Hänen Ylhäisyytensä joulutervehdys

Lemmikit on meidän perheessä aina otettu mukaan joulunviettoon ihan lahjojen avaamisesta lähtien. Ginnyllekin saattaa illalla löytyä jotain kuusen alta…

Jouluvalmisteluissa riittää puuhaa myös hänellä, kun pitää kaikki ihmisten tekeleet tarkistaa huolella. Eilen illalla suoritettiin piparien laadunvalvontaa.

Olen toki sanonut hänelle, että jotta saa lahjoja, pitää olla kiltisti. Tämä ei nyt ehkä ihan sataprosenttisesti ole toteutunut, mutta… yritä tuolle nyt olla vihainen, kun se on niin vietävän söpö.

Jouluna Ginnyn lempipuuhaa on joulukuusen alla lymyily, koristeiden armoton saalistus ja lahjanarun järsiminen. Hänelle on ostettu muikkuja ja kermaakin on varmaan tarjolla sitten illemmalla kun palvelusväki syö pöydässä jouluateriaansa. Nämä omat herkut tuppaavat kissalla jäämään kuitenkin vähän toisarvoisiksi, hänen kun pitää saada olla huomion keskipisteenä. Juuri eilen tästä äidin kanssa vitsailtiinkin, että meillä ei ikinä tarvitse nostaa kissaa pöydälle! Hän nousee sinne kyllä ihan itse…

Joulukuusi koristeineen ja reilusti lahjanarua! Mitä muuta sitä pieni kissa edes tarvitsee?

Tämä on Ginnyn viides joulu. Olen todella hämmästynyt siitä, että ensimmäisen neljän joulunsa aikana neiti ei ole kertaakaan kaatanut joulukuusta! Tästä lyötiinkin yhtenä vuonna jopa vetoa; äiti voitti veikkaanalla, ettei se pieni kultamussukka sitä kuusta kaada. Harmi vaan, ettei ikinä tullut sovittua, että mistä summasta vetoa lyötiin! Palkkio on siis yhä maksamatta…

Koronavuoden joulua vietetään ydinperheen kesken, ja kissahan on perheenjäsen. Vaikka tulen häntä torumaan tänäänkin vielä varmasti hyvin monta kertaa, on tämä hännäkäs kyllä yksi elämäni valopilkuista, enkä voisi kuvitella joulua ilman sitä.

Pitemmittä puheitta, Ginny lähettää kaikille lajitovereilleen ja heidän palvelijoilleen kehräävät jouluntoivotukset! Nyt otetaan rennosti, levätään ja herkutellaan. Ja toki leikitään; josko joulupukki toisi jotain uutta kivaa..?

Ihanaa joulua siis kaikille, toivottavat Ginny ja Heljä! ❤️🎄

Koronavuoden juoksukooste

En varmasti ole ainoana sitä mieltä, että herran tähden, miten hullu vuosi tämä on ollut! Koronan ohella mun kohdalla myös ihan monilla peruselämän osa-alueilla. Mutta juoksullisesti tämä oli mulle oikein hieno vuosi; kruunun jalokivenä tietysti Helsinki Marathon.

Poikkeusvuoden mitalisaalis.

Juoksutapahtumien puolesta vuosi starttasi helmikuussa GoreTex Winter Runin 10km merkeissä. Reittinä oli kaksi kierrosta 5km lenkkiä, ja haasteensa tähän toi se, että reitti ylitti Tähtitorninmäen – siis vieläpä kahdesti. Olen tosiaan juoksijana hidas, eikä pitkän ylämäen puuskuttaminen ylös todellakaan auttanut asiaa. Lisäksi ongelmaksi muodostui jälleen kerran se, että vatsani ei tykkää lujaa juoksemisesta. Sille tuntuvatkin sopivan paljon paremmin esimerkiksi puolimaratonit, joilla voimia joutuu säästelemään, enkä siis pingo niin lujaa kuin kympeillä. Matka mäen päältä alas oli sekin pakko ottaa aika rauhallisesti, jotta en harha-askelella nyrjäyttäisi nilkkaa tai kaatuisi.

Joka tapauksessa tapahtuma oli mukava ja tulokseen olin tyytyväinen. Oli kivaa päästä aloittamaan kausi jo talvella ja näkemään, millaisessa iskussa sitä on tulevan kesän juoksuihin. Muistan ajatelleeni, että 10km parhaasta mahdollisesta tuloksesta sai tällä hyvää osviittaa; tasaisella reitillä kesällä kiitäisin sitten ennätykseen! Tässä kohtaahan ei vielä tiedetty, kuinka pahasti korona pian pakkaa sekoittaisi…

Winter Runin jälkeen kalenterissa piti olla Naisten kymppi, Helsinki City Run ja Helsinki Half Marathon. Puolikkailta olin lähdössä hakemaan omaa ennätystä, ja niiden piti olla hyvää valmistelua kohti elokuun maratonia. Noh, toisin kävi. Puolimaratonin ennätystäni paransin kyllä yli 8 minuuttia, mutta kuten tiedämme, vasta maratonin jälkeen. Kiitos koronan.

Kevät oli aivan hirveän masentava, kun Green Dayn keikka siirrettiin, juoksutapahtumat peruttiin, ravintolat laitettiin kiinni… Riemu oli siis melkoinen, kun kesäkuussa tilanteen helpotettua pääsin taas ihan oikeaan juoksutapahtumaan, ja vieläpä juoksemaan elämäni ensimmäisen 15km kisamatkan. Central Park Run sujui helteisissä merkeissä. Alkumatkasta vähän arveluttikin, että tulikohan nyt lähdettyä pinkomaan liian lujaa, kun on näin hirveän kuuma. Reittinä oli kolme kierrosta 5km lenkkiä. Ensimmäisen kierroksen jälkeen heivasin juoksuvyöni pois, se ei kertakaikkiaan sopinut vauhdikkaaseen juoksuun (maratonilla sama kapistus taas toimitti virkansa oikein mallikkaasti). Loput kaksi kierrosta pingoin sitten mukavan vapaasti reitin varren juomapisteen voimin. Tulokseen olin jälleen tyytyväinen ja ai että, miten ihanaa oli tosiaan päästä taas juoksemaan tapahtumaan!

Väsynyt, mutta onnellinen elämäni ensimmäisen 30km lenkin jälkeen.

Heinäkuussa pingoinkin sitten elämäni pisimpiä treenilenkkejä ja valmistauduin maratonille. Koska olen kova jännittämään, ehdin olla jo lähes varma, että treeniaika loppui kesken ja että 33km kenraaliharkka ei riitä mihinkään. Toisin kävi. Saavuin maratonilta maaliin ajassa 4.50.30, hengissä, rättiväsyneenä ja ikionnellisena. Tästä urakasta kirjoitinkin blogiin jo aiemmin ajatuksiani. Enkä edes traumatisoitunut; seuraavalle maratonille on jo ilmoittauduttu…

Vuoden hienoin hetki.

Maratonin jälkeen eivät syksylle siirtyneet puolimaratonit enää oikein jännittäneet. Ensin juostavalle Helsinki Half Marathonille lähdin iloisin mielin ja juoksinkin kirkkaasti oman ennätykseni. Kahden tunnin alitus jäi noin kahden minuutin päähän, ja maalissa hieman harmitti, etten ollut lähtenyt kirimään aiemmin; tiesin, että olisin pystynyt siihen. Noh, hätähän ei ollut tämän näköinen, sillä vain viikon päästä koitti Helsinki City Run ja revanssin paikka. Perfektionistina kasasin itselleni melkoiset paineet siitä, että nyt se on juostava alle kahden tunnin. Juoksin jälleen oman ennätykseni. Mutta kahden tunnin alitus jäi yhä selvästi haaveeksi.

Ensimmäistä kertaa mulla oli näin selkeä tavoite puolimaratonilla, ja voi kuinka itseäni ruoskin, kun en siihen päässyt. Yleensä juoksutapahtuman jälkeen olen iloinen ja ylpeä, mutta tällä kertaa istuin maassa särpimässä vichyä ja haukkumassa itseäni kuin sitruunan nielleenä. Jälkiviisaasti ajatellen kaksi puolimaratonia viikon välillä ja molemmista oma ennätys ei ole yhtään huonosti. Kahden tunnin alitusta haen sisuuntuneena ja apinan raivolla sitten ensi vuonna.

Puolimaratonin personal best jäi tavoitteesta ja sekös otti päähän!

Kun puolikkaat oli pingottu, piti kauden olla vähän niin kuin paketissa. Sitten menin kuitenkin vielä ilmoittautumaan Halloween Runille 10km matkalle, kun se tuli vastaan edulliseen hintaan. Tajusin etten ollutkaan juossut kympin tapahtumaa sitten helmikuun, eli varsinaisen kesäkauden aikana niitä ei tullut juostua yhtään. Halloween Runille lähdin hyvillä mielin ja tekoverta naamassa ja pirunsarvet päässä tapahtuman hengessä. Oli hauskaa laittautua näin juoksemaan! Vähän nauratti, kun Juhlakaupan myyjä toivotti hauskoja juhlia!

Halloween Runin juoksi alteregoni, itse Piru.

Halloween Run meni sekin oikein mukavasti, mutta jälleen 6-7 km kohdalla vatsani totesi, että nyt ei ole kivaa. Pingoin kyllä oman ennätykseni, mutta jäi harmittamaan, kun tiedän että ilman mahaongelmia olisin pystynyt parempaankin. Tämä onkin yksi kehityskohta, joka täytyy huomioida ensi vuodelle treenatessa.

Halloween Runin jälkeen varsinaiset tapahtumat oli tältä vuodelta taputeltu. Koronavuosi poiki kuitenkin sellaisen hienouden, kuin virtuaalitapahtumat. Tarjoutui mahdollisuus juosta etänä Helsinki10 ja juoksukansaa isosti innostanut Asics World Ekiden -maratonviesti, jolla myös valitsin 10km osuuden. Molemmat virtuaalitapahtumat sujuivat mukavasti, mutta vatsa oli taas hieman ongelmallinen. Maratonviestissä oli kuitenkin hauska oma yhteisöllisyyden vibansa. Juoksin ainoana naisena Finnish Blast -joukkueessa, ja oli tosi hauska kokemus juosta viesti yhdessä imisten kanssa joita olen nähnyt vain Instagramissa. Tsempattiin toinen toistamme ja taisimmepa päästä Suomen joukkueista mitalisijoillekin!!

Muutenkin tämä vuosi antoi juoksullisesti paljon juuri sitä hauskaa yhteisöllisyyttä. Maratonin viimeiset kilometrit juoksin yhdessä naisen kanssa, jonka olin aiemmin nähnyt voivan vähän huonosti. Mielessä kävi, pitäisikö kysyä että onko sulla kaikki ok, mutta huomasin juomapisteen olevan niin lähellä että toimihenkilöt siellä varmasti näkisivät häntä auttaa jos se olisi tarpeen. Vähän myöhemmin nainen juoksikin mut kiinni ja taitoimme loppumatkan jutellen. Hän oli juoksemassa ties kuinka monetta maratoniaan, minä ensimmäistäni. Jaoimme sen asenteen, että periksi ei anneta! ”Mä juoksen, mä kävelen ja mä oksennan, mutta periks mä en anna!”. Maalisuoralla onnittelimme toisiamme hymyssä suin. Oli mahtavaa saada vertaistukea urakan loppumetreiksi!

Helsinki City Runille mennessäni näin puolestaan ratikassa naisen, jolla oli jo juoksulappu kiinnitettynä paidan etumukseen. Hänenkin nimensä oli Heljä! Meitä ei ihan joka päivä tule vastaan, joten kaivoin äkkiä oman lappuni laukusta esiin ja menin näyttämään sitä hänelle, todeten, että hieno nimi sulla! Kävelimme sitten yhtä matkaa tapahtumapaikalle jutellen ja toivotimme toisillemme onnea matkaan.

Jännä juttu, että näitä kivoja kohtaamisia on mahtunut juuri tähän koronavuoteen. Ehkä juoksijatkin pitävät nyt hengessä entistä enemmän yhtä, kun tämä aika koettelee kaikkien jaksamista.

Kokonaisuutena tähän vuoteen voi olla oikein tyytyväinen, vaikka vielä jäikin asioita hampaankoloon. Sehän vaan innostaa jatkamaan treenejä! Tässä tulikin jo sivuttua ensi vuoden tavoitteita, mutta niistä lisää myöhemmin. Nyt taidan lähteä lenkille; kuinkas muutenkaan!

Elämäni hevonen – Bestsislennyi 1995-2020

Olipa kerran 19-vuotias Heljä. Mun rakas vuokrahevoseni, kaunis suomenhevosruuna Hansu oli tullut treeni- ja kilparatsuna tiensä päähän ja vaikka sydäntä särki, oli mun aika etsiä uusi ratsu. Hevosnettiä selaillessani vastaan tuli ehkä pari potentiaalista, mutta eniten katseen vangitsi 13-vuotias osaava puoliveriruuna Helsingistä.

Tästä ruunasta laitoinkin sitten omistajalle viestiä ja koeratsastus saatiin sovittua ihan pari päivää joulun jälkeen. Heppa asui Ruskeasuon Poliisitallissa, ja niinpä pääsin jo koeratsastuksella aamuseitsemän maneesivuorojen makuun. Kun kiipesin ekaa kertaa klipatun rautiaan selkään, totesin sen ihan mukavaksi ratsastaa. Tätä kirjoittaessani on koeratsastuksesta vierähtänyt lähes 12 vuotta, joten en muista niitä ensimmäisiä fiiliksiä kovin tarkkaan. Yhteistyö oli kuitenkin ongelmatonta, ja niinpä päädyttiin laittamaan nimet papereihin.

Vuokrauksen piti kestää alunperin reilu puoli vuotta; omistajan mammaloman ajan. Ajatuksena mulla oli että käytäisiin koulukisoissa ja kehittäisin omaa osaamistani. Eihän mulla ollut aavistustakaan, että 12 vuotta myöhemmin kirjoittaisin tätä tekstiä kyseisestä hevosesta. Että ylittäsin sen kanssa itseni ja pelkoni niin upeilla tavoilla. Että rakastaisin sitä hevosta niin älyttömän paljon. Että kun se saateltaisiin vihreämmille laitumille, mä hyvästelisin sen itkien ja tilaisin itselleni rannekorun sen häntäjouhista.

Mistä lähdettiin liikkelle

Besso oli mukava ratsastaa, mutta pirun kova jännittämään ja jännittymään. Se oli teknisesti osaava, muttei mikään koulukenttien liitokavio. Itsestäni tuntui, että tämän kanssa varmasti päästään etenemään, kun yhteistyö oli kuitenkin aika ongelmatonta. Sain kuulla ruunasta vähän yhtä sun toista. Joku kertoi, että tätä kovan onnen sankaria oli puraissut koira ja että se oli tarhassa astunut naulaan. Ja muutaman kerran kuulin, että sehän on ihan hullu!

Naapurikarsinan hepan omistaja sanoi, että älä sitten maneesissa tule sen Besson kanssa kauhean lähelle heitä, kun se on niin villi ja hankala, että hänen hevosensa pelkää sitä. Tarina kertoo myös, että nuorena Besso oli pompannut sellaisen pukkiloikan omistajan noustessa selkään, että tämän jalka oli murtunut kahdesta kohtaa. Tämä ehkä selittää tuon mieleenpainuneen kommentin, jonka kuulin jossain kotibileissä; ”Siis se Besso, eiks se oo ihan hullu?!”. Aluksi kuuntelin näitä vähän ihmetellen, lopulta lähinnä huvittuneena ja vähän ärtyneenä; tulisitte katsomaan sitä mun kanssa, ite ootte hulluja, hemmetti sentään!

Kun aikaa kului, totesin pettyneenä, että koulukisoissa tuomarit tuntuivat näkevän ainoastaan sen, että Besso jännitti. Prosentit olivat vähän päälle viidenkympin ja loppukaneettina luki, että hevonen tänään ikävän jännittynyt. Mutta aikaa kului ja pikkuhiljaa kiinnyin heppaan aina vaan enemmän. Kilpaileminen jäi pariin kertaan vuodessa Rusan pikkukisoissa, eikä se lopulta edes haitannut. Siitä tuli toisarvoista sen rinnalla, että sain pitää tämän kallisarvoisen ystävän elämässäni. Se piristi mua suysmyrskyjen, pitkien työpäivien ja opintostressin lomassa. Tottakai erimielisyyksiäkin oli, mutta sehän vain kuuluu asiaan. Nyt muistan huvittuneena niitä hetkiä kun huusin Bessolle, että jumankauta, montako kertaa pitää sanoa samasta asiasta! Ja sitä, kun kerran tokaisin sille, että saatanan muuli.

Mihin päästiin

100cm, toukokuu 2010, Ruskeasuo.

Mä olen älyttömän arka ratsastaja ja muutenkin herkkä ja aika pelokas ihminen, mutta Besson kanssa hyppäsin metrisen esteen. Laukkasin maastossa ja menin ensimmäistä kertaa kangilla. Juu, kyllähän mä siltä kahdesti putosinkin ja niistä toisella kerralla mursin käteni (sinä jouluna ei sitten kipsin kanssa ollut saunaan asiaa ja piparit koristeltiin vasurilla. Kyllä, otti päähän!).

Tuon epäonnisen putoamisen satuttua estetunnilla totesin, että nyt tämä oli tässä; mun esteura siis. Toki se vähän harmitti, mutta ehdottomasti tärkeintä oli, että uskalsin vielä nousta Besson selkään ylipäänsä ratsastamaan (heti kun kipsi oli poistettu ja itseasiassa kerran kipsin kanssakin). Puolitoista vuotta siinä taisikin mennä hyppäämättä, kunnes kerran kentällä sattui olemaan pikkuinen ristikko. Treenin päätteeksi huikkasin sillä treenaaville, että oottakaas hei, me tullaan toi kerran. Ja niin me se hypättiin, kuin ei taukoa olisi ollutkaan! Tätä kirjoittaessa en vieläkään ymmärrä, miten mä pystyin tuon hevosen kanssa sellaisiin juttuihin, mistä en enää edes unelmoi. Ehkä vielä jonain päivänä näen taas pikkuristikon ja hyppään sen tuosta vaan. Nyt en kuitenkaan ole hypännyt noin neljään vuoteen, enkä tiedä tulenko enää ikinä hyppäämäänkään.

Satuhevoseni kuljetti aran kuskinsa maaliin vielä vanhoilla päivillään muutamissa estekisoissakin. Kyllä, käden murtumisen jälkeen. Kirjahyllyäni koristaa kolme Besson kanssa ansaittua ruusuketta; yhteisiin vuosiimme nähden todella pieni määrä, mutta mulle ne ovat kultaa kalliimpia muistoja. Ja kuitenkin ne ovat niin pieni osa siitä, mitä Besso mun elämääni toi.

Olen (puska)kouluratsastaja, jos se nyt ei vielä ole käynyt selväksi. Tästä johtuen yksi näistä kolmesta ruusukkeesta lukeutuu ylipäänsä mun elämän hienoimpiin ratsastusmuistoihin. Besso oli 20-vuotias vanha herra, kun starttasimme Rusan pikkukisoissa helppo A:0. Starttasin luokan viimeisten joukossa, ja kun alettiin kuuluttaa ratsukoita palkintojenjakoon, olin juuri laittanut rakkaalle ratsulleni viltin päälle ja lähdössä sen kanssa talliin. Olin tyytyväinen rataan ja iloisin mielin lähdössä kotiin. Onneksi en kuitenkaan ehtinyt maneesista ulos, sillä mehän tulimme luokassa toiseksi. Olin palkintojenjaossa ainoana hevosen kanssa, täysin pöllämystynyt ja itkin, kun tuomari tuli mua kättelemään. ”Ei kai se nyt noin kauheeta ollut?” tuomari kysyi hymyillen. Sopersin etten ollut osannut tätä yhtään odottaa. ”Te olitte oikein tasaisia”, tuomari kehui. Pääsin sankarini kanssa kunniakierrokselle, josta olin unelmoinut 7 vuotta.

Helppo A:0, luokan toinen sija. Ruskeasuo 2015.

Tallissa sain kuulla, että tuomari oli ensin katsonut Bessoa voivotellen että kauhean jäykkä hevonen. Sihteeri oli sitten sanonut, että tuo on muuten 20-vuotias estehevonen, jolla on cushingin tauti. Tuomari oli jäänyt haavi auki tuijottamaan Bessoa, että ihanko totta?! Ihana teräspappa. Sitä se todellakin oli. ❤️

Paitsi että Besson kanssa päästiin kisaamaan helppoa A:ta kangilla, teimme sen kanssa myös omatoimisesti piruetteja ja muutamat kerrat sarjavaihtojakin. Tyylipuhtaudesta ei varmasti ollut tietoakaan, mutta herra teki parhaansa. Rusan rataharjoituksissa menin sillä elämäni ensimmäiset pitkän radan ohjelmat. Yhteisten vuosiemme aikana myös Besso mursi yhden luun (kavioluu), mä muutin monen monta kertaa ja vietinpä yhden kevätlukukauden vaihdossa Tukholmassakin. Mitä vaan tapahtui, se ei meitä erottanut.

Vuosien vieriessä Bessosta tuli ehdottomasti yksi mun elämän tärkeimmistä asioista. Jo vuosia ennen kuin jouduimme hänestä luopumaan, mä tiesin, että olen tämän hevosen rinnalla niin kauan kuin siinä henki pihisee.

Minulla on ikävä, minulla on suunnaton ikävä sua

Vuosi oli 2017, kun toistuvat kommentit siitä, että tuo hevonen on ihan rikki ja kipeä, ja jo tuntemus selkään siitä että kaikki ei enää ollut hyvin, olivat saaneet omistajan kutsumaan eläinlääkärin antamaan viimeisen tuomion. Kipulääkekuurin jälkeen vanha herra könkkäsi urheasti menemään, mutta me näimme heti, että aika on tullut. Oi voi, voivotteli lääkärikin; oli selvää, ettei siitä enää ratsua tulisi. Besso oli täyttämässä 22, ja lääkärin ”tuomio” oli, että jos sille löytyy mukava edullinen eläkepaikka, niin toki sitten sinne, se kun on kuitenkin niin iloisen ja hyväntuulisen oloinen. Mutta aika Rusalla ja treenit olivat tulleet päätökseen.

Vaikka olin tiennyt tämän päivän näkeväni, niin kyllä mun sydän särkyi kun herra maaliskuisena aamuna kärrättiin Vihtiin viettämään lokoisia eläkepäiviä. Itkeä pillitin töissä, kun näin Facebookissa kuvan, jossa Besso oli päästetty pihattoon tutustumaan uuteen kotiinsa ja mä loputa ymmärsin, että se nyt muuten ihan oikeasti lähti. Paikka oli toki hänelle aivan ihana; hän vietti aikansa pihatossa, ensin vanhan poniystävänsä Lotan kanssa, sittemmin muiden hevosystävien. Pitkä työura oli takana, nyt oli aika levätä ja nauttia kaikessa rauhassa hevosena olemisesta.

Vihdissä eläkeläisellä oli leppoisat oltavat.

Kävin monesti Vihdissä katsomassa Bessoa ystävineen. Mukana oli aina pussi porkkanoita ja muutama banaani – herran lempiherkku! Monesti itkin sen kaulaa vasten ikävääni ja milloin mitäkin muita murheitani. Toki myös nauroin ja nautin nähdessäni, että herra voi yhä hyvin. Toisinaan joku pihalla kertoi herran kuulumisia; ihan oma hassu itsensä se oli yhä.

Tämä kirottu vuosi 2020 toi mukanaan koronan, jonka vuoksi vietin Bessosta erossa pisimmän ajan sitten Tukholman vaihtoni. Kun kesällä vihdoin sain vihreän valon käydä sitä moikkaamassa, oli aivan hirveä ilma, kuraista ja satoi ja tuuli. Mutta kun kävelin pihan poikki ja näin sankarini syömässä heinää pihatossaan, musta tuntui yhtäkkiä että pystyn mihin vaan.

Luojan kiitos koronaepidemia hellitti kesällä sen verran, että pääsin herraa vielä moikkaamaan. Tästä ei montaa viikkoa mennyt, kun sainkin omistajalta viestin, joka merkitsi lähes 12 vuoden ajanjakson päättymistä. Besso nukutettiin ikiuneen kauniina heinäkuun aamuna kunnioitettavassa 25 vuoden iässä.

Sain käydä hänet vielä hyvästelemässä, ja vaikka se oli niin vaikeaa, se on myös kaunis muisto jota multa ei kukaan vie pois. Itkin ja nauroin vielä viimeisen kerran Elämäni Hevosen kanssa. Sain kiittää sitä vielä kerran ja kertoa että rakastan. Besso kävi maahan makaamaan mun viereen, asettui levollisille päiväunille nautiskelemaan viimeisistä päivistään tässä maailmassa. Se oli viisas hevonen, ja musta tuntuukin että se tiesi aikansa tulleen. Mä jopa lauloin sille hiljaa, ennen kuin kävelin viimeisen kerran sen luota pois. Ne olivat täydelliset jäähyväiset, kuin satukirjasta. Aivan niin kuin Bessokin. ❤️

Kiitos tuhannesti kaikesta Bestsislennyi, 1995 – 2020. En ikinä unohda Sinua.

Tällaisena mä haluan muistaa sut, juostiin kultaa hiuksissa

– Olavi Uusivirta

Rentoutumisen vaikeus

Olen sellainen ihminen, jolle on älyttömän vaikeaa vain olla paikallaan tekemättä mitään. Iltojen rennot tuokiot Netflixin ääressä ovat ikään kuin palkinto päivän uurastuksesta, mutta niistäkin tuppaa tulemaan vähän syyllinen olo.

Vaikka yrittäisin maata vain hiljaa edes 15 minuuttia töiden jälkeen, mun mieli lähtee laukalle ja pian olenkin jo päässäni tehnyt ostoslistan ja aikatauluttanut seuraavan päivän. Olen todella kova stressaamaan ja to do -listojen teko onkin mulle jonkinlainen keino yrittää hallita niitä tilanteita, kun tuntuu että kaaos on valloillaan. Kun näen listattuna kaiken, mitä pitäisi hoitaa, se toki helpottaa asioiden organisointia, mutta toisaalta voi olla että sen listan tuijottaminen vain pahentaa stressiä…

Sanotaan, että elämä on sellaista millaiseksi sen tekee. Vaikka harrastukset ja kissa tuovat lisähaasteensa arjen pyörittämiseen ja aikatauluihin, en vaihtaisi niitä mihinkään. Mulle se paras rentoutumiskikka voikin olla hengitellä rauhassa metsässä hevosen selässä, tai käydä lenkillä. Näistä saa toki endorfiineja, mutta silti välillä mietin, että tekisikö hyvää yksinkertaisesti vain olla tekemättä yhtään mitään…

Tähän pimeään vuodenaikaan olen väsynyt, kuten varmasti tosi moni muukin. Kai kyseessä on sitten syyllisyyden ohella Fear of Missing Out eli tutummin fomo, kun nyt tätä kirjoittaessani makaan pyjamassa ja villasukissa meikittömänä kotona perjantai-iltana. Koronavuosi on toki tuonut tähän oman mausteensa, ja on varmasti vastuullista ja järkevää pysyä vain kotona. Mutta jos jätettäisiin korona kuvasta ulos, niin mua varmasti ainakin vähän kalvaisi tunne, että olen varmaan hirveän tylsä, kun nyt vaan lojun täällä.

Siivotaan syyllisyys pois

Palatakseni rentoutuessa vaivaavaan syyllisyyden tunteeseen; en tiedä olenko ainoa, jolla tämä ajoittain purkautuu kummallisena siivousvimmana. Pyrin toki pitämään kotini sellaisessa kunnossa, että poikaystävän tai vaikka omat vanhemmat kehtaa päästää ovesta sisään (vanhemmat ovat kuitenkin nähneet mun sotkujani jo yli 30 vuoden ajan, joten luotan siihen, että he eivät ihan vähästä järkyty. Lukioaikaan äiti sanoi, että huoneeni muistuttaa mustalaisleiriä. Uskon, ettei tilanne ole enää nykyisin ihan näin paha.) Mutta toki, kun illat menevät harrastaessa ja varsinkin tosiaan tähän pimeään aikaan uni on mulle ensiarvoisen tärkeää, niin kyllä niitä tiskejä kasaantuu altaaseen ja kylpyhuone on ajoittain vähän rajun näköinen (tähän selitys on rakas kissani). Kummallinen siivousvimma iskeekin mulle useimmiten illalla, kun olen ajatellut että nyt pesen hampaat ja menen vaikka sänkyyn lukemaan kirjaa. Ajatuksena on, että hemmetti, tiskaanpa nyt ennen sitä vaikka parit haarukat ja lasit tuosta pois. Tai vien roskat. Tai pyyhin edes tuon kylppärin peilin… Siitä se ajatus sitten lähtee, ja 20 minuttia myöhemmin löydän itseni hinkkaamasta maanisesti vessan ovenkahvaa. Enkä pysty lopettamaan, ennen kuin kaikki kissanruokaroiskeet on poistettu ja vessa tuoksuu kukkasilta.

Tästä tuli mieleeni, että olen ehkä jonkin asteinen kontrollifriikki. Sekin selittänee osaltaan, miksi rentoutuminen on niin vaikeaa. On jotenkin pelottavaa päästää vaan kaikesta irti. Jollekin yritin tätä joskus selittää sanomalla, että pelkään, että jos lähden sille tielle, niin mitä jos herään yhtenä aamuna 300-kiloisena ja ketjupolttavana naisena, joka lakkasi välittämästä mistään? Todella äärimmäisyyksiin viety mielikuva, I know. Vilkas mielikuvitus ja vähän turhankin pitkälle viedyt uhkakuvitelmat ovat myös seikkoja, joista tunnistan itseni oitis. Ehkä niistä lisää sitten joskus toiste!

Lievittämään neuroottisia siivousvimmoja kehitin jossain vaiheessa itselleni kahdeksan minuutin pikasiivoukset. Kahdeksan minuuttia siksi, että suunnilleen sen verran kestää kuunnella pari kivaa biisiä. Laitan siis hyvää musiikkia soimaan, ja teen parin biisin mittaisen pikaisen pintasiivouksen. Ehkä voisin yrittää hyödyntää tätä myös yleisesti rentoutumisessa. Kahden biisin ajan rentona makoilu ja vaikka hengitysharjoitukset tuskin tekisivät mulle mitään muuta kuin hyvää.

Hengitä sisään, ulos…

Taivas yksin tietää, tai jaksaa muistaa, miten tästä elämästä tuli näin suorituskeskeistä. Rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat mulle selvästi asioita, joissa kaipaan vielä harjoitusta. Elixian Online Trainingissa on onneksi vartin ohjattuja meditaatioita, jotka olen kokenut aika mukaviksi. Tuntuu tavallaan hassulta ajatella, että ihan vaan hetkessä läsnäoloon ja hengittämiseenkin saa apuvälineillä ihan uuden ulottuvuuden! Ehkä vielä jonain päivänä uskallan kesken juoksulenkinkin pysähtyä vaikka ihailemaan kukkasia tai kaunista auringonlaskua ajattelematta, että se ”pilaa suorituksen”.

Vaikka se välillä harmaita hiuksia aiheuttaakin, on Ginny silti mun lemppari rentoilukaveri!

Unen tarve mulla on suuri varsinkin tämän pimeyden keskellä. Loppukaneetiksi lupaankin pyhästi, että menen tänään ajoissa nukkumaan. Ja hengitän syvään. Onneksi meillä Ginnyn kanssa kuuluu iltarutiineihin, että Hän tulee mun päälle kehräämään kun käydään nukkumaan. Ainakin hetkeksi se laittaa pysähtymään ihan vaan paikoilleen!

Kaamos kaikilla mausteilla

Voi olla että kuvittelen vain, mutta tuntuu, että vallitseva pimeys on mulle joka vuosi rankempaa ja rankempaa. Aamuisin herätyskello on pahin vihollinen ja kahvia kuluisi pannukaupalla.

Pimeyden keskellä voima lenkkeillä imetään keinovalosta.

Vaikka olen innokas liikunnan harrastaja, voin suoraan myöntää että ei muakaan huvittaisi lähteä enää töiden jälkeen treenaamaan, kun on säkkipimeää, märkää ja koleaa. Onneksi tiedän jo kokemuksesta, miten hyvä olo treenaamisesta tulee, joten saan itseni kyllä säännöllisesti patistettua tekemään edes jotain. Mutta se valoisan ajan kaipuu lenkkipoluille… Se tunne, kun koko päivän oikein odottaa, että saa lähteä juoksemaan… Ei siitä ole tässä pimeydessä tietoakaan.

Nykyään kiireisyys on muotia, ja mulle onkin jo vuosien ajan muodostunut sellainen tuntemus, että hyvä päivä on sellainen, jolloin saan mahdollisimman paljon asioita aikaan. Lähiviikkoina olen huomannut olleeni normaalia väsyneempi, mutta silti, kun olen aamulla kävellyt pimeässä töihin, tullut sieltä iltapäivällä pimeässä kotiin, käynyt pimeässä juoksulenkillä ja hoitanut vielä jotain kotiaskareitakin, tunnen syyllisyyttä siitä, että pujahdan peiton alle kirjan tai Netflixin pariin ennen yhdeksää silmät ristissä.

Perfektionismini on sen verran helpottanut, että en enää soimaa itseäni kaamosaamujen vaikeudesta yhtään samaan tapaan kuin ennen. Vielä muutama vuosi sitten julistin mielessäni että olen täysin veltostunut ja toivoton tapaus, kun punkesin itseni neljännellä torkutussoitolla sängystä ylös ja lähdin puolijuoksua yliopistolle tai töihin. Nykyään tiedän, että tämä helpottaa kyllä taas keväällä. Mutta sehän se ongelma onkin, kun kaikki helpottaa vasta keväällä…

Eletään voden pimeintä aikaa, ja mä lukeudun niihin, jotka eivät ole siitä oikein mielissään. Yritän toki piristää pimeyttä kynttilöillä, teellä ja glögillä, mikä on varsin mukavaa, mutta eivät nämä vaan voita sitä, että aamulla herätessään tietää valon määrän perusteella voiko vielä kääntää kylkeä vai onko pian jo aika nousta!

Sateenvarjoni pääsi Liisa-myrskyn aamuna viimeiselle matkalleen.

En ole talven, lumen ja jään ylin ystävä, mutta tässä pimeässä vesisateisessa marraskuussa huomaan jopa hieman toivovani pikkupakkasia. Vähän lunta, joka toisi valoa. Ja kevyt lumisadekin voittaisi nämä helvetin syksyiset vesisateet, oikea suosikkini kaikista kaamoksen lisämausteista. Vuosikausia luonnostaan kihartuvan hiuspehkoni kanssa taisteltuani odotan myös lähes innolla sitä kuivaa pakkasilmaa, jossa hiukseni pysyvät juuri niin kuin ne aamulla laitan. Vesisateella helpoin ratkaisu on sitaista tukka nutturalle. Se vaan käy hieman tylsäksi, kun niin pitäisi toimia jopa viikkoja putkeen…

Hevosharrastajalle tämä pimeys tietää lannanluontia otsalampun avulla, ja kylmyys ja märkä maa tuovat mukanaan loimirumban. Nekin jaksaisi, mutta kun lisäksi pitää pyntätä vielä itsensä kahteen takkiin, pipoon ja pitkiin kalsareihin… eikä vielä ole edes pakkasta! Juoksuharrastukseni siirtyykin talvella enimmäkseen sisätiloihin, ja saatankin kuluttaa juoksumattoa yli kymmenen kilometrin verran kerralla.

Alkusyksystä pimeys tunnelmavaloineen oli vielä jotenkin romanttista.

Mulla ei ole tarjota ratkaisuja pimeydestä kärsivien ongelmiin. Ottakaa tämä siis vaikka vertaistukena. Jos nyt jotain hyvää tästä koleasta ja pimeästä haetaan niin: unensaanti on helppoa! Lisäksi mä olen aina tykännyt huiveista. Nyt niitä saa käyttää minkä kerkeää. Ja hauskoja heijastimia – taidankin shoppailla itselleni sellaisen takkiin killumaan, jos se toisi iloa työmatkoihin…

Tsemppiä kaikille; kai se päivä kohta taas pitenee..!

Oma edistys, osa III: Juoksu

Juoksusta on tullut mulle niin iso osa elämää, että siinä tapahtuvaa edistystä harvemmin pysähtyy miettimään. Mä olen myös ihminen joka pelkää pettymyksiä, ja siksi välttelen asettamasta itselleni liian kovia tavoitteita.

Eka juoksutapahtumani oli Naisten kymppi vuonna 2015.

Suuressa kuvassahan mun edistys juoksijana on selvää ja tarina on hieno. Se seiskaluokkalainen rapakuntoinen tyttö jaksoi lukiossa juosta jo muutaman kilometrin putkeen, yliopistovuosinaan se pinkoi jo tunnin lenkkejä ja maisteriksi valmistuessa oli jo päivänselvää että juoksu oli tullut elämään jäädäkseen. Kuitenkin, tässäkin lajissa se kehittyminen vaatii muutakin kuin vain sitä pelkkää juoksua.

Yritän syödä fiksusti ja monipuolisesti. Ravitsemusblogia tästä ei kuitenkaan ikinä tule. Sen verran voin sanoa, että mehupaastolla treenaaminen oli johtaa pyörtymiseen, ja ainakin mun kohdalla päivät, joina en syö tarpeeksi, kostautuvat yleensä heti seuraavana päivänä, kun ruokahalua on edellisenkin päivän edestä. Olen kamppaillut laihdutusajatusten ja hiilarikammon suossa vuosia, mutta onneksi osaan jo olla itselleni armollisempi ja ajatella syömisiänikin edes jokseenkin treenien mukaan. Nälkiintyneenä en enää lähde pitkiä lenkkejä juoksemaan.

Kehon erilaisia kiputiloja setviessäni olen ymmärtänyt kehonhuollon tärkeyden. Istumatyö myös jumittaa kehoani huolella, joten on ihanaa hemmottelua käydä silloin tällöin hierojalla. Venyttely treenin jälkeen on mulle paitsi kehonhuoltoa, myös mukavaa rentoutusta mielelle. Pahemmat kivut eri puolilla jalkoja ovat helpottaneet levolla, eikä niitä olekaan esiintynyt nyt muutamaan vuoteen (tässä kohtaa koputan puuta!!). Veikkaan, että kroppani on pikkuhiljaa tottunut juoksuun osana elämää, eikä siksi enää kipuile samalla tavalla. Juoksun aloittamista miettiville kuitenkin sanon, että maltti on valttia! Nimimerkillä: Voi sitä seuraavan päivän tuskaa reisissä, kun kerran menin puolen vuoden tauon jälkeen pinkomaan oikein kunnon lenkin kylmiltäni…

Jo yläasteen liikuntatunneilla mua sanottiin mummoksi, kun juoksin niin hitaasti pesäpallossa. Vaikka musta sitten vastoin kaikkea todennäköisyyttä tulikin juoksija, en mä vieläkään loista kärkisijoilla. Mä olen juoksijana ja muutenkin liikkeissäni auttamattoman hidas. Siksi kestävyysjuoksu ja ylipäänsä pidempien matkojen hölköttely on mulle paljon mielekkäämpää kuin nopeat pyrähdykset. Toki mitä pidempään olen harrastanut, olen huomannut myös vauhdin vievän salakavalasti mukanaan. Kun ennen lähdin juoksemaan rauhallista lenkkiä, oli kilometriaika lähempänä seitsemää minuuttia; nyt vauhti lähtee helposti kiihtymään ja päädyn vähän yli kuuden minuutin kilometreihin. Ei siinä muuten mitään, mutta sykkeiden kannalta tässä on mulla vielä kehitettävää. Että jos lähden rauhaisalle pk-lenkille niin myös pysyisin siinä!

Kestävyysjuoksussa, kuten missä tahansa urheilussa, tulokset paranevat ja kunto kasvaa harjoittelemalla. Fyysisen kunnon ohella olen huomannut juoksijana itsessäni selvää kehitystä myös henkisellä puolella. Ensimmäistä puolimaratoniani juostessa muistan käyneeni läpi koko ihmisen tunnekirjon. Jossain vaiheessa pyörytti, sitten oksetti, seuraavaksi itketti. Pahimmillaan tunnelmat olivat 15-16 kilometrin tienoilla, kun voimat alkoivat olla vähissä niin henkisesti kuin fyysisestikin. Pääni sisällä oli melkoinen myrsky, kun väsymyksen ääni kiljui, että miksi sä surkimus edes yrität. Nyt, muutaman vuoden näitä pidempiä matkoja juoksennelleena tiedän kokemuksesta, että kun paha olo iskee, se yleensä menee pian myös ohi. Maratonilla en antanut heikkojen hetkien viedä mua mukanaan aallonpohjaan, vaan hoin itselleni, että ota rauhallisesti, sä pystyt tähän kyllä.

Ekan puolimaratonin jälkeen 2017. Niin onnellinen ja niin lopen uupunut!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, olen kova vertailemaan itseäni muihin. Tässäkin täytyy juoksunkin kohdalla muistaa, että kaikilla on se oma polku. Mun ensimmäiset puolimaratonit juoksin noin kahteen ja puoleen tuntiin; tänä vuonna olin hirveän pettynyt, kun en ihan päässyt alle kahden tunnin. Tämä on oiva esimerkki tavoitteista, joista alussa mainitsin; ensimmäistä kertaa mulla oli puolimaratonilla selkeä tavoite, ja voi miten itseäni ruoskin, kun en siihen yltänytkään. Tämän vuoksi olen taipuvainen asettamaan itselleni ehkä liiankin helposti saavutettavia tavoitteita. Kehitettävää on siis siinäkin, että hahmottaisin ne itselleni sopivan haastavat tavoitteet, joiden eteen täytyy tehdä töitä, mutta ei niin, että koko harrastus menee verenmaku suussa piurtamiseksi. Siksihän mä tähän aloin, kun se on niin kivaa! Ja teen tätä itselleni, kisaan vain itseäni vastaan. Nämä yritän pitää mielessä.

Ratsastuksesta sanoinkin, että sitä kutsutaan lajiksi, jossa ei tulla koskaan valmiiksi. Juoksun kanssa lienee vähän sama homma, ainakin mun kohdalla vielä toistaiseksi. Kun tähtäimessä ei ole Olympiakulta, voi edetä ihan omaan tahtiin. Muistan lukeneeni joskus naisesta, joka oli juossut maratoneja niin kauan, kun ajat niissä paranivat. Kun oma huippu siellä oli saavutettu, hän oli siirtynyt ultrajuoksuun. Sadan kilsan kisoissa hän juoksi ja oksensi ja ajatteli, että nyt on viimeinen kerta, ei helvetti enää ikinä. Mutta maaliin pääsyn jälkeen ei mennyt kauaakaan, kun hän jo mietti, että missäs olisi seuraava kisa! Tuota lukiessa ajattelin, että ihan pähkähullua touhua. Itse lähdin maratonille sillä ajatuksella, että kerran elämässä, ja sitten mun ei tarvitse sitä enää ikinä tehdä. Mutta… nythän on keväälle maksettu ilmoittautuminen jo toiselle maratonilleni…

Oma edistys, osa II: Ratsastus

Ratsastus on ollut mun rakkain harrastus ja tärkeä osa elämää aina siitä asti, kun meidät kaverin kanssa vietiin tallille katsomaan hevosia, kun oltiin 8-vuotiaita. Vanhempani on varmasti vuosien varrella toivoneet ja aluksi odottaneetkin, että into lopahtaisi ja tilalle tulisi jotain vähän edullisempaa… mutta, kun nämä eläimet vei sydämen, niin se oli menoa!

Liettualainen Barone-tamma, s. 1991. Tämä kaunotar oli mun ensimmäinen lempiheppa!

Kävin ratsastastustunneilla lähes koko ala-asteen ja pikkuhiljaa kuvioihin tulivat hoitohepat ja tallikertat lisääntyivät kerrassa viikosta kolmeen kertaan. Estekammon astuessa auttamattomasti kuvioihin (taisin olla lukioikäinen) siirryin kouluvalmennukseen, ja eräänä perjantaina Repe-ope alkoikin pitää isälleni myyntipuhetta kuvan kauniista suokkiruuna Hansusta. ”Kun Heljä nyt kerran sitten koulua menee”, kuulin Repen sanovan. Hansulla kun ei vanhojen jalkavammojen vuoksi enää hypätty. Viikkoa myöhemmin olivat nimet vuokrasopimuksessa!

Kun alla oli aina sama hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin, harrastus otti aimoharppauksen eteenpäin. Hansun kanssa pääsin kisaamisen makuun ja opin ihan mielettömän paljon. Tuo kultainen heppa oli mulle syy nousta sängystä aamuisin ja etenin sillä helppo A-tasolle. Mieleen painunut muisto Hanneksen ajoilta on, kun Kati-opettaja sanoi: ”Heljä on niin edistynyt jo tossa koulussa, että se ymmärtää tahdin ja tempon ja muodon päälle sun muuta. Mutta sit kun kentälle tulee yksikin este, niin se lopettaa kaiken ratsastamisen ja roikkuu vaan jäykkänä mukana että ”mä selviydyn! Mä selviydyn!”.” Tämä kuvasti osuvasti paitsi mun hirveää estepelkoa, myös sitä miten paljon Hansu vei mua kouluratsastajana eteenpäin!

Niin ihana Haades ”Hansu”, Eriksnäsissä 2008.

Hansun jälkeen kuvioihin tuli kukas muukaan kuin elämäni hevosen kruunua kantava Bestsislennyi eli Besso. Hänestä mulla on tekeillä ihan oma postaus, sillä voisin kirjoittaa ja puhua tästä hepasta varmaan viikon putkeen.

Besso opetti mulle niin uskomattoman paljon. Se oli kärsivällinen ja palkitseva, enkä osaa edes laskea sen selässä tehtyjen ahaa-elämysten lukumäärää. Kun menin Besson kanssa ensimmäisen kerran valmennustunnille, Timo Rokkanen kysyi multa, että kumpi on sen vahvempi puoli. Sanoin, että aika tasaisen samanlaiset on molemmat puolet! Siis mitä ihmettä, nyt kun muistelen millaista Besson selässä oli, niin kyllä se puoliero oli aivan päivänselvä! Nykyään kun menen uuden hevosen selkään, huomaan kyllä tällaiset asiat. Besson kanssa vietetyt vuodet ja Timon ja Kikko Kalliokosken tunnit tekivät tehtävänsä.

Besso, 2009.

Besson kanssa treenasimme kuitenkin suurimman osan ajasta ilman kenenkään valvovaa silmää. Näin jälkikäteen ajatellen kehityin varmasti paljon yrityksen ja erehdyksen kautta. Opin huomaamaan, milloin se otti takaosansa alleen. Muistan huomanneeni myös kuinka muutokset omassa istunnassa vaikuttivat hevoseen ja sen ratsastettavuuteen. Tulin tämän uskomattoman otuksen kanssa myös ylittäneeksi itseni esteillä, ja koulupuolella vaihdot ja alkeelliset piruetitkin onnistuivat.

Besson suurin ongelma oli, että se oli niin kova jännittämään. Kisoissa petyinkin monesti radan jälkeen saamiimme prosentteihin ja paperiin, jossa luki monta kertaa peräjälkeen ”hevonen jännittää, jännittynyt, jännittynyt”. Tämän voi kääntää positiiviseksi siinä mielessä, että nykyään tunnistan hevosesta myös jännityksen ja rentouden. Yhden mun ja Besson viimeisiksi jääneistä rataharjoituksista jälkeen papereissa luki jälleen useampaan otteeseen, että hevonen on kovin jännittynyt. Olin kuitenkin huomannut sen itsekin, joten siinä kohtaa tiesin että jotain kehitystä mussa oli ratsastajana tapahtunut. Muistan laittaneeni Besson omistajalle viestin, jossa luki, että olen hepasta niin ylpeä että itkettää. Vaikka kuinka jännitti, se teki parhaansa.

Besso, 2014.

Besson siirryttyä eläkkeelle oli ratsunani pari vuotta hieno Eli-ruuna, joka ei kuitenkaan ollut oikein mun tyyppinen hevonen. Mukava kaveri, mutta yhteistä kieltä ei löytynyt. Ja oli se mulle myös auttamattomasti liian iso. Sen aikaan tunsin ajoittain epätoivoa; mä osasin Besson kanssa niin paljon, miksi tämän kanssa ei vaan onnistu? Mietin, oliko mun osaaminen sittenkin ollut täysin harhaluuloa. Elin kanssa aloin kuitenkin käydä Heidi Junkkarisen tunneilla, ja sehän oli melkoinen onnenkantamoinen; nykyään ratsastankin Heidin mainiolla pienellä Campina-tammalla.

Ensimmäistä kertaa Campinan selässä tuntui kuin olisi tavannut vanhan tuttavan pitkästä aikaa. Herkkä ka hieman ylireagoivakin tamma toimi mukavasti ja oli mulle oikein hyvän kokoinenkin. Muistan kun Heidi hihkaisi että ”Hyvä Heljä, sähän osaat!” – se osaamisen fiilis oli tosiaan ollut aikalailla kadoksissa.

Mä osaan sittenkin! Campina Grande, 2020.

Nykyään treenaan opetusmestari Campinan kanssa kahdesti viikossa. Heidin kanssa tehdään toisinaan melkoista aivojumppaa; hän huomaa mun edistyksen ja muutokset hevosessa, eikä homma jää junnaamaan paikoilleen, kun kehitymme yhdessä koko ajan eteenpäin. Onni on, että ammattilainen huomaa kehityksen jo silloin, kun mulla itselläni ei ole siitä vielä mitään havaintoa! Ekaa kertaa mulla on myös opettaja ja hevonen, jotka ovat tehneet vuosikaudet yhteistyötä; Heidi tuntee Campinan metkut ja maneerit, ja ne käyvät mullekin koko ajan tutummiksi. Juuri näin ratsastus on mulle parhaimmillaan: kun on se yksi hevonen, jonka opin tuntemaan hyvin ja jonka tavat ja liikkeet on mulle tuttuja. Tiedän jo tämän tamman puolieron, tavat vältellä työntekoa ja miltä se tuntuu, kun se kantaa itsensä rentona ja rehellisesti. Koen myös jonkin asteista sielujen sympatiaa tämän hivenen dramaattisen neidin kanssa: meissä on selvästi jotain samaa. 😉

Ratsastus on laji, jossa raajoja on ihmisen neljä plus hevosen neljä eli yhteensä kahdeksan. Se on tosi paljon tämmöiselle mun kaltaiselle sankarille, jolle omankin kehon hahmottaminen tuottaa haasteita. Siinä mielessä on onni, että aloitin ratsastuksen jo lapsena; olen kasvanut lajin parissa. Voin vaan kuvitella, kuinka hukassa olisin kaikkien niiden raajojen kanssa, jos aloittaisin vasta nyt! Iän myötä on tähänkin lajiin kasvanut ymmärrys ja arvostus. Perfektionistiteininä saatoin tulla ratsastustunnilta itkien, kun yhteistyö ei sujunut hevosen kanssa, jonka selässä olin ensimmäistä kertaa. Nykyään ymmärrän, miten paljon hevoset eroavat toisistaan yksilöinä, enkä ole heittämässä heti kirvestä kaivoon, vaikka kaikki menisi päin mäntyä hevosen kanssa, jonka selässä olen sadatta kertaa. Toki turhauttavia hetkiä tulee eteen tuon tuostakin, mutta sehän kuuluu asiaan. Kun sitten niiden hetkien jälkeen tulee se päivä, jona hevonen pärskii tyytyväisenä ja kulkee alla rentona ja ne vaikeatkin asiat onnistuvat… näiden maagisten hetkien avulla ainakin mä jaksan taas niin pitkälle!

Muistan joitain vuosia sitten nähneeni Olympialaisissa Japanin edustajana kouluratsastuksessa miehen, joka taisi olla 72-vuotias. Hän oli sanonut jatkavansa ratsastusta niin kauan, kun oppii siitä uutta. Mulla on valovuosia opittavaa olympiaratsastajaan verrattuna, mutta sehän on yksi tämän lajin hienouksista; valmiiksi ei tulla koskaan. Siitä tiedänkin, että tämä laji on elämänkumppanini vielä hyvin, hyvin pitkään.

Oma edistys ja sen hahmottaminen

Etenkin synttäreideni aikaan mä tuppaan kovasti pohtimaan elämää ja sitä, millaista joskus aikanaan oletin sen olevan tässä iässä. Usein tulee tunne, että olen jumissa. Etten ole elämässä siellä missä pitäisi. Mähän täytin juuri 31, eikö mun pitäisi olla monilla elämän osa-alueilla pidemmällä?

Tästä lähdettiin. Ruuna Extazas satulassaan 8-vuotias Heljä. Eriksnäs, 1998.

Mä olen todella herkkä ihminen, ja sellainen joka ylianalysoi suunnilleen kaikkea ihan hirveästi. Asiaa ei yhtään helpota se, että vertaan itseäni ihan liikaa muihin. Jo vuosia sitten kasasin itselleni hirveitä paineita siitä, että joku itseäni nuorempi oli mua parempi ratsastaja, että joku oli hoikempi ja kauniimpi kuin mä, että muut sai koulussa parempia numeroita… Lista on loputon.

Syömishäiriöni huippuvuosina mä yhdistin lihomisen äärimmäisen mustavalkoisesti siihen, että olin epäonnistunut. Tästä eroon pääseminen on ollut pitkä ja tuskainen taival, eivätkä ne ajatukset ole vieläkään täysin poissa. Tuskin tuevat koskaan olemaankaan. Tällä saralla edistystä onkin tapahtunut siinä, että osaan vihdoin olla lempeämpi itselleni. Kun peilistä katsoo täydellisen epätäydellinen aikuinen nainen, jolla on selluliittiä ja vähän makkaraa siellä sun täällä, mä osaan jo sanoa, että hei, ei se haittaa. Se on normaalia, eikä se tee musta rumaa. Lisäksi yritän rauhoittaa mieltäni sanomalla, että mieti miten paljon tuo peilistä näkyvä keho tekee hommia. Kaikki ne treenit, ja lisäksi se kantaa mut jokaikisestä päivästä läpi.

En ole ihan varma, mistä perfektionismini sai alkunsa, vai onko se ollut mussa aina. Tässä asiaa pohtiessani tuli mieleen, että olenkohan jossain vaiheessa, jo lapsena, alkanut ottaa asiat liian vakavasti. Muistelen nimittäin, etten pienenä häiriintynyt, kun kaverit siirrettiin kokeneempien balettiryhmään ja mä jäin sinne ei-niin-hyvien ryhmään. Saatan toki muistaa väärin. Vasta vähän isompana aloin tuntea riittämättömyyden tunnetta ja menettää hermojani, kun en onnistunut jossain.

Kaikki nämä vaikeat tunteet ovat helpottaneet iän myötä, vaikkeivät olekaan täysin poistuneet. Tässäkin lempeys itseä kohtaan on avainasemassa. Harjoiteltavaa on vielä paljon, mutta tiedän olevani oikeilla jäljillä, kun yksi peruuntunut treeni tai epämairitteleva valokuva ei enää pilaa koko viikkoa. Ja paitsi, että on tapahtunut henkistä kasvua ja kypsymistä, olen mä varmasti edistynyt muutenkin. Konkreettisempia esimerkkejä ja havaintoja tästä myöhemmin!

On tässä varmaan vähän edistytty. Tamma Campina Grande ja kolmekymppiseksi varttunut Heljä viime talvena.

Itseni vertaaminen muihin on sudenkuoppa, johon putoilen aivan liian usein. Se, että joku muu juoksee maratonin alle kolmen tunnin ja tienaa kymppitonnin kuussa ei ole mitenkään multa pois. Pitää muistaa se, mistä itse on lähtenyt liikkeelle, ja miten pitkälle on päässyt. Kuten aiemminkin taisin kirjoittaa, 13-vuotiaana ryömin Cooperin testissä 1300 metriä – kolmekymppisenä juoksin maratonin. Toki olen iän myötä oppinut myös keskittymään niihin asioihin, jotka ovat mulle tärkeitä; esimerkiksi juoksuharrastuksen kannalta sillä ei oikeasti ole mitään väliä, etten näytä fitnessmallilta. Tai että olen toivottoman huono taskuparkkeeraamaan.

Nykyään, kun inhottavat riittämättömyyden runteet ottaa mut valtaansa, mä lohduttaudun sillä, miten epäsynkassa olin muiden ikäisteni kanssa jo teininä. Kun tuntui, että kaikilla muilla oli jo poikaystävät, mä en ollut vielä päässyt siihen vaiheeseen. Opiskeluvuosina, kun tutut lähti vaihtoon, ajatus siitä oli musta aivan kammottava, enkä uskonut että pystyisin siihen. Mutta; poikaystäviä tuli kyllä sitten ajallaan. Ja vaihtoonkin lähdin, kun olin valmis. Sen aika tuli puolivahingissa ja ihan itsestään. Ja vaikkei olisi tullutkaan: mitä sitten? Eihän kaikkien tarvitse toimia samalla tavalla!

Tämän rönsyilevän tekstin tarkoitus oli avata vähän mun viimeaikaisia ajatuksia elämässä edistymisestä. Seuraavassa postauksessa jatkan samasta aiheesta tarkemmin keskittyen mun rakkaisiin harrastuksiin. Sinulle, joka luit tämän: ”only look back to see how far you’ve come!” ❤️

Lady Ginny, First of Her Name

Kun olin pieni, mun vanhemmat kertoili mulle tarinoita edesmenneestä kissastaan. Mustavalkoinen Himskatti-kolli oli ollut mitä ilmeisimmin eläväinen tapaus, joka toi kotiin milloin pyydystämiään myyriä, milloin ”frendejä”, kuten äiti asian ilmaisi. Pikku-Heljä rakasti noita tarinoita. En tiedä minkä ikäinen olin kun totesin, että mäkin haluan oman kissan, mutta varmasti alle kouluikäinen.

Kun elämäntilanne vihdoin oli sellainen, että kämppään sai ottaa lemmikin ja tilanne oli muutenkin vakaa, niin alkoi kissan etsintä. Vähän kiven alla ne tuntuivat olevan; Ginnynkin kohdalla kävi niin, että olimme ensin kyselleet sen veljestä. Vastaukseksi tuli, että kiinnostuneita on paljon. Sitten, sateisena sunnuntaina, tulikin yhtäkkiä viesti, että täällä olisikin vielä tyttöpentu vapaana: vieläkö olette kiinnostuneita? No voi kyllä!

Pienenä oli korvilla kokoa suunnilleen enemmän kuin loppukissalla.

Niin se karvavauva sitten tuotiin kotiin, ja hän osoittautui hyvin seuralliseksi ja vilkkaaksi tapaukseksi. Harry Potterista valittu nimi Ginny sopi rämäpäiselle pikkuneidille kuin nenä päähän. Ensimmäistä kertaa hänet käytettiin eläinlääkärillä kolmen viikon jälkeen, kun riehuminen oli kaatanut jalkalampun ja venäyttänyt kisun takajalan.

Hyvin pian kävi myös ilmeiseksi, että tämä ei ole mikään siisti kissa. Vaikka laatikolla käyminen oli tuttu juttu ja se hoidettiin aina mallikkaasti, niin sieltä poistuminen muistutti hiekkamyrskyä. Katollinen hiekkalaatikko tuli taloon vain pari viikkoa kissan jälkeen, ja palvelee yhä ylhäisyyden yksityisenä saniteettitilana. Möyrimisen ja hiekan heittelyn ääni on mulle arkipäivää, ja säännöllisesti saankin olla lakaisemassa kissanhiekkaa laatikon edustalta (ja myös muualta kämpästä, mukaan lukien omat jalkapohjani). Myös syömiseen Ginnyllä on ihan oma taktiikkansa. Ruoka otetaan tassulla kupista lattialle, sitten syödään osa ja loput jätetään lojumaan, tai roiskitaan pitkin ja poikin. Kuivaruoan kanssa tämä on harmitonta, mutta kun märkäruokaroiskeet alkoivat peittää keittiön seinää yli metrin korkeuteen, neiti siirrettiin ruokailemaan kylpyhuoneeseen.

Pentuaikojen mielenilmaus. Oltiin ilmeisesti liian kauan poissa kotoa.

Vallaton, suuri persoona, jota kutsun nimellä Johtaja. Sitä on Ginny. Sotkemisen ja riehunnan ohella hän kuitenkin leimautui heti alusta muhun, ja varsinkin nyt kun asutaan kahdestaan, on meillä tietyt päivärutiinit joista pidetään kiinni. Kun tulen töistä, Ginny on ovella vastassa. Hiljattain tästä on muodostunut tapa pitää heti välittömästi johtoryhmän palaveri. Näissä Hyvin Tärkeissä kokouksissa rapsutetaan ja kehrätään paljon ja alamaisen stressikäyrä lähtee jyrkkään laskuun. Iltaisin kun menen nukkumaan, Ginny tulee mun rinnan päälle kerälle makaamaan ja kehräämään. Hän on siinä aikansa ja häipyy sitten yöllisiin tehtäviinsä, tai siirtyy suoraan omalle tyynylleen nukkumaan. Hänen tyynynsä on sängyssä mun tyynyn jatkona. Ennen kuin keksin puolivahingossa alkaa pitää sitä siinä, heräsin monesti aamuisin kolme kiloa kissaa karvahattuna päässäni, neiti kun tuli sitten mun tyynylle.

Iltariehu käynnissä. Mä en edes muista millaista oli, kun matot pysyi siinä mihin ne laitettiin.

Ensi kuussa tulee täyteen neljä vuotta mun ja Ginnyn yhteiseloa. Vaikka tämä elikko toisinaan muistuttaa enemmän oravan ja mölyapinan risteytymää kuin kissaa, en sitä mihinkään vaihtaisi! Ginny on mun toteemieläin ja ihan parhaita juttuja mun elämässä. Sanotaan, että koira muistuttaa omistajaansa. Miksei siis kissakin? Tätä kirjoittaessani tuli nimittäin mieleen, että on tämä kissakin aikamoinen oman elämänsä supersankari. Blogissa tulette kuulemaan Hänen Ylhäisyytensä kuulumisia myös jatkossa! 🐾

Taskuparkkeeraamisen mahdottomuus ja muita kommelluksia

On tullut taas aika raportoida näistä mulle niin kovin ominaisista arkipäivän haasteista ja kommelluksista. Toivottavasti näistä on jollekin pitistystä!

Varokaa kaapinovia, ne puree

Maanantaiaamuthan on tunnetusti paholaisen keksintö. Tässä ehkä kolmisen viikkoa sitten koin kuitenkin varmaan virkistävimmän maanantaiaamun vähään aikaan, kun ennen jokamaanantaista viikkopalaveria ajattelin tehdä toimistolla jotain yleishyödyllistä ja tyhjentää tiskikoneen. Ihan hyvä ajatus, ja toteutuskin sangen toimiva, kunnes marssin otsa edellä auki jättämääni yläkaapin oveen. Siinä sitten lojuin lattialla pitkin pituuttani ja puoli toimistoa parveili ympärillä kyselemässä että sattuiko pahasti ja ojentamassa kylmäpakkausta pakastimesta. Pieni ihme ja onni onnettomuudessa on, ettei otsaan tullut minkäänlaista jälkeä. Voin kuitenkin kertoa että kyllä ärsytti, ei tuntunut mukavalta, ja jos olet harkinnut matsin ottamista kaapin oven kanssa, niin suosittelen lämpimästi jättämään väliin!

”Kyl mä osaan ajaa…”

Mä väitän olevani ihan hyvä kuski. Ihan ok. Ajan joka viikko, suuremmilta onnettomuuksilta on vältytty ja ylinopeussakotkin olen saanut tasan kerran. Käsittämättömän huonon suuntavaiston ohella mulle se autoilun suuri kompastuskivi on kuitenkin parkkeeraaminen. Helsingin keskustaan en halua ajaa kuin äärimmäisen pakon edessä, paitsi siksi että pelkään kuollakseni kolaria ratikan kanssa, myös siksi että taskuparkkeeraaminen on siellä sääntö eikä poikkeus. Siinä mä olen huono, siis ihan todella huono. Onneksi mulla on auto kotona ehkä keskimäärin yhden yön viikossa, koska myös mun kotikadulla taskuparkkeeraamista joutuu harjoittamaan lähes joka kerta. Kaikkein pahinta se on silloin, kun joku on näkemässä. Tässä eräänä sunnuntaina päädyinkin sitten ajelemaan kotikatuani päästä päähän arviolta seitsemän kertaa (no kidding), koska tarjolla oli ainoastaan niitä saamarin taskupaikkoja ja aina kun aloin sellaiseen kylmässä hiessä vääntäytyä, niin jostain pölähti paikalle puolet Vantaan jalankulkijoista parveilemaan. Mä tiedän, että mun parkkeeraustaidot tuskin heitä liiemmin kiinnostaa, mutta kun mä en yksinkertaisesti pysty suorittamaan sitä kirottua tehtävää yhdenkään ihmisen katseen alla. Lopulta tungin auton pyhällä hengellä johonkin puoliksi sakkopaikalle ja toivoin parasta.

Rähmäkäpälä

Pari viikkoa sitten kyytiä sai kollegan raejuusto.

Taisin jo aiemminkin mainita, että lounaan jälkeen on selvästi nähtävissä missä mä olen istunut. Kastikkeet ja leivänmurut on pitkin pöytää, ja ikävä kyllä aika monesti myös mun hihoja ja paidanrinnuksia. Taisinpa muuten pari päivää sitten kaivaa riisiä rintaliiveistäni asti – onneksi olin kotitoimistolla… jotenkin nää suupielten ja yleisen koordinaation puutteet aiheuttaa myös sen, että aina kun käyn lähelläkin vesihanaa, on mulla paita ihan roiskeissa.

Unohtuiko suihkuetiketti?

Kuten tiedämme, tuoreessa parisuhteessa leijutaan pilvien päällä ja kaikki on vaan niin ihanaa. Toivon, että tämä tunne kestää, varsinkin poikaystäväni puolelta, kun ihan pian koittaa se viidestoista kerta, kun suihkuun mennessä unohdan rullata kylppärin maton pois veden tieltä. Katsotaan kauanko herran kärsivällisyys riittää likomärkää, shampoovedessä uitettua karvamattoa… sori kulta, kyllä mä oikeesti yritän!

Hyvä yritys

Garmin Forerunner 35 oli luottovälineenä mukana myös viimeisimmällä puolimaratonillani. Ginny tarkisti toki, että millä kamppeilla sitä ollaan pinkomaan lähdössä.

Himokuntoilijana myönnän olevani ihan koukussa mun Garmin-sporttikelloon. En enää treenaa ilman sitä oikeastaan ikinä. Siitä huolimatta mulle on muodostumassa tendenssi unohtaa se matkasta. Vielä en ole kotoa pitkälle pötkinyt ilman kelloa, mutta eiköhän sekin päivä koita. Tuoreimpana esimerkkinä olin lähdössä salille, ja palasin rapusta hissin ovelta takaisin kotiin hakemaan kelloa. Koska kuitenkin olen semmoinen huithapeli, etten malta ikinä laittaa laukkuani kiinni, niin sieltä olalla kiikkuvasta treenikassistahan lenteli pitkin yhtä sun toista, kun kumarruin ottamaan kelloa nurkasta, missä se oli latauksessa. Oli torstai ja alkuilta, eli kulunut viikko ja päivä olivat jo kasanneet muhun väsymystä, joka kamppeita noukkiessa purkautui melkoisena kirosanatulvana. Noukittuani sitten yhden kuulokkeen sohvan ja toisen pöydän alta lähdin vihdoin sinne salille… pukkarissa huomasin yhtäkkiä tunnustella rannettani takin hihan läpi. Kelloa ei edelleenkään ollut. Olin siis palannut hissiltä kotiin vain heittämään rojuni pitkin lattiaa ja unohtamaan siinä rytäkässä sen ainoan asian jota olin mennyt hakemaan. No, siitä treenistä ei sitten dataa jäänyt jälkipolville.

Tämmöisiä sähellyksiä tällä kertaa. Oman elämänsä supersankari täällä toivottaa ihanaa viikonloppua kaikille – ja muistakaa varoa niitä kaapinovia…