Rentoutumisen vaikeus

Olen sellainen ihminen, jolle on älyttömän vaikeaa vain olla paikallaan tekemättä mitään. Iltojen rennot tuokiot Netflixin ääressä ovat ikään kuin palkinto päivän uurastuksesta, mutta niistäkin tuppaa tulemaan vähän syyllinen olo.

Vaikka yrittäisin maata vain hiljaa edes 15 minuuttia töiden jälkeen, mun mieli lähtee laukalle ja pian olenkin jo päässäni tehnyt ostoslistan ja aikatauluttanut seuraavan päivän. Olen todella kova stressaamaan ja to do -listojen teko onkin mulle jonkinlainen keino yrittää hallita niitä tilanteita, kun tuntuu että kaaos on valloillaan. Kun näen listattuna kaiken, mitä pitäisi hoitaa, se toki helpottaa asioiden organisointia, mutta toisaalta voi olla että sen listan tuijottaminen vain pahentaa stressiä…

Sanotaan, että elämä on sellaista millaiseksi sen tekee. Vaikka harrastukset ja kissa tuovat lisähaasteensa arjen pyörittämiseen ja aikatauluihin, en vaihtaisi niitä mihinkään. Mulle se paras rentoutumiskikka voikin olla hengitellä rauhassa metsässä hevosen selässä, tai käydä lenkillä. Näistä saa toki endorfiineja, mutta silti välillä mietin, että tekisikö hyvää yksinkertaisesti vain olla tekemättä yhtään mitään…

Tähän pimeään vuodenaikaan olen väsynyt, kuten varmasti tosi moni muukin. Kai kyseessä on sitten syyllisyyden ohella Fear of Missing Out eli tutummin fomo, kun nyt tätä kirjoittaessani makaan pyjamassa ja villasukissa meikittömänä kotona perjantai-iltana. Koronavuosi on toki tuonut tähän oman mausteensa, ja on varmasti vastuullista ja järkevää pysyä vain kotona. Mutta jos jätettäisiin korona kuvasta ulos, niin mua varmasti ainakin vähän kalvaisi tunne, että olen varmaan hirveän tylsä, kun nyt vaan lojun täällä.

Siivotaan syyllisyys pois

Palatakseni rentoutuessa vaivaavaan syyllisyyden tunteeseen; en tiedä olenko ainoa, jolla tämä ajoittain purkautuu kummallisena siivousvimmana. Pyrin toki pitämään kotini sellaisessa kunnossa, että poikaystävän tai vaikka omat vanhemmat kehtaa päästää ovesta sisään (vanhemmat ovat kuitenkin nähneet mun sotkujani jo yli 30 vuoden ajan, joten luotan siihen, että he eivät ihan vähästä järkyty. Lukioaikaan äiti sanoi, että huoneeni muistuttaa mustalaisleiriä. Uskon, ettei tilanne ole enää nykyisin ihan näin paha.) Mutta toki, kun illat menevät harrastaessa ja varsinkin tosiaan tähän pimeään aikaan uni on mulle ensiarvoisen tärkeää, niin kyllä niitä tiskejä kasaantuu altaaseen ja kylpyhuone on ajoittain vähän rajun näköinen (tähän selitys on rakas kissani). Kummallinen siivousvimma iskeekin mulle useimmiten illalla, kun olen ajatellut että nyt pesen hampaat ja menen vaikka sänkyyn lukemaan kirjaa. Ajatuksena on, että hemmetti, tiskaanpa nyt ennen sitä vaikka parit haarukat ja lasit tuosta pois. Tai vien roskat. Tai pyyhin edes tuon kylppärin peilin… Siitä se ajatus sitten lähtee, ja 20 minuttia myöhemmin löydän itseni hinkkaamasta maanisesti vessan ovenkahvaa. Enkä pysty lopettamaan, ennen kuin kaikki kissanruokaroiskeet on poistettu ja vessa tuoksuu kukkasilta.

Tästä tuli mieleeni, että olen ehkä jonkin asteinen kontrollifriikki. Sekin selittänee osaltaan, miksi rentoutuminen on niin vaikeaa. On jotenkin pelottavaa päästää vaan kaikesta irti. Jollekin yritin tätä joskus selittää sanomalla, että pelkään, että jos lähden sille tielle, niin mitä jos herään yhtenä aamuna 300-kiloisena ja ketjupolttavana naisena, joka lakkasi välittämästä mistään? Todella äärimmäisyyksiin viety mielikuva, I know. Vilkas mielikuvitus ja vähän turhankin pitkälle viedyt uhkakuvitelmat ovat myös seikkoja, joista tunnistan itseni oitis. Ehkä niistä lisää sitten joskus toiste!

Lievittämään neuroottisia siivousvimmoja kehitin jossain vaiheessa itselleni kahdeksan minuutin pikasiivoukset. Kahdeksan minuuttia siksi, että suunnilleen sen verran kestää kuunnella pari kivaa biisiä. Laitan siis hyvää musiikkia soimaan, ja teen parin biisin mittaisen pikaisen pintasiivouksen. Ehkä voisin yrittää hyödyntää tätä myös yleisesti rentoutumisessa. Kahden biisin ajan rentona makoilu ja vaikka hengitysharjoitukset tuskin tekisivät mulle mitään muuta kuin hyvää.

Hengitä sisään, ulos…

Taivas yksin tietää, tai jaksaa muistaa, miten tästä elämästä tuli näin suorituskeskeistä. Rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat mulle selvästi asioita, joissa kaipaan vielä harjoitusta. Elixian Online Trainingissa on onneksi vartin ohjattuja meditaatioita, jotka olen kokenut aika mukaviksi. Tuntuu tavallaan hassulta ajatella, että ihan vaan hetkessä läsnäoloon ja hengittämiseenkin saa apuvälineillä ihan uuden ulottuvuuden! Ehkä vielä jonain päivänä uskallan kesken juoksulenkinkin pysähtyä vaikka ihailemaan kukkasia tai kaunista auringonlaskua ajattelematta, että se ”pilaa suorituksen”.

Vaikka se välillä harmaita hiuksia aiheuttaakin, on Ginny silti mun lemppari rentoilukaveri!

Unen tarve mulla on suuri varsinkin tämän pimeyden keskellä. Loppukaneetiksi lupaankin pyhästi, että menen tänään ajoissa nukkumaan. Ja hengitän syvään. Onneksi meillä Ginnyn kanssa kuuluu iltarutiineihin, että Hän tulee mun päälle kehräämään kun käydään nukkumaan. Ainakin hetkeksi se laittaa pysähtymään ihan vaan paikoilleen!

Kaamos kaikilla mausteilla

Voi olla että kuvittelen vain, mutta tuntuu, että vallitseva pimeys on mulle joka vuosi rankempaa ja rankempaa. Aamuisin herätyskello on pahin vihollinen ja kahvia kuluisi pannukaupalla.

Pimeyden keskellä voima lenkkeillä imetään keinovalosta.

Vaikka olen innokas liikunnan harrastaja, voin suoraan myöntää että ei muakaan huvittaisi lähteä enää töiden jälkeen treenaamaan, kun on säkkipimeää, märkää ja koleaa. Onneksi tiedän jo kokemuksesta, miten hyvä olo treenaamisesta tulee, joten saan itseni kyllä säännöllisesti patistettua tekemään edes jotain. Mutta se valoisan ajan kaipuu lenkkipoluille… Se tunne, kun koko päivän oikein odottaa, että saa lähteä juoksemaan… Ei siitä ole tässä pimeydessä tietoakaan.

Nykyään kiireisyys on muotia, ja mulle onkin jo vuosien ajan muodostunut sellainen tuntemus, että hyvä päivä on sellainen, jolloin saan mahdollisimman paljon asioita aikaan. Lähiviikkoina olen huomannut olleeni normaalia väsyneempi, mutta silti, kun olen aamulla kävellyt pimeässä töihin, tullut sieltä iltapäivällä pimeässä kotiin, käynyt pimeässä juoksulenkillä ja hoitanut vielä jotain kotiaskareitakin, tunnen syyllisyyttä siitä, että pujahdan peiton alle kirjan tai Netflixin pariin ennen yhdeksää silmät ristissä.

Perfektionismini on sen verran helpottanut, että en enää soimaa itseäni kaamosaamujen vaikeudesta yhtään samaan tapaan kuin ennen. Vielä muutama vuosi sitten julistin mielessäni että olen täysin veltostunut ja toivoton tapaus, kun punkesin itseni neljännellä torkutussoitolla sängystä ylös ja lähdin puolijuoksua yliopistolle tai töihin. Nykyään tiedän, että tämä helpottaa kyllä taas keväällä. Mutta sehän se ongelma onkin, kun kaikki helpottaa vasta keväällä…

Eletään voden pimeintä aikaa, ja mä lukeudun niihin, jotka eivät ole siitä oikein mielissään. Yritän toki piristää pimeyttä kynttilöillä, teellä ja glögillä, mikä on varsin mukavaa, mutta eivät nämä vaan voita sitä, että aamulla herätessään tietää valon määrän perusteella voiko vielä kääntää kylkeä vai onko pian jo aika nousta!

Sateenvarjoni pääsi Liisa-myrskyn aamuna viimeiselle matkalleen.

En ole talven, lumen ja jään ylin ystävä, mutta tässä pimeässä vesisateisessa marraskuussa huomaan jopa hieman toivovani pikkupakkasia. Vähän lunta, joka toisi valoa. Ja kevyt lumisadekin voittaisi nämä helvetin syksyiset vesisateet, oikea suosikkini kaikista kaamoksen lisämausteista. Vuosikausia luonnostaan kihartuvan hiuspehkoni kanssa taisteltuani odotan myös lähes innolla sitä kuivaa pakkasilmaa, jossa hiukseni pysyvät juuri niin kuin ne aamulla laitan. Vesisateella helpoin ratkaisu on sitaista tukka nutturalle. Se vaan käy hieman tylsäksi, kun niin pitäisi toimia jopa viikkoja putkeen…

Hevosharrastajalle tämä pimeys tietää lannanluontia otsalampun avulla, ja kylmyys ja märkä maa tuovat mukanaan loimirumban. Nekin jaksaisi, mutta kun lisäksi pitää pyntätä vielä itsensä kahteen takkiin, pipoon ja pitkiin kalsareihin… eikä vielä ole edes pakkasta! Juoksuharrastukseni siirtyykin talvella enimmäkseen sisätiloihin, ja saatankin kuluttaa juoksumattoa yli kymmenen kilometrin verran kerralla.

Alkusyksystä pimeys tunnelmavaloineen oli vielä jotenkin romanttista.

Mulla ei ole tarjota ratkaisuja pimeydestä kärsivien ongelmiin. Ottakaa tämä siis vaikka vertaistukena. Jos nyt jotain hyvää tästä koleasta ja pimeästä haetaan niin: unensaanti on helppoa! Lisäksi mä olen aina tykännyt huiveista. Nyt niitä saa käyttää minkä kerkeää. Ja hauskoja heijastimia – taidankin shoppailla itselleni sellaisen takkiin killumaan, jos se toisi iloa työmatkoihin…

Tsemppiä kaikille; kai se päivä kohta taas pitenee..!

Oma edistys, osa III: Juoksu

Juoksusta on tullut mulle niin iso osa elämää, että siinä tapahtuvaa edistystä harvemmin pysähtyy miettimään. Mä olen myös ihminen joka pelkää pettymyksiä, ja siksi välttelen asettamasta itselleni liian kovia tavoitteita.

Eka juoksutapahtumani oli Naisten kymppi vuonna 2015.

Suuressa kuvassahan mun edistys juoksijana on selvää ja tarina on hieno. Se seiskaluokkalainen rapakuntoinen tyttö jaksoi lukiossa juosta jo muutaman kilometrin putkeen, yliopistovuosinaan se pinkoi jo tunnin lenkkejä ja maisteriksi valmistuessa oli jo päivänselvää että juoksu oli tullut elämään jäädäkseen. Kuitenkin, tässäkin lajissa se kehittyminen vaatii muutakin kuin vain sitä pelkkää juoksua.

Yritän syödä fiksusti ja monipuolisesti. Ravitsemusblogia tästä ei kuitenkaan ikinä tule. Sen verran voin sanoa, että mehupaastolla treenaaminen oli johtaa pyörtymiseen, ja ainakin mun kohdalla päivät, joina en syö tarpeeksi, kostautuvat yleensä heti seuraavana päivänä, kun ruokahalua on edellisenkin päivän edestä. Olen kamppaillut laihdutusajatusten ja hiilarikammon suossa vuosia, mutta onneksi osaan jo olla itselleni armollisempi ja ajatella syömisiänikin edes jokseenkin treenien mukaan. Nälkiintyneenä en enää lähde pitkiä lenkkejä juoksemaan.

Kehon erilaisia kiputiloja setviessäni olen ymmärtänyt kehonhuollon tärkeyden. Istumatyö myös jumittaa kehoani huolella, joten on ihanaa hemmottelua käydä silloin tällöin hierojalla. Venyttely treenin jälkeen on mulle paitsi kehonhuoltoa, myös mukavaa rentoutusta mielelle. Pahemmat kivut eri puolilla jalkoja ovat helpottaneet levolla, eikä niitä olekaan esiintynyt nyt muutamaan vuoteen (tässä kohtaa koputan puuta!!). Veikkaan, että kroppani on pikkuhiljaa tottunut juoksuun osana elämää, eikä siksi enää kipuile samalla tavalla. Juoksun aloittamista miettiville kuitenkin sanon, että maltti on valttia! Nimimerkillä: Voi sitä seuraavan päivän tuskaa reisissä, kun kerran menin puolen vuoden tauon jälkeen pinkomaan oikein kunnon lenkin kylmiltäni…

Jo yläasteen liikuntatunneilla mua sanottiin mummoksi, kun juoksin niin hitaasti pesäpallossa. Vaikka musta sitten vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin juoksija, en mä vieläkään loista kärkisijoilla. Mä olen juoksijana ja muutenkin liikkeissäni auttamattoman hidas. Siksi kestävyysjuoksu ja ylipäänsä pidempien matkojen hölköttely on mulle paljon mielekkäämpää kuin nopeat pyrähdykset. Toki mitä pidempään olen harrastanut, olen huomannut myös vauhdin vievän salakavalasti mukanaan. Kun ennen lähdin juoksemaan rauhallista lenkkiä, oli kilometriaika lähempänä seitsemää minuuttia; nyt vauhti lähtee helposti kiihtymään ja päädyn vähän yli kuuden minuutin kilometreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta sykkeiden kannalta tässä on mulla vielä kehitettävää. Että jos lähden rauhaisalle pk-lenkille niin myös pysyisin siinä!

Kestävyysjuoksussa, kuten missä tahansa urheilussa, tulokset paranevat ja kunto kasvaa harjoittelemalla. Fyysisen kunnon ohella olen huomannut juoksijana itsessäni selvää kehitystä myös henkisellä puolella. Ensimmäistä puolimaratoniani juostessa muistan käyneeni läpi koko ihmisen tunnekirjon. Jossain vaiheessa pyörytti, sitten oksetti, seuraavaksi itketti. Pahimmillaan tunnelmat olivat 15-16 kilometrin tienoilla, kun voimat alkoivat olla vähissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pääni sisällä oli melkoinen myrsky, kun väsymyksen ääni kiljui, että miksi sä surkimus edes yrität. Nyt, muutaman vuoden näitä pidempiä matkoja juoksennelleena tiedän kokemuksesta, että kun paha olo iskee, se yleensä menee pian myös ohi. Maratonilla en antanut heikkojen hetkien viedä mua mukanaan aallonpohjaan, vaan hoin itselleni, että ota rauhallisesti, sä pystyt tähän kyllä.

Ekan puolimaratonin jälkeen 2017. Niin onnellinen ja niin lopen uupunut!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen kova vertailemaan itseäni muihin. Tässäkin täytyy juoksunkin kohdalla muistaa, että kaikilla on se oma polku. Mun ensimmäiset puolimaratonit juoksin noin kahteen ja puoleen tuntiin; tänä vuonna olin hirveän pettynyt, kun en ihan päässyt alle kahden tunnin. Tämä on oiva esimerkki tavoitteista, joista alussa mainitsin; ensimmäistä kertaa mulla oli puolimaratonilla selkeä tavoite, ja voi miten itseäni ruoskin, kun en siihen yltänytkään. Tämän vuoksi olen taipuvainen asettamaan itselleni ehkä liiankin helposti saavutettavia tavoitteita. Kehitettävää on siis siinäkin, että hahmottaisin ne itselleni sopivan haastavat tavoitteet, joiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei niin, että koko harrastus menee verenmaku suussa piurtamiseksi. Siksihän mä tähän aloin, kun se on niin kivaa! Ja teen tätä itselleni, kisaan vain itseäni vastaan. Nämä yritän pitää mielessä.

Ratsastuksesta sanoinkin, että sitä kutsutaan lajiksi, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Juoksun kanssa lienee vähän sama homma, ainakin mun kohdalla vielä toistaiseksi. Kun tähtäimessä ei ole Olympiakulta, voi edetä ihan omaan tahtiin. Muistan lukeneeni joskus naisesta, joka oli juossut maratoneja niin kauan, kun ajat niissä paranivat. Kun oma huippu siellä oli saavutettu, hän oli siirtynyt ultrajuoksuun. Sadan kilsan kisoissa hän juoksi ja oksensi ja ajatteli, että nyt on viimeinen kerta, ei helvetti enää ikinä. Mutta maaliin pääsyn jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun hän jo mietti, että missäs olisi seuraava kisa! Tuota lukiessa ajattelin, että ihan pähkähullua touhua. Itse lähdin maratonille sillä ajatuksella, että kerran elämässä, ja sitten mun ei tarvitse sitä enää ikinä tehdä. Mutta… nythän on keväälle maksettu ilmoittautuminen jo toiselle maratonilleni…

Oma edistys, osa II: Ratsastus

Ratsastus on ollut mun rakkain harrastus ja tärkeä osa elämää aina siitä asti, kun meidät kaverin kanssa vietiin tallille katsomaan hevosia, kun oltiin 8-vuotiaita. Vanhempani on varmasti vuosien varrella toivoneet ja aluksi odottaneetkin, että into lopahtaisi ja tilalle tulisi jotain vähän edullisempaa… mutta, kun nämä eläimet vei sydämen, niin se oli menoa!

Liettualainen Barone-tamma, s. 1991. Tämä kaunotar oli mun ensimmäinen lempiheppa!

Kävin ratsastastustunneilla lähes koko ala-asteen ja pikkuhiljaa kuvioihin tulivat hoitohepat ja tallikertat lisääntyivät kerrassa viikosta kolmeen kertaan. Estekammon astuessa auttamattomasti kuvioihin (taisin olla lukioikäinen) siirryin kouluvalmennukseen, ja eräänä perjantaina Repe-ope alkoikin pitää isälleni myyntipuhetta kuvan kauniista suokkiruuna Hansusta. ”Kun Heljä nyt kerran sitten koulua menee”, kuulin Repen sanovan. Hansulla kun ei vanhojen jalkavammojen vuoksi enää hypätty. Viikkoa myöhemmin olivat nimet vuokrasopimuksessa!

Kun alla oli aina sama hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin, harrastus otti aimoharppauksen eteenpäin. Hansun kanssa pääsin kisaamisen makuun ja opin ihan mielettömän paljon. Tuo kultainen heppa oli mulle syy nousta sängystä aamuisin ja etenin sillä helppo A-tasolle. Mieleen painunut muisto Hanneksen ajoilta on, kun Kati-opettaja sanoi: ”Heljä on niin edistynyt jo tossa koulussa, että se ymmärtää tahdin ja tempon ja muodon päälle sun muuta. Mutta sit kun kentälle tulee yksikin este, niin se lopettaa kaiken ratsastamisen ja roikkuu vaan jäykkänä mukana että ”mä selviydyn! Mä selviydyn!”.” Tämä kuvasti osuvasti paitsi mun hirveää estepelkoa, myös sitä miten paljon Hansu vei mua kouluratsastajana eteenpäin!

Niin ihana Haades ”Hansu”, Eriksnäsissä 2008.

Hansun jälkeen kuvioihin tuli kukas muukaan kuin elämäni hevosen kruunua kantava Bestsislennyi eli Besso. Hänestä mulla on tekeillä ihan oma postaus, sillä voisin kirjoittaa ja puhua tästä hepasta varmaan viikon putkeen.

Besso opetti mulle niin uskomattoman paljon. Se oli kärsivällinen ja palkitseva, enkä osaa edes laskea sen selässä tehtyjen ahaa-elämysten lukumäärää. Kun menin Besson kanssa ensimmäisen kerran valmennustunnille, Timo Rokkanen kysyi multa, että kumpi on sen vahvempi puoli. Sanoin, että aika tasaisen samanlaiset on molemmat puolet! Siis mitä ihmettä, nyt kun muistelen millaista Besson selässä oli, niin kyllä se puoliero oli aivan päivänselvä! Nykyään kun menen uuden hevosen selkään, huomaan kyllä tällaiset asiat. Besson kanssa vietetyt vuodet ja Timon ja Kikko Kalliokosken tunnit tekivät tehtävänsä.

Besso, 2009.

Besson kanssa treenasimme kuitenkin suurimman osan ajasta ilman kenenkään valvovaa silmää. Näin jälkikäteen ajatellen kehityin varmasti paljon yrityksen ja erehdyksen kautta. Opin huomaamaan, milloin se otti takaosansa alleen. Muistan huomanneeni myös kuinka muutokset omassa istunnassa vaikuttivat hevoseen ja sen ratsastettavuuteen. Tulin tämän uskomattoman otuksen kanssa myös ylittäneeksi itseni esteillä, ja koulupuolella vaihdot ja alkeelliset piruetitkin onnistuivat.

Besson suurin ongelma oli, että se oli niin kova jännittämään. Kisoissa petyinkin monesti radan jälkeen saamiimme prosentteihin ja paperiin, jossa luki monta kertaa peräjälkeen ”hevonen jännittää, jännittynyt, jännittynyt”. Tämän voi kääntää positiiviseksi siinä mielessä, että nykyään tunnistan hevosesta myös jännityksen ja rentouden. Yhden mun ja Besson viimeisiksi jääneistä rataharjoituksista jälkeen papereissa luki jälleen useampaan otteeseen, että hevonen on kovin jännittynyt. Olin kuitenkin huomannut sen itsekin, joten siinä kohtaa tiesin että jotain kehitystä mussa oli ratsastajana tapahtunut. Muistan laittaneeni Besson omistajalle viestin, jossa luki, että olen hepasta niin ylpeä että itkettää. Vaikka kuinka jännitti, se teki parhaansa.

Besso, 2014.

Besson siirryttyä eläkkeelle oli ratsunani pari vuotta hieno Eli-ruuna, joka ei kuitenkaan ollut oikein mun tyyppinen hevonen. Mukava kaveri, mutta yhteistä kieltä ei löytynyt. Ja oli se mulle myös auttamattomasti liian iso. Sen aikaan tunsin ajoittain epätoivoa; mä osasin Besson kanssa niin paljon, miksi tämän kanssa ei vaan onnistu? Mietin, oliko mun osaaminen sittenkin ollut täysin harhaluuloa. Elin kanssa aloin kuitenkin käydä Heidi Junkkarisen tunneilla, ja sehän oli melkoinen onnenkantamoinen; nykyään ratsastankin Heidin mainiolla pienellä Campina-tammalla.

Ensimmäistä kertaa Campinan selässä tuntui kuin olisi tavannut vanhan tuttavan pitkästä aikaa. Herkkä ka hieman ylireagoivakin tamma toimi mukavasti ja oli mulle oikein hyvän kokoinenkin. Muistan kun Heidi hihkaisi että ”Hyvä Heljä, sähän osaat!” – se osaamisen fiilis oli tosiaan ollut aikalailla kadoksissa.

Mä osaan sittenkin! Campina Grande, 2020.

Nykyään treenaan opetusmestari Campinan kanssa kahdesti viikossa. Heidin kanssa tehdään toisinaan melkoista aivojumppaa; hän huomaa mun edistyksen ja muutokset hevosessa, eikä homma jää junnaamaan paikoilleen, kun kehitymme yhdessä koko ajan eteenpäin. Onni on, että ammattilainen huomaa kehityksen jo silloin, kun mulla itselläni ei ole siitä vielä mitään havaintoa! Ekaa kertaa mulla on myös opettaja ja hevonen, jotka ovat tehneet vuosikaudet yhteistyötä; Heidi tuntee Campinan metkut ja maneerit, ja ne käyvät mullekin koko ajan tutummiksi. Juuri näin ratsastus on mulle parhaimmillaan: kun on se yksi hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin ja jonka tavat ja liikkeet on mulle tuttuja. Tiedän jo tämän tamman puolieron, tavat vältellä työntekoa ja miltä se tuntuu, kun se kantaa itsensä rentona ja rehellisesti. Koen myös jonkin asteista sielujen sympatiaa tämän hivenen dramaattisen neidin kanssa: meissä on selvästi jotain samaa. 😉

Ratsastus on laji, jossa raajoja on ihmisen neljä plus hevosen neljä eli yhteensä kahdeksan. Se on tosi paljon tämmöiselle mun kaltaiselle sankarille, jolle omankin kehon hahmottaminen tuottaa haasteita. Siinä mielessä on onni, että aloitin ratsastuksen jo lapsena; olen kasvanut lajin parissa. Voin vaan kuvitella, kuinka hukassa olisin kaikkien niiden raajojen kanssa, jos aloittaisin vasta nyt! Iän myötä on tähänkin lajiin kasvanut ymmärrys ja arvostus. Perfektionistiteininä saatoin tulla ratsastustunnilta itkien, kun yhteistyö ei sujunut hevosen kanssa, jonka selässä olin ensimmäistä kertaa. Nykyään ymmärrän, miten paljon hevoset eroavat toisistaan yksilöinä, enkä ole heittämässä heti kirvestä kaivoon, vaikka kaikki menisi päin mäntyä hevosen kanssa, jonka selässä olen sadatta kertaa. Toki turhauttavia hetkiä tulee eteen tuon tuostakin, mutta sehän kuuluu asiaan. Kun sitten niiden hetkien jälkeen tulee se päivä, jona hevonen pärskii tyytyväisenä ja kulkee alla rentona ja ne vaikeatkin asiat onnistuvat… näiden maagisten hetkien avulla ainakin mä jaksan taas niin pitkälle!

Muistan joitain vuosia sitten nähneeni Olympialaisissa Japanin edustajana kouluratsastuksessa miehen, joka taisi olla 72-vuotias. Hän oli sanonut jatkavansa ratsastusta niin kauan, kun oppii siitä uutta. Mulla on valovuosia opittavaa olympiaratsastajaan verrattuna, mutta sehän on yksi tämän lajin hienouksista; valmiiksi ei tulla koskaan. Siitä tiedänkin, että tämä laji on elämänkumppanini vielä hyvin, hyvin pitkään.

Oma edistys ja sen hahmottaminen

Etenkin synttäreideni aikaan mä tuppaan kovasti pohtimaan elämää ja sitä, millaista joskus aikanaan oletin sen olevan tässä iässä. Usein tulee tunne, että olen jumissa. Etten ole elämässä siellä missä pitäisi. Mähän täytin juuri 31, eikö mun pitäisi olla monilla elämän osa-alueilla pidemmällä?

Tästä lähdettiin. Ruuna Extazas satulassaan 8-vuotias Heljä. Eriksnäs, 1998.

Mä olen todella herkkä ihminen, ja sellainen joka ylianalysoi suunnilleen kaikkea ihan hirveästi. Asiaa ei yhtään helpota se, että vertaan itseäni ihan liikaa muihin. Jo vuosia sitten kasasin itselleni hirveitä paineita siitä, että joku itseäni nuorempi oli mua parempi ratsastaja, että joku oli hoikempi ja kauniimpi kuin mä, että muut sai koulussa parempia numeroita… Lista on loputon.

Syömishäiriöni huippuvuosina mä yhdistin lihomisen äärimmäisen mustavalkoisesti siihen, että olin epäonnistunut. Tästä eroon pääseminen on ollut pitkä ja tuskainen taival, eivätkä ne ajatukset ole vieläkään täysin poissa. Tuskin tuevat koskaan olemaankaan. Tällä saralla edistystä onkin tapahtunut siinä, että osaan vihdoin olla lempeämpi itselleni. Kun peilistä katsoo täydellisen epätäydellinen aikuinen nainen, jolla on selluliittiä ja vähän makkaraa siellä sun täällä, mä osaan jo sanoa, että hei, ei se haittaa. Se on normaalia, eikä se tee musta rumaa. Lisäksi yritän rauhoittaa mieltäni sanomalla, että mieti miten paljon tuo peilistä näkyvä keho tekee hommia. Kaikki ne treenit, ja lisäksi se kantaa mut jokaikisestä päivästä läpi.

En ole ihan varma, mistä perfektionismini sai alkunsa, vai onko se ollut mussa aina. Tässä asiaa pohtiessani tuli mieleen, että olenkohan jossain vaiheessa, jo lapsena, alkanut ottaa asiat liian vakavasti. Muistelen nimittäin, etten pienenä häiriintynyt, kun kaverit siirrettiin kokeneempien balettiryhmään ja mä jäin sinne ei-niin-hyvien ryhmään. Saatan toki muistaa väärin. Vasta vähän isompana aloin tuntea riittämättömyyden tunnetta ja menettää hermojani, kun en onnistunut jossain.

Kaikki nämä vaikeat tunteet ovat helpottaneet iän myötä, vaikkeivät olekaan täysin poistuneet. Tässäkin lempeys itseä kohtaan on avainasemassa. Harjoiteltavaa on vielä paljon, mutta tiedän olevani oikeilla jäljillä, kun yksi peruuntunut treeni tai epämairitteleva valokuva ei enää pilaa koko viikkoa. Ja paitsi, että on tapahtunut henkistä kasvua ja kypsymistä, olen mä varmasti edistynyt muutenkin. Konkreettisempia esimerkkejä ja havaintoja tästä myöhemmin!

On tässä varmaan vähän edistytty. Tamma Campina Grande ja kolmekymppiseksi varttunut Heljä viime talvena.

Itseni vertaaminen muihin on sudenkuoppa, johon putoilen aivan liian usein. Se, että joku muu juoksee maratonin alle kolmen tunnin ja tienaa kymppitonnin kuussa ei ole mitenkään multa pois. Pitää muistaa se, mistä itse on lähtenyt liikkeelle, ja miten pitkälle on päässyt. Kuten aiemminkin taisin kirjoittaa, 13-vuotiaana ryömin Cooperin testissä 1300 metriä – kolmekymppisenä juoksin maratonin. Toki olen iän myötä oppinut myös keskittymään niihin asioihin, jotka ovat mulle tärkeitä; esimerkiksi juoksuharrastuksen kannalta sillä ei oikeasti ole mitään väliä, etten näytä fitnessmallilta. Tai että olen toivottoman huono taskuparkkeeraamaan.

Nykyään, kun inhottavat riittämättömyyden runteet ottaa mut valtaansa, mä lohduttaudun sillä, miten epäsynkassa olin muiden ikäisteni kanssa jo teininä. Kun tuntui, että kaikilla muilla oli jo poikaystävät, mä en ollut vielä päässyt siihen vaiheeseen. Opiskeluvuosina, kun tutut lähti vaihtoon, ajatus siitä oli musta aivan kammottava, enkä uskonut että pystyisin siihen. Mutta; poikaystäviä tuli kyllä sitten ajallaan. Ja vaihtoonkin lähdin, kun olin valmis. Sen aika tuli puolivahingissa ja ihan itsestään. Ja vaikkei olisi tullutkaan: mitä sitten? Eihän kaikkien tarvitse toimia samalla tavalla!

Tämän rönsyilevän tekstin tarkoitus oli avata vähän mun viimeaikaisia ajatuksia elämässä edistymisestä. Seuraavassa postauksessa jatkan samasta aiheesta tarkemmin keskittyen mun rakkaisiin harrastuksiin. Sinulle, joka luit tämän: ”only look back to see how far you’ve come!” ❤️

Lady Ginny, First of Her Name

Kun olin pieni, mun vanhemmat kertoili mulle tarinoita edesmenneestä kissastaan. Mustavalkoinen Himskatti-kolli oli ollut mitä ilmeisimmin eläväinen tapaus, joka toi kotiin milloin pyydystämiään myyriä, milloin ”frendejä”, kuten äiti asian ilmaisi. Pikku-Heljä rakasti noita tarinoita. En tiedä minkä ikäinen olin kun totesin, että mäkin haluan oman kissan, mutta varmasti alle kouluikäinen.

Kun elämäntilanne vihdoin oli sellainen, että kämppään sai ottaa lemmikin ja tilanne oli muutenkin vakaa, niin alkoi kissan etsintä. Vähän kiven alla ne tuntuivat olevan; Ginnynkin kohdalla kävi niin, että olimme ensin kyselleet sen veljestä. Vastaukseksi tuli, että kiinnostuneita on paljon. Sitten, sateisena sunnuntaina, tulikin yhtäkkiä viesti, että täällä olisikin vielä tyttöpentu vapaana: vieläkö olette kiinnostuneita? No voi kyllä!

Pienenä oli korvilla kokoa suunnilleen enemmän kuin loppukissalla.

Niin se karvavauva sitten tuotiin kotiin, ja hän osoittautui hyvin seuralliseksi ja vilkkaaksi tapaukseksi. Harry Potterista valittu nimi Ginny sopi rämäpäiselle pikkuneidille kuin nenä päähän. Ensimmäistä kertaa hänet käytettiin eläinlääkärillä kolmen viikon jälkeen, kun riehuminen oli kaatanut jalkalampun ja venäyttänyt kisun takajalan.

Hyvin pian kävi myös ilmeiseksi, että tämä ei ole mikään siisti kissa. Vaikka laatikolla käyminen oli tuttu juttu ja se hoidettiin aina mallikkaasti, niin sieltä poistuminen muistutti hiekkamyrskyä. Katollinen hiekkalaatikko tuli taloon vain pari viikkoa kissan jälkeen, ja palvelee yhä ylhäisyyden yksityisenä saniteettitilana. Möyrimisen ja hiekan heittelyn ääni on mulle arkipäivää, ja säännöllisesti saankin olla lakaisemassa kissanhiekkaa laatikon edustalta (ja myös muualta kämpästä, mukaan lukien omat jalkapohjani). Myös syömiseen Ginnyllä on ihan oma taktiikkansa. Ruoka otetaan tassulla kupista lattialle, sitten syödään osa ja loput jätetään lojumaan, tai roiskitaan pitkin ja poikin. Kuivaruoan kanssa tämä on harmitonta, mutta kun märkäruokaroiskeet alkoivat peittää keittiön seinää yli metrin korkeuteen, neiti siirrettiin ruokailemaan kylpyhuoneeseen.

Pentuaikojen mielenilmaus. Oltiin ilmeisesti liian kauan poissa kotoa.

Vallaton, suuri persoona, jota kutsun nimellä Johtaja. Sitä on Ginny. Sotkemisen ja riehunnan ohella hän kuitenkin leimautui heti alusta muhun, ja varsinkin nyt kun asutaan kahdestaan, on meillä tietyt päivärutiinit joista pidetään kiinni. Kun tulen töistä, Ginny on ovella vastassa. Hiljattain tästä on muodostunut tapa pitää heti välittömästi johtoryhmän palaveri. Näissä Hyvin Tärkeissä kokouksissa rapsutetaan ja kehrätään paljon ja alamaisen stressikäyrä lähtee jyrkkään laskuun. Iltaisin kun menen nukkumaan, Ginny tulee mun rinnan päälle kerälle makaamaan ja kehräämään. Hän on siinä aikansa ja häipyy sitten yöllisiin tehtäviinsä, tai siirtyy suoraan omalle tyynylleen nukkumaan. Hänen tyynynsä on sängyssä mun tyynyn jatkona. Ennen kuin keksin puolivahingossa alkaa pitää sitä siinä, heräsin monesti aamuisin kolme kiloa kissaa karvahattuna päässäni, neiti kun tuli sitten mun tyynylle.

Iltariehu käynnissä. Mä en edes muista millaista oli, kun matot pysyi siinä mihin ne laitettiin.

Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta mun ja Ginnyn yhteiseloa. Vaikka tämä elikko toisinaan muistuttaa enemmän oravan ja mölyapinan risteytymää kuin kissaa, en sitä mihinkään vaihtaisi! Ginny on mun toteemieläin ja ihan parhaita juttuja mun elämässä. Sanotaan, että koira muistuttaa omistajaansa. Miksei siis kissakin? Tätä kirjoittaessani tuli nimittäin mieleen, että on tämä kissakin aikamoinen oman elämänsä supersankari. Blogissa tulette kuulemaan Hänen Ylhäisyytensä kuulumisia myös jatkossa! 🐾

Taskuparkkeeraamisen mahdottomuus ja muita kommelluksia

On tullut taas aika raportoida näistä mulle niin kovin ominaisista arkipäivän haasteista ja kommelluksista. Toivottavasti näistä on jollekin pitistystä!

Varokaa kaapinovia, ne puree

Maanantaiaamuthan on tunnetusti paholaisen keksintö. Tässä ehkä kolmisen viikkoa sitten koin kuitenkin varmaan virkistävimmän maanantaiaamun vähään aikaan, kun ennen jokamaanantaista viikkopalaveria ajattelin tehdä toimistolla jotain yleishyödyllistä ja tyhjentää tiskikoneen. Ihan hyvä ajatus, ja toteutuskin sangen toimiva, kunnes marssin otsa edellä auki jättämääni yläkaapin oveen. Siinä sitten lojuin lattialla pitkin pituuttani ja puoli toimistoa parveili ympärillä kyselemässä että sattuiko pahasti ja ojentamassa kylmäpakkausta pakastimesta. Pieni ihme ja onni onnettomuudessa on, ettei otsaan tullut minkäänlaista jälkeä. Voin kuitenkin kertoa että kyllä ärsytti, ei tuntunut mukavalta, ja jos olet harkinnut matsin ottamista kaapin oven kanssa, niin suosittelen lämpimästi jättämään väliin!

”Kyl mä osaan ajaa…”

Mä väitän olevani ihan hyvä kuski. Ihan ok. Ajan joka viikko, suuremmilta onnettomuuksilta on vältytty ja ylinopeussakotkin olen saanut tasan kerran. Käsittämättömän huonon suuntavaiston ohella mulle se autoilun suuri kompastuskivi on kuitenkin parkkeeraaminen. Helsingin keskustaan en halua ajaa kuin äärimmäisen pakon edessä, paitsi siksi että pelkään kuollakseni kolaria ratikan kanssa, myös siksi että taskuparkkeeraaminen on siellä sääntö eikä poikkeus. Siinä mä olen huono, siis ihan todella huono. Onneksi mulla on auto kotona ehkä keskimäärin yhden yön viikossa, koska myös mun kotikadulla taskuparkkeeraamista joutuu harjoittamaan lähes joka kerta. Kaikkein pahinta se on silloin, kun joku on näkemässä. Tässä eräänä sunnuntaina päädyinkin sitten ajelemaan kotikatuani päästä päähän arviolta seitsemän kertaa (no kidding), koska tarjolla oli ainoastaan niitä saamarin taskupaikkoja ja aina kun aloin sellaiseen kylmässä hiessä vääntäytyä, niin jostain pölähti paikalle puolet Vantaan jalankulkijoista parveilemaan. Mä tiedän, että mun parkkeeraustaidot tuskin heitä liiemmin kiinnostaa, mutta kun mä en yksinkertaisesti pysty suorittamaan sitä kirottua tehtävää yhdenkään ihmisen katseen alla. Lopulta tungin auton pyhällä hengellä johonkin puoliksi sakkopaikalle ja toivoin parasta.

Rähmäkäpälä

Pari viikkoa sitten kyytiä sai kollegan raejuusto.

Taisin jo aiemminkin mainita, että lounaan jälkeen on selvästi nähtävissä missä mä olen istunut. Kastikkeet ja leivänmurut on pitkin pöytää, ja ikävä kyllä aika monesti myös mun hihoja ja paidanrinnuksia. Taisinpa muuten pari päivää sitten kaivaa riisiä rintaliiveistäni asti – onneksi olin kotitoimistolla… jotenkin nää suupielten ja yleisen koordinaation puutteet aiheuttaa myös sen, että aina kun käyn lähelläkin vesihanaa, on mulla paita ihan roiskeissa.

Unohtuiko suihkuetiketti?

Kuten tiedämme, tuoreessa parisuhteessa leijutaan pilvien päällä ja kaikki on vaan niin ihanaa. Toivon, että tämä tunne kestää, varsinkin poikaystäväni puolelta, kun ihan pian koittaa se viidestoista kerta, kun suihkuun mennessä unohdan rullata kylppärin maton pois veden tieltä. Katsotaan kauanko herran kärsivällisyys riittää likomärkää, shampoovedessä uitettua karvamattoa… sori kulta, kyllä mä oikeesti yritän!

Hyvä yritys

Garmin Forerunner 35 oli luottovälineenä mukana myös viimeisimmällä puolimaratonillani. Ginny tarkisti toki, että millä kamppeilla sitä ollaan pinkomaan lähdössä.

Himokuntoilijana myönnän olevani ihan koukussa mun Garmin-sporttikelloon. En enää treenaa ilman sitä oikeastaan ikinä. Siitä huolimatta mulle on muodostumassa tendenssi unohtaa se matkasta. Vielä en ole kotoa pitkälle pötkinyt ilman kelloa, mutta eiköhän sekin päivä koita. Tuoreimpana esimerkkinä olin lähdössä salille, ja palasin rapusta hissin ovelta takaisin kotiin hakemaan kelloa. Koska kuitenkin olen semmoinen huithapeli, etten malta ikinä laittaa laukkuani kiinni, niin sieltä olalla kiikkuvasta treenikassistahan lenteli pitkin yhtä sun toista, kun kumarruin ottamaan kelloa nurkasta, missä se oli latauksessa. Oli torstai ja alkuilta, eli kulunut viikko ja päivä olivat jo kasanneet muhun väsymystä, joka kamppeita noukkiessa purkautui melkoisena kirosanatulvana. Noukittuani sitten yhden kuulokkeen sohvan ja toisen pöydän alta lähdin vihdoin sinne salille… pukkarissa huomasin yhtäkkiä tunnustella rannettani takin hihan läpi. Kelloa ei edelleenkään ollut. Olin siis palannut hissiltä kotiin vain heittämään rojuni pitkin lattiaa ja unohtamaan siinä rytäkässä sen ainoan asian jota olin mennyt hakemaan. No, siitä treenistä ei sitten dataa jäänyt jälkipolville.

Tämmöisiä sähellyksiä tällä kertaa. Oman elämänsä supersankari täällä toivottaa ihanaa viikonloppua kaikille – ja muistakaa varoa niitä kaapinovia…

Maratoonari on kaikkien kaveri – mietteitä ekasta maratonista

Koronan takia tämä vuosi ei mullakaan mennyt ihan niin kuin oli tarkoitus. ”Tutut ja turvalliset” puolimaratonit oli tarkoitus juosta alta pois treeninä ennen Helsinki Marathonia, joka oli se vuoden suurin haaste.

Keväällä epätoivo oli melkoinen, kun rajoituksia iskettiin päälle ja (lempibändin konsertin ohella) juoksutapahtuma toisensa perään siirtyi syksyyn tai jopa ensi vuoteen. Kun tilanne sitten kesän tullen vähän rauhoittui, kävi selväksi, että lähtisin ensimmäiselle maratonilleni juoksematta alle tänä vuonna yhtään virallista puolikasta. Kesäkuussa järjestettiin sentään onneksi Helsinki Central Park Run, jossa 15km meni oikein sujuvasti helteestä huolimatta.

Mulle on klassisesti tupannut käymään niin, että treeniaika ennen juoksutapahtumia ”loppuu kesken”. Niin tuntui käyvän nytkin, joskin näin jälkikäteen ajateltuna 33km helteessä oli kenraaliharjoituksena ihan riittävä. Silloin, pari viikkoa ennen vuoden suurinta haastetta, tuntui, että mitä jollei se riitäkään? Mä olen tunnetusti aika lahjakas panikoimaan, joten lähdin maratonille sillä asenteella, että kunto ehkä riittää, ehkä ei. Kunhan nyt maaliin pääsisi…

Kisapäivän aamu koitti harmaana ja ennuste lupaili sadetta. Ja kyllä sitä sadetta totta vie saatiinkin; päälimmäisiä muistoja matkan varrelta on se, kuinka tuulensuojattomassa kohdassa pingoin eteenpäin sateen tullessa vaakatasossa päin näköä. Matkaa oli taitettu muistaakseni noin 28km ja heikotus ja pahoinvointi olivat hetkessä suht voimakkaina läsnä. Valehtelisin, jos väittäisin etten siinä kohtaa yhtään miettinyt, että miksi hitossa mä teen tän itselleni!

Olin kuullut sanottavan, että todellinen maraton alkaa vasta 30 kilometrin kohdalta. Että sitten punnitaan, kestääkö kantti. Odotin siis itse melko kauhulla tuota kolmenkympin rajapyykkiä ja mietin että mitähän sitten tapahtuu, alanko vaan itkeä ja lyyhistyn maahan? Ei kuitenkaan aina pidä uskoa kaikkia yleistyksiä, sillä mulle tällä kertaa vaikeimmat oli toka ja kolmas kierros (maraton kiersi siis saman 10,5km lenkin neljä kertaa). Viimeiselle kierrokselle lähtiessäni mä vaan tiesin, että hoidan tän homman loppuun asti. Se oli niitä juttuja, joita ei ihan pysty selittämään. Semmoinen hetki, kun vaan yhtäkkiä tietää jotain. Isäni odotti siinä, mistä uusi kierros alkoi, ja kysyi: ”Jaksatsä?”. Taisin vastata, että: ”Ei täs mitään järkee oo, mut kyl mä tän hoidan.” Vaikka homma kävi fyysisesti toki raskaammaksi juoksun edetessä, niin henkisesti vika kierros ei ollut enää yhtään niin paha kuin kaksi aiempaa.

Aikaa vierähti melkein viisi tuntia, ja mulle ominaiseen tapaan matkaan mahtui toki niin juomapullon kuin puhelimen noukkimista märältä kadulta (puhelimen näytön alakulmassa tästä särö muistona). Toisesta kuulokkeesta myös hyytyi tehot muutama kilometri ennen maalia, mutta se ei siinä kohtaa enää haitannut. Loppumatkan juttelin kanssajuoksijan kanssa, ja maalisuoralla onniteltiin toinen toistamme hymyssä suin!

Maaliin päästessä fiilis oli sanalla sanoen uskomaton. Kuten ilmeestä näkee, herkässä oli sekä itku että nauru…

Olin aika varma, että jos maaliin pääsen, niin ensimmäiset sanat siellä tulisi olemaan ”ei enää ikinä”. Vaan ei, ihan ensimmäiseksi (kiitettyäni mitalinjakajaa ja eväiden ojentajia) taisin purskahtaa itkuun ja kysyä että ”teiksmä sen ihan oikeesti?”. Tästä on pian kaksi kuukautta aikaa enkä suoraan sanottuna ihan vieläkään käsitä, että kyllä, mä tein sen! Hetken hengittelyn jälkeen sain puhelimeeni virallisen ajan viestillä ja taisin todeta puoliksi vitsillä, että ei saakeli, pakko vetää ens vuonna paremmin! Noh, vitsi tai ei, nyt olen ilmoittautunut ensi kevään Helsinki City Marathonille. Hups.

Urakan jälkeen väsymys oli valtava, ja olenkin hyvin onnellinen, että olin ajoittanut vuoden viimeiset kesälomaviikot niin, että ehdin juoksun jälkeen palautua vielä viikon lomaillen. Unta riitti vaikka muille jakaa ja jalat olivat arvatenkin urotyöstä lopen uupuneet. Akillesjänteen vieressä naksui jokin ja alaselkä oli juomapullovyön verille hiertämä. Sunnuntaina taisin myös saada yhtäkkisen pienen itkukohtauksen, ihan vaan väsymystäni (sori siitä).

Lopputulemana todettakoon, että eka maraton oli ihan helvetin hieno kokemus ja olen todella ylpeä siitä! Perfektionistina toki jotain jäi hampaankoloon, ja vakaana aikomuksena onkin parantaa tulosta keväällä. Tulen siis varmasti blogiin päivittämään treeneistä kohti mun toista maratonia. Sen haluan sanoa, että jos haaveilet siitä; tee se! Kyllä sä pystyt. Katso nyt. Mäkin pystyin.

Aikaiset aamut – uhka vai mahdollisuus?

Muistan elävästi, kun parikymppisenä kävin Ruskeasuon poliisitallilla ratsastamassa. Talviaamuisin maneesivuoro oli kello seitsemän reikäleipä, ja jos treenata halusi niin siihen oli ehdittävä. Yhtenä erityisen inhottavana aamuna marisin isälleni, että kauanko siinä menee, että oppii aamuihmiseksi. Isä sanoi virne suupielessään, että ”kyllä siihen sun kohalla menee vielä toistakymmentä vuotta”.

Tämä on meidän huushollissa aamujen perusilme, niin mulla kuin Ginnyllä.

Kuten varmasti lähes kaikki, mä inhoan herätyskellon ääntä aamuisin (kohtalo on pelissä, sillä juuri kun kirjoitin tuon lauseen, alkoi samassa junavaunussa soida mikäs muukaan, kuin kanssamatkustajan iPhonen herätyskello!!). Perisuomalaiseen tapaan mä valitan joka vuosi, kun illat ja aamut pimenevät ja heräämisestä tulee viikko viikolta vaikeampaa.

Jo lapsena mua sai olla kiskomassa sängystä ylös, jotta ehdin kouluun (monesti en silti kyllä ihan ehtinyt). Teininä aamuheräämisistä tuli yksi maanpäällinen helvetti, kun koulutehtävien kanssa saattoi tulla valvottua vaikka kuinka myöhään ja univelkaa kerääntyi.

Jotenkin mä aina kadehdin niitä, joille herääminen oli helppoa ja jotka ei kokeneet tarvetta lyödä torkkua päälle vielä seitsemättä kertaa. Vaikka tallille herääminen niihin aamuseiskan maneesivuoroihin oli yhtä tuskaa, muistan silti vielä paremmin sen tunteen, kun hevonen oli ratsastettu ja hoidettu ja aamuyhdeksältä pääsi istumaan Rusan hallin kahvilaan päivän lehden ja lämpimän kahvin ääreen. Aurinko vasta nousi ja harrastus oli siltä päivältä jo hoidettu! Pikkuhiljaa aloin ymmärtää, mikä aikaisissa aamuissa on niin hienoa.

Nykyään olen perus ”kasista neljään” työssä, joten arkiaamujen ratsastukset ovat jääneet, mutta sen sijaan käyn kerran viikossa aamulenkillä. Päivä valikoituu useimmiten hiustenpesutarpeen mukaan, usemmiten se on ollut tiistai. Kello soi ennen kuutta ja vähän yli kuusi lähden lenkkarit jalassa ovesta ulos juoksemaan. Kahdeksalta, kun saavun jälkihiessä töihin, ovat kollegat monta kertaa päivitelleet että kyllä sä oot ahkera tai hullu tai että voi vitsi, kunpa mäkin jaksaisin.

Tikkurila heräsi kanssani uuteen aamuun.

En väitä, että se juokseminen ennen aamupalaa olisi mitenkään superkivaa, mutta mukavasti siinä saa itsensä hereille. Siinä on jotain maagista, kun liikkeellä ei ole vielä melkein ketään muuta ja luontokin vasta heräilee. Väitän, että aamulenkit ovat myös hyvää vauhtia tekemässä musta asiantuntijan Vantaan kaupungin rusakoiden ja citykanien liikkeistä ja käytöksestä!

Jälkihiki tai ei, tuntuu mukavalta mennä töihin suihkunraikkaana. Vieläkään en todellakaan ole täysin aamuihminen ja viikonloppuisin unet venyvätkin helposti yli aamukymmenen. Isän arviosta ei taida olla vielä kymmentäkään vuotta, joten jos siihen on uskominen, niin joitain vuosia tässä vielä menee! Mutta olen löytänyt aamujen hienouden, ja huomaan että mua harmittaa, jos koko aamupäivä menee nukkuessa. Aikaisiin lenkkiaamuihin sisältyy yksi mun lempiasioista: kahvi aamulenkin jälkeen. Hiukset pyyheturbaanissa istun hetkeksi alas ennen töihin laittautumista, katson ikkunasta heräävää maailmaa ja nautin maitokahvin. Päivä käynnistyy ja treeni on jo tehty. Se on mun juttu.

Miten sä jaksat juosta?

Tämä on varmasti tuttu kysymys kaikille juoksuharrastajille. Että miten sä hullu viitsit lähtee hölkkäämään tollasia matkoja, vaikka sitten sateessa! Mulle siitä tuli elämäntapa puolivahingossa.

Kaisaniemen juoksu 2019.

Seiskaluokalla olin se pullukka tyttö, joka ryömi Cooperin testissä 1300 metriä ja kun seuraavalla liikkatunnilla olisi pitänyt juosta 2000 metriä, niin jotenkin etenin siitä ekan puolikkaan, ja sitten lyyhistyin maahan itkemään.

Kun sille pullukalle sitten kerrottiin, että sun pitäisi meikata, ostaa uusia vaatteita ja ootko muuten ikinä ajatellu laihduttaa? – niin siitähän se ajatus sitten lähti. Lukioon mennessä lenkkeilin jo viikoittain, surullista siinä on vain se, että tein sitä pysyäkseni hoikkana. Laskin kaloreita, oksentelin ja juoksin lenkkiä vaikka 15 asteen pakkasessa.

Vuosien vieriessä ikuinen laihduttaminen laantui ja ikävuosien karttuessa omassa kehossa tuli helpommaksi olla (Luojan kiitos!). Mutta juoksu, se jäi. Muistan sen älyttömän hienon tunteen, kun ensikerran jaksoin juosta 10km. Lopulta uskaltauduin ilmoittautumaan Naisten kympille, vuosi taisi olla 2015. Sille tielle sitten jäin.

Juoksu tuottaa endorfiineja, joten siitä tulee hyvä olo ja mieli. Mua ajaa juoksijana eteenpäin myös se että olen ihan hirvee perfektionisti. Iän karttuessa tämäkin piirre pehmenee (ainakin toivon mukaan…), mutta mulla se on varmasti yksi syy siihen että jaksan ilmoittautua tapahtumaan toisensa jälkeen ja treenata. Mä haluan olla hyvä. Yritän nykyään olla käyttämättä tässä yhteydessä sanaa täydellinen, koska olen onneksi hyväksynyt sen että sellaista musta ei koskaan tule. Eikä tarvitsekaan.

Lähtökohdat mun juoksuharrastukseen on siis olleet melkoisen negatiivisväritteisiä tuntemuksia. Mutta tässä kohtaa olen kiitollinen siitä, että ne toi mun elämään ainakin yhden hyvän asian. Niinä hetkinä, kun perfektionismimörkö yrittää hyökätä kimppuun, mä yritän ajatella sitä seiskaluokkalaista Heljää ja miettiä, miten ylpeä se pieni tyttö olisi siitä, että 30-vuotiaana se on juossut maratonin.

Juoksu on mulle terapiaa, se on omaa aikaa, se on tapa purkaa stressiä ja paineita. Se on vaan parasta. ❤️ (kun seuraavan kerran juoksen itku kurkussa ja verenmaku suussa maratonin 30. kilometriä kaatosateessa, niin muistuttakaa mua, että sanoin näin…)