttely treenin jälkeen on mulle paitsi kehonhuoltoa, myös mukavaa rentoutusta mielelle. Pahemmat kivut eri puolilla jalkoja ovat helpottaneet levolla, eikä niitä olekaan esiintynyt nyt muutamaan vuoteen (tässä kohtaa koputan puuta!!). Veikkaan, että kroppani on pikkuhiljaa tottunut juoksuun osana elämää, eikä siksi enää kipuile samalla tavalla. Juoksun aloittamista miettiville kuitenkin sanon, että maltti on valttia! Nimimerkillä: Voi sitä seuraavan päivän tuskaa reisissä, kun kerran menin puolen vuoden tauon jälkeen pinkomaan oikein kunnon lenkin kylmiltäni…
Jo yläasteen liikuntatunneilla mua sanottiin mummoksi, kun juoksin niin hitaasti pesäpallossa. Vaikka musta sitten vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin juoksija, en mä vieläkään loista kärkisijoilla. Mä olen juoksijana ja muutenkin liikkeissäni auttamattoman hidas. Siksi kestävyysjuoksu ja ylipäänsä pidempien matkojen hölköttely on mulle paljon mielekkäämpää kuin nopeat pyrähdykset. Toki mitä pidempään olen harrastanut, olen huomannut myös vauhdin vievän salakavalasti mukanaan. Kun ennen lähdin juoksemaan rauhallista lenkkiä, oli kilometriaika lähempänä seitsemää minuuttia; nyt vauhti lähtee helposti kiihtymään ja päädyn vähän yli kuuden minuutin kilometreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta sykkeiden kannalta tässä on mulla vielä kehitettävää. Että jos lähden rauhaisalle pk-lenkille niin myös pysyisin siinä!
Kestävyysjuoksussa, kuten missä tahansa urheilussa, tulokset paranevat ja kunto kasvaa harjoittelemalla. Fyysisen kunnon ohella olen huomannut juoksijana itsessäni selvää kehitystä myös henkisellä puolella. Ensimmäistä puolimaratoniani juostessa muistan käyneeni läpi koko ihmisen tunnekirjon. Jossain vaiheessa pyörytti, sitten oksetti, seuraavaksi itketti. Pahimmillaan tunnelmat olivat 15-16 kilometrin tienoilla, kun voimat alkoivat olla vähissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pääni sisällä oli melkoinen myrsky, kun väsymyksen ääni kiljui, että miksi sä surkimus edes yrität. Nyt, muutaman vuoden näitä pidempiä matkoja juoksennelleena tiedän kokemuksesta, että kun paha olo iskee, se yleensä menee pian myös ohi. Maratonilla en antanut heikkojen hetkien viedä mua mukanaan aallonpohjaan, vaan hoin itselleni, että ota rauhallisesti, sä pystyt tähän kyllä.
Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen kova vertailemaan itseäni muihin. Tässäkin täytyy juoksunkin kohdalla muistaa, että kaikilla on se oma polku. Mun ensimmäiset puolimaratonit juoksin noin kahteen ja puoleen tuntiin; tänä vuonna olin hirveän pettynyt, kun en ihan päässyt alle kahden tunnin. Tämä on oiva esimerkki tavoitteista, joista alussa mainitsin; ensimmäistä kertaa mulla oli puolimaratonilla selkeä tavoite, ja voi miten itseäni ruoskin, kun en siihen yltänytkään. Tämän vuoksi olen taipuvainen asettamaan itselleni ehkä liiankin helposti saavutettavia tavoitteita. Kehitettävää on siis siinäkin, että hahmottaisin ne itselleni sopivan haastavat tavoitteet, joiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei niin, että koko harrastus menee verenmaku suussa piurtamiseksi. Siksihän mä tähän aloin, kun se on niin kivaa! Ja teen tätä itselleni, kisaan vain itseäni vastaan. Nämä yritän pitää mielessä.
Ratsastuksesta sanoinkin, että sitä kutsutaan lajiksi, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Juoksun kanssa lienee vähän sama homma, ainakin mun kohdalla vielä toistaiseksi. Kun tähtäimessä ei ole Olympiakulta, voi edetä ihan omaan tahtiin. Muistan lukeneeni joskus naisesta, joka oli juossut maratoneja niin kauan, kun ajat niissä paranivat. Kun oma huippu siellä oli saavutettu, hän oli siirtynyt ultrajuoksuun. Sadan kilsan kisoissa hän juoksi ja oksensi ja ajatteli, että nyt on viimeinen kerta, ei helvetti enää ikinä. Mutta maaliin pääsyn jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun hän jo mietti, että missäs olisi seuraava kisa! Tuota lukiessa ajattelin, että ihan pähkähullua touhua. Itse lähdin maratonille sillä ajatuksella, että kerran elämässä, ja sitten mun ei tarvitse sitä enää ikinä tehdä. Mutta… nythän on keväälle maksettu ilmoittautuminen jo toiselle maratonilleni…
