Ja päässä soi ”Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu”. Tuntuu joka vuosi niin oudolta, että ensin niin kaipaan sulia teitä ja plussakelejä, ja sitten ne yhtäkkiä vaan ilmestyy. Kun kevät todenteolla alkaa, se tulee jotenkin niin täysiä ja rytinällä.
Juoksun kannalta olin lopputalven paukkupakkasten aikaan melko ahdistunut. Tiesin, että todennnäköisesti kevät tulee taas yhtä äkkipikaisesti kuin joka vuosi, mutta silti skeptisessä päässäni kummitteli skenaario siitä, että lumet eivät tänä vuonna lähdekään kuin ehkä heinäkuussa ja se paras kisakunto jää sitten auttamattomasti haaveeksi.
Nyt olen kuitenkin päässyt jo juoksentelemaan lumen alta paljastuneella asfaltilla auringonpaisteessa ja voi kuulkaa, se on niin ihanaa! Huomaan, että talven aikana paljolti suosimillani mattojuoksuilla multa on vähän kadonnut taito hahmottaa omaa nopeuttani. Nyt kun ulkona on sitten päässyt juoksemaan ilman että joka askelella tarvitsee varoa liukastumista, luulen juoksevani paljon hiljempaa kuin oikeasti juoksen. Maanantain Garmin-valkun lenkillä huomasin nopeuksien kipuavan helposti kuuden minuutin kilometrivauhtiin ja allekin, joten painelin muutaman kilsan putkeen oikein reippaasti ihan siitä ilosta, että nyt se taas onnistuu muuallakin kuin juoksumatolla! Tiistaina vuorossa oli niin ikään Garmin-valmentajan time trial -testi, ja vaikka hiekoitussora ja paikoin kovakin vastatuuli vaikeutti suorittamista ja ainakin alkuun tuntui, että eihän tästä tuu yhtään mitään, niin painelin silti viiteen minuuttiin vähän reilu kilometrin. Kyllä se kertonee siitä, että treeni talven aikana on jotain tulosta tuottanut!
Olen niin instassa kuin blogin puolella moneen otteeseen valitellut sitä, etten kertakaikkiaan ole talvi-ihminen. Tähän ikään mennessä osasin jo odottaakin sitä, että kun päivät tarpeeksi pitenevät, ilmat lämpenevät ja kevät alkaa tuntua ilmassa, mä ikään kuin herään henkiin. Se riemuisa tunne, kun ekan kerran haet tarhasta loimettoman hevosen, kun voit mennä ulos ilman takkia tai laittaa aurinkolasit päähän! Onko pitkän talven jälkeen mitään parempaa?
Melankolinen puoleni jää tavallaan ikävöimään pimeneviä iltoja. Sitä, kun katson ikkunasta ulos pimeään teekuppi kädessä ja laitan soimaan Zen Cafén Tavallaan jokainen on surullinen. Tämäkin ”ikävä” voi johtua ihan siitä tosiasiasta että mä ikäännyn, ihan niin kuin me kaikki. Kehon ja mielen voi olla kertakaikkiaan vaikeampaa ja hitaampaa sopeutua vaihtuviin vuodenaikoihin.
Koronan nyt yhä vaan jyllätessä olen vähän huolissani tälle vuodelle asettamieni juoksutavoitteiden toteuttamisesta. Määrätietoisesti laskin viikkoja toukokuun Helsinki City Maratoniin ja mietin, mistä löytyisi hyvä tapahtuma, johon mennä tavoittelemaan puolikkaalla kahden tunnin alitusta. Nyt kuitenkin näyttää inhottavasti siltä, että edessä voi olla toisinto viimevuodesta, ja niinpä yritänkin nyt jo hyvissä ajoin asennoitua siihen, että edessä voi olla tapahtumien siirtoja ja peruutuksia.
Mutta tärkeintähän nyt on, että pysytään terveinä. Että kaadetaan lopultakin tämä perkeleen pandemia. Olen kuitenkin siitä onnekas, että mun harrastuksia voi toteuttaa ulkoilmassa (ja nyt kun ne -20c inhottavat pakkaset on takana, se ei edes haittaa). Aion nauttia aurinkoisista päivistä Campinan kanssa, ja hihkua ilosta kun maasta alkaa kohota ruohoa sille syötäväksi. Ja aion nauttia juoksutreeneistä ulkona auringossa ja haastaa itseäni juoksemaan vielä vähän lujempaa ihan vaan siksi, että tie on sula.
Syksy ja talvi saapuvat kyllä poikkeuksetta joka vuosi, eivätkä Zen Cafén biisit katoa minnekään. Vähän hilpeämpi treenibiisivinkki kevätaurinkoon (vanha mutta ah, miten menevä!):
Roger Sanchez – Another Chance.
